Perjantai ja kolmastoista päivä, arvaahan sen.
Olemme paluumuutosta lähtien naureskelleet suomalaisia myrskyvaroituksia, uutisia tuulesta ja tarinoita vahingoista. Irlannissa kun tuulee periaatteessa aina, eikä pihalle yleensä jätetä mitään hiilisäkkiä kevyempää. Jos tulee myrskyvaroitus, sanotaan batten your hatches eli vapaasti suomentaen naulaa kiinni luukut ja ikkunat (merenkäyntitermi aallokon yllättäessä). Uutisissa näytetään moottoritiellä pyöriviä trampoliineja ja kaulaa katkovia peltikatonpaloja. Tiet ovat tukossa kaatuneista puista, sähköt katki tolppien kellistyessä kuin keilat.
Suomessa kun varotetaan tuulesta, voi nähdä kolme lehteä pyörimässä pihalla.
Näin tähän asti. Oli sitten aika järkytys, kun yhtenä aamuna lähiomainen haki postia ja löysi autokatoksen jumissa koirankopin ja puuvajan välissä. Selällään. Onni onnettomuudessa, sillä tuulenpuuska olisi voinut viedä katoksen vaikka mihin.
Tuulenpuuskissa sitä hiivatin katosta ei saanut mihinkään, onneksi ystävälliset naapurit tulivat apuun seuraavana päivänä. Saatiin katos oikein päin ja paikoilleen.
Paitsi että viikon päästä sama tapahtui taas. Noloa.
No, irlantilaiseen ongelmaan irlantilainen ratkaisu. Länsi-Irlannissa olen nähnyt asuntovaunuja ja kattoja köytettyinä valtaviin kiviin ja betoniharkkoihin. Ei kun etsimään sellaisia. On merkillistä, mihin suomalaisen naisen sisu ja voimat yltää, kun tulee tosi paikka. En nyt ihan kallioita siirtänyt, mutta melkein.
Irrotimme molemmat päädyt varmuuden vuoksi. Sen verran jänskättää kuitenkin auton puolesta, ettemme ole enää parkkeeranneet sitä katokseen. Tärkeintä on kuitenkin sisu, se että ei anneta periksi ja keksitään luovia ratkaisuja. Alaselkä kyllä väliin valittaa, että suomalaisen naisen selkäkin kestää vain tietyn määrän sisua.
Katoksessa voi vaikka pitää näyttelyn avajaisten sijaan after-partyn.
Sillä ikään kuin lentävät katokset eivät riittäisi jännitysmomentiksi, lankesimme taas suunnittelemaan yhteistä näyttelyä. Huomenna saadaan paikkaan avaimet ja torstaina aletaan roudata töitä ja tilpehööriä galleriaan.
Tämä on niin sanoakseni jäävuoren huippu, minkä jokainen näyttelyjä pitänyt taiteilija voi allekirjoittaa. Tätä ennen on tietysti tehty sitä taidetta, valikoitu, signeerattu, maalaukset vernissattu, piirustukset fiksattu, valokuvat tulostettu ja molempien työt kehystetty ripustusvalmiiksi. Teosnimet keksitty ja tulostettu, julisteet painettu ja levitetty, markkinoitu somessa ja sähköposteissa. Kuljetuslaatikot ja -kassit on etsitty ja siivottu. Onneksi tähän on jo tullut rutiinia ja listat mitä pitää muistaa ovat tallella.
Näyttelyn pystytys on sitten ihan oma tarinansa.
Muistan yhdenkin taiteilijan, joka näki hirveän paljon vaivaa näyttelyn eteen, mutta lopen uupuneena unohti sitten kutsua ketään avajaisiin. Siellä taisi olla sitten vaimo ja äiti. Somessa tutut hämmästelivät, että olivat missanneet avajaiset, vaikka asuivat samassa kaupungissa. Mitä opimme tästä.
No, avajaisia ei tällä kertaa sen kummemmin järjestetä, mutta näyttely aukeaa pitkäperjantaina 3.4. klo 11 ja on auki joka päivä klo 11-17 pääsiäismaanantaihin asti.
Paikka on viehättävä Vihreä Talo Iittalan Lasimäellä, jossa on paljon putiikkeja sekä iittalan Outlet sekä ravintola Kaffeli & Köökki herkkuineen. Galleria on Anubis-keramiikkaliikkeen vieressä.
Iittalaan pääsee R-lähijunalla ja ilmainen parkkipaikka on ihan kulman takana. Lasimäelle on opasteet.
Näyttelyssä on ennätyspaljon Joen valokuvia vuosien varrelta ja minun uusimpia pastellimaalauksiani sekä piirustuksia ja maalauksia. Olemme paikalla joka päivä joten tulkaapa moikkaamaan.
Oikeastaan se kaikkein stressaavin juttu on mainostaa ja elämöidä tapahtumasta, jota ei vielä ole edes olemassa! Toivotaan, että edes säät pysyvät suomalaisen rauhallisina.
En sano sanaakaan uutisista, sillä ne varmasti stressaavat kaikkia tällä hetkellä. Otetaan paussi hulluudesta ja hiljennytään pääsiäisen viettoon, tavataan ystäviä ja sukulaisia ja muistetaan, mikä tässä rauhassa on kaikkein tärkeintä: toinen toisemme.
