Kaikki on muuttunut maailmassa sitten viime blogin. Meidän hyvinvoivassa, turvallisessa, yltäkylläisessä maailmassamme. Mikään ei ole kuten ennen.
Samoin tunsin kaksi vuotta sitten, kun pandemian uhka levittäytyi koko maapallolle. Kaikki oletukset ja asetukset menivät uusiksi.
Kaksi vuotta sitten en päässyt katsomaan lähiomaista leikkauksen jälkeen osastolle, koska korona. Istuin odottamassa sairaalan kahviossa ja säikyin röhäyskäisiä rakennusmiehiä kahvitauollaan, sillä sulla on varmaan korona oli heistä vielä hauska vitsi. Lähdin epätoivoissani ulos raittiiseen ilmaan, kävelemään ympäri valtavan sairaalan pihapiiriä, puhelintani vilkuillen. Ajattelin, että kyllähän ne soittavat, jos jokin menee vikaan. Mies oli vain heilauttanut iloisena kättään, kun jätin hänet hoitajien hoiviin. Sairaalan takana odotti järisyttävä näky: potilaan ruumista siirrettiin juuri pyöräpaareilla hautausautoon. En ole ikinä nähnyt toimenpidettä, mutta juuri silloin se säikäytti perinpohjaisesti. Tiedän, että ihmisen todennäköisin paikka kuolla on sairaalassa, mutta en halua tietää. On paljon, mitä en halua tietää.
Kaikki meni kuitenkin hyvin, vaikka vahdin toipuvaa lähiomaista hysteerisenä monta kuukautta. Heräsin aamukuudelta, jotta ehdin riskiryhmien ostoshetkeen. Maskeja ei silloin vielä ollut. Kaupan käytävillä haahuili vain harmaakasvoisia vanhuksia, minua säikkyen ja suuntaa vaihtaen. Tyttäreni ohjeisti desinfioimaan ostokset kaupasta tultua. Vapisin, kun piti naputella pankkikortin tunnusluku paljaalla sormella samaan laitteeseen, jota muutkin käyttivät.
Ihminen ei kuitenkaan kestä kauaakaan ääretöntä stressiä, vaan jo eloonjäämisvaisto opettaa, että on pakko rentoutua. Pandemiaan tottui, aloin seurata YLEn uutisia televisiosta ja luotin hallituksen ohjeistukseen. Monille pandemian kieltäminen osoittautui selviämismekanismiksi, minä taas halusin tietää siitä kaiken.
Tämä uusi kauhun aihe, sota, ei kuitenkaan ole niin helposti hallittavissa. Olen todennut, että en kestä yksityiskohtaisia kuvia ja kuvauksia sodan raakuuksista, joten suodatan niitä pois uutisvirrasta niin paljon kuin voin. Joinakin päivinä luen vain talousuutiset. Muistiin ne kauhukuvat kuitenkin jäävät, jokaikinen. Koen yllättäviä takaumia lapsuuden pelkoihin, kun jatkosodasta oli vain vuosia ja kylmän sodan uhka tuntui ilmassa.
Olen lahjoittanut rahaa, osallistunut keräyksiin ja kampanjoihin Ukrainan hyväksi. Olen pohtinut ulkopolitiikkaa ja puolustusvoimia, muuttanut mieltäni asioiden valjetessa. Hapuillut. Lukenut. Minkäänlainen oikeudentunto ei kestä tosiasioiden painoa, pasifismini ei riitä. Maailma tuntuu singonneen radaltaan kuin liian kireälle vedetty hyrrä. Mikään ei enää ole niin kuin ennen.
Silloin, kun ihmiselle annetaan liian raskaita asioita kannettavaksi, kuten omaisen sairaus tai kuolema, on jokainen hetki, kun sitä ei tarvitse ajatella kullan arvoinen. Muutama tovi hyvää musiikkia kuunnellen, ystävän kanssa jutellen jostain ihan muusta, liikkuminen ja johonkin uppoutuminen kasvattaa kykyä selvitä. Sitten taas palautuu siihen, mitä ei voi vältellä.
Olen uppoutunut omaan elämääni, maalaamiseen ja näyttelyihin, ihmisten tapaamiseen, elokuviin, kirjoihin. Aina välillä unohtaa täysin, mitä sodissa juuri nyt tapahtuu, ja mitä vielä paljastuu. Sitten se taas lyö kasvoille.
Minulla on kiire. On kiire tapaamaan aikuisia lapsia Irlantiin, lapsenlapsia, sukulaisia, ystäviä. On kiire maalata ja kirjoittaa, nähdä kaunista, rakastaa. Kaikkeen ei välttämättä enää ehdi. Käperryn lähiomaisen kainaloon yöllä herätessä, turvaamme toisiimme unissakin. Sitä meillä vielä on, rakkautta.
Ohessa viimeisimpiä maalauksiani.
Facebookissa etätaideryhmämme on myymässä postitse lähetettäviä taideteoksia 100% Ukrainan hyväksi, klikkaa Taidegalleria Supren.
Otan myös osaa paikallisiin pääsiäismyyjäisiin 10.4.22 Kutilassa, Iittalan keskustasta muutama kilometri. Maalauksia on syntynyt ja niistä tehtyjä kortteja. Kesänäyttelyjä on myös suunnitteilla ja paljon muuta.
 |
| Äimäjärven lumpeet |
 |
| Kentän ranta |
 |
| Punainen kuu |
 |
| Pyölintien mutkat |
