Pages

lauantai 30. marraskuuta 2024

Räkämärkä marraskuu

Mitä ihmettä voi kirjoittaa sysipimeänä, räkämärkänä marraskuun viimeisenä päivänä? Että kohta on joulu, kohta on joulu...?

Kun lumet sulivat.

Mitähän me pohjoisen pallonpuoliskon asukkaat tekisimme ilman joulua pilkkomassa tätä pimeyttä. Kolme, neljä kuukautta henkeä ahdistavaa pimeyttä ja luihin käyvää kylmyyttä ilman mitään, mikä irrottaisi arjesta? Jouluhan nimittäin oli olemassa paljon ennen kristinuskoa ja senkin ajoituksesta ollaan aika epävarmoja. Varmuuden vuoksi lykättiin messiaan syntymä samaan ajanjaksoon kuin pakanalliset hillumiset ja taiat, ettei tulisi kilpailua, tai että pakanat pikemminkin unohtaisivat omat juhlansa. Joulupukki oli kuitenkin eläinhahmo Suomessa  alunperin: pukki.

Minun lapsuudessani joulupukki oli vielä harmaatakkinen, vanha ja kiukkuisenpuoleinen ukko, joka oli pelottava ja arvaamaton ja jolle piti olla kiltti, muuten sai vain risuja. Se todistettiin, kun kauhukseni eräs nimeltä mainitsematon sisarus saikin vain risuja yhtenä jouluna. Tuijotimme suu kauhusta auki vanhempiamme: ei näin voi tapahtua! En muista, oliko vanhemman kädessä oikeasti Koivuniemen herra, vai kuvittelenko vain sen, muistan vain pienen sisaruksen leuan väpätyksen. Tilanne selkisi, kun heti perään sisään kannettiin niin iso lahja, ettei sitä voitu edes paketoida: ohjattava mahakelkka, sellainen josta kukaan ei ollut osannut edes haaveilla. Se olikin vekutusta, kummallinen sana, jolla selitettiin kaikenlaista tyhmää, mitä aikuiset keksivät lasten iloksi. Ikinä en ole ollut niin kauhuissani joulupukin tekosista. 

Elämä on arvaamatonta ja pelottavaa, sen tietää jokainen tähän ikään tullut. Koko ajan jokin on vaanimassa, ja jos jostain syystä huokaa hetkeksi helpotuksesta, somessa pyörii jo seuraava kauhun aihe. Milloin syöpävaara siitä tai tästä ruuasta, milloin aivosumu liiasta ruudun tuijottelusta. Olen alkanut epäillä nivelvauriota vasemmassa peukalontyvessä, johon nojaan uutta kenkäpuhelintani, niin painavaa ja kookasta ettei se mahdu mihinkään taskuun. Jouduin luopumaan piskuisesta iPhonestani, joka oli kuulemma liian vanha päivittämään pankkiasetuksiani. Tämä nykyinen hävitti kaikki vanhat Whatsapp-postaukset, kuvat ja videot, kun vaihdoin systeemiä. Sivut aukeavat, tai siis yleensä eivät aukea viuhtomalla vai sanotaanko nykysuomeksi slaiding (yök). Otteeni on kuulemma liian raju, sanoo lähiomainen sivusilmällä seuratessaan. Harjoittelen kyllä hentoisempaa liu'uttamista, mutta kymmenennen pyyhkäisyn kerran jälkeen raivo alkaa nousta. Onko sillekin jo nimi? Puhelinraivo? 


Haimme piristystä livenä tänään, eli unohdimme ruudut ja koneet ja pyyhälsimme Voipaalan kartanon joulutapahtumaan. Se toimi! Löysin kaikkea pientä ja kivaa tuliaisiksi Irlannin matkaa varten, tapasin tuttuja ja hihitin suomalaisia joululauluja kuten ratkiriemukas Varpunen jouluaamuna. Ei ihme, että lapseni Irlannissa anelivat, etten soittaisi enää suomalaisia joululauluja: mammy they are so sad!

Voipaalan taidekeskuksessa kahvi ja gluteeniton Budapestin kääretorttu oli taivaallista ja taidenäyttely seinillä katsomisen arvoista:  Laine & Jäntti feat. Outi Heiskanen. (Feat. tarkoittaa featuring, outo valinta näyttelyn nimeksi, minäkään en tajunnut sitä.) Mutta kuvat olivat upeita grafiikan ja maalauksen yhdistelmiä. Mennään ehkä uudestaan katsomaan ennen 2.2.25, kun se sulkeutuu. 

Isoisäni oli kotoisin Sääksmäeltä, Annilan kylästä, joten tunnen aina oloni kotoisaksi siellä. Hän joutui huutolaispojaksi lapsena ja ehti kuolla ennen kuin synnyin, joten Aukustista ei ole kuin pari valokuvaa jäljellä. Siinäpä olisi tarinaa kerrakseen ja todellista kauhua: nälkävuodet ja kulkutaudit ja joutuminen eroon omasta perheestä. Melkoisen pieniä nämä meikäläisen murheet loppujen lopuksi. 

Eli jotenkin ollaan päästy marraskuun loppuun. Irlannissa on eilen äänestetty seuraavasta eduskunnasta, vaikka arvaan, ettei mikään tule muuttumaan. Minä pääsen kuitenkin parin viikon kuluttua tapaamaan jälkikasvua, mikä varmasti piristää! 

Olen alkanut vähentää, leikkeleiden ja suklaan lisäksi myös kauhukuvien katselua, johon uutisetkin nykyään kuuluvat, dokkareista puhumattakaan, koska en enää saa öisin unta. Olen varmaan ylitiedostava ja valmiiksi melankolinen, jotta voisin katsoa todellisuutta. Tarvitsen kaikki voimani tästä pimeydestä nousemiseen. Tsemppiä teille lukijat, toivomme todella valkeaa, lumista joulua!

Näin upea auringonlasku yhden pimeän päivän päätteeksi!