En olisi ikinä
uskonut, että heinäkuun 31. päivänä vuonna 2018 makaan mahallani rantaniityllä,
kuuntelen haapojen lempeää lipitystä ja annan järviveden kuivua iholle - eikä
minun täydy lähteä Suomesta - ei huomenna, ensi viikolla, ei koskaan enää! Olen
nyt juurtunut takaisin kotimaahani.
Olen kerännyt punaherukoita tuolilla
istuen, oksa kerrallaan, kuten äitini, ja ylikypsien marjojen rapistessa maahan
muistan, että olisi pitänyt laittaa sanomalehtiä alle. Mitään ei saanut mennä
hukkaan. Olen keittänyt mehua ja opetellut tekemään raparperihilloketta ja
herukkahyytelöä. Olen katsonut välillä hikisenä peiliin ja kauhistunut: äitihän
se siellä! Hiuksetkin samalla tavalla hiuspannalla litistettynä. Näinköhän
sukupolvet jäävät perimään, pieniä hippusia tarttuu kiinni edesmenneiltä
polvilta, jokin ilme, äänensävy, sananparsi tai tapa.
Pesen mustikoitten
mustaamat sormeni, tartun emaliseen saippuarasiaan, jota pitelivät paljon
ahkerammat ja osaavammat emännät ennen minua. Kättelyä sukupolvien yli.
Aikamatkailua tämä on, ajaudun takaisin lapsuuteeni ja nuoruuteeni, aloitan
elämäni alusta.
Näinköhän. En vain ole enää ihan se sama. Riittävästi löydän
kuitenkin itseäni, jotta voin rakentua uudelleen, eheytyä, parantua. Päivä
päivältä kasvan kokoon, muistan kuka olin. En ymmärtänytkään, miten paljon
takkusin ikävissä menneissä, kun ympäristö jatkuvasti muistutti siitä.
Rosa
Liksom sanoo kirjassaan Everstinna: Menheen elämän ilo on siinä, että se ei
koskhan pallaa. Ja seuraavalla sivulla: Mikhään ei silti katoa pois.
Nyt
naurahtelen, kun mieleen tulee muistoja lapsuudesta ja nuoruudesta. Tuo talo,
tuo baari, tämä ranta. Vain hyviä muistoja.
Yllätin itseni kirjoittamasta
pojalleni, ettei vanhenemista pidä koskaan pelätä. Tämä on niin hienoa! Koskaan
ei ole yksin. Yksittäiset ihmiset ja tapahtumat kulkevat kuin vesi harson
lävitse. Joskus ikävätkin, mutta ne voi kortistoida siististi mappiin Ö. Enää
niillä ei ole voimaa nujertaa ja ahdistaa toimintakyvyttömäksi
Polkaisen
pyöräni alas mäkeä, kesätuuli hiuksissa, enkä oikeasti tiedä, olenko kohta
kuusikymmentä vai kuusitoista.
Aika on venyvää, sanoi eräskin runoilija.
Sellaista muotoa ei ole vielä keksitty, joka kuvaisi aikaa. Jana aasta beehen
se ei ole, älkää uskoko hautakivien päivämääriä. Niiden välille, edelle ja
jälkeen mahtuu monta luuppia, spiraalia, siksakkia ja kaksois-lutzia. Elämä on
tanssia alusta loppuun
Ja blogin otsikko on tietenkin poimittu rakkaan Eeva
Kilven kirjasta. Hän muuten kirjoitti kuolemattomat sanat: Minkä yksintanssijan
maailma minussa menettääkään. Monta muutakin Eevan runoa elän, joka päivä.
Kaunista kesää ja elämää lukijoille!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti