Sooloilusta kimppakivaan

Olen vasta ihan viime vuosina alkanut kutsua kirjoittamista harrastukseksi. Se tuntui oudolta: vähän kuin lukisi samaan kastiin syömisen tai seksin. Tavanomaista, nautinnollista, tarpeellista, pakottavaa tai nopeasti unohtuvaa, miten kulloinkin. Mutta aina osa elämää.

Mainitsin lähiomaiselle bussia odotellessa löytäneeni hyvän metaforan kirjoittamiselle: seksi. Hän puolestaan, että toivottavasti kliimaksiin päästään viimeisessä luvussa. Että juonikaari on tarpeeksi korkea, jotta draama pitkittyy. Juuri silloin bussi ilmestyi mutkan takaa ja hätäilin, että heiluta sille, jotta pysähtyy, ja hän pokkana, että heiluta mitä. Bussikuski ihmetteli, kun kaksi hihittävää eläkeläistä pyrkii voimattomina ylös rappuja. Muistan tällaisina hetkinä aina, miksi valitsin lähiomaisen. Ikinä ei ole tylsää!

Vaan kirjoittamisesta piti kirjoittaa. Olin kunnianhimoinen jo nuoresta kirjoittamisen suhteen: lähetin runoja ja tarinoita lehtiin ja kilpailuihin. Rakastin ainekirjoitusta, ostin kirjoitusoppaita. Luin jatkuvasti, 'lukemasta päästyäni taas luin', kuten kirjoja inhoava äitini tapasi torua. Hankin kirjekavereita, alkuun suomalaisia, myöhemmin myös englanniksi kirjoittavia. 

Päiväkirjoja kertyi useampia vuodessa. Murrosiän ahdistukset oli pakko purkaa kirjoittamalla, kun ei osannut puhua kellekään. Muistan pakottavan tunteen, kun sisällä oli niin paljon sanoja, ja piti löytää paperia, jolle se purkaa. Rauhoituin usein saadessani sekavat tuntemukset järjestykseen. Siinäkin mielessä kirjoittamista voi verrata seksiin. Oli vaikea elää ilman.

Päiväkirjoja on vino pino, varhaisin vuodelta 1965. Vain yhden olen kadottanut.

Vain totaalinen kielenvaihto sai kirjoittamisen kuihtumaan, kun en osannutkaan enää kirjoittaa suomeksi, englannin ottaessa vallan asuessani ulkomailla. Sellaisen ihmisen, joka ei ole sitä itse kokenut, on vaikea kuvitella mitä äidinkielen katoaminen merkitsee. Kaikki, mitä koet ja kuulet, tapahtuu vieraalla kielellä, uusin käsittein. Sinulla ei itse asiassa ole sanoja uusille elämänvaiheillesi suomeksi. Epäilen, että se on kokemus, joka rajoittuu aikaan ennen internettiä. Nykyään on vain muutaman klikkauksen päässä omasta äidinkielestään, joka kulkee taskukännykässä. Se sukupolvi, joka 'unohti' äidinkielensä ulkomaille muuttaessa alkaa olla jo melko vanhaa. Nuorille on luontevaa olla monikielisiä.

Moni muukin asia tietty vaikutti kirjoittamiseni tyssäämiseen, sillä koko minuuteni oli tukahdutettu kaikilla kielillä. Joskus harvoin sain puettua sanoiksi, mitä minulle ensimmäisessä avioliitossani tapahtui. Kirjeissä kotiin taisi olla vain hyviä uutisia.

Ei siis mikään ihme, että kun viimein puhkesin ulos siitä mädästä kuplasta, ensimmäinen mihin käännyin oli kirjoittaminen. Riemullista, pulputtavaa juoksutusta, muutama tuskallinen pato joka piti rikkoa, sitten taas vapaaksi. Kirjoittavaa ihmistä on vaikea kahlita. Siihen on syynsä, miksi eräs pahimmista rangaistuksista vankilassa on kirjoittamisen ja lukemisen epääminen. Joutuu yksin omien ajatustensa kanssa. Samasta syystä kirjailijat ja kirjat sensuroidaan ensimmäiseksi totalitarismissa.

Aloin myös suhtautua vakavammin omaan kirjoittamiseeni: hain netistä suomenkielisiä etäkursseja, harjoittelin lyriikkaa ja novelleja. Löysin Oriveden kesäkurssit kesälomien huippukohdiksi.

Orivesi eli Mämmilä 

Muistelin hiljattain ihan ensimmäisiä kursseja, joille Orivedellä osallistuin: Leena Tammelinin voimaannuttavan kirjoittamisen kurssi. Meitä oli tosi pieni ryhmä, kaikki jotenkin elämämme tienhaarassa - ellei ihan umpikujassa - ja parasta oli, että kirjoittaminen oli terapeuttista eikä sitä arvosteltu mitenkään. Muuten en olisi uskaltanutkaan osallistua! On ihan eri asia saada palautetta kirjallisesti etänä kuin kasvotusten. Tämä kurssi auttoi minua eteenpäin. Kävin myös Kristiina Drewsin ja Kaijamari Sivillin kaunokirjallisen suomentamisen kurssin, ja tajusin, ettei äidinkieleni ole mihinkään kadonnut. Seuraavana kesänä aloitin Markku Karpion luovan kirjoittamisen alkeista. Jouni Vainosen novellipaja, Risto Ahdin runohaahuilu ja Nina Hakalahden Goldberg-opit tulivat tarpeeseen. Uskaltauduin lopulta ottamaan välivuoden töistä ja kävin Oriveden Opiston kokovuotisen kirjoittajakurssin. Se muutti elämäni.

Emma Puikkosen Romaanin rakenne -kesäkurssin jälkeen tiesin löytäneeni pitempiaikaisen ohjaajan ja päädyin monimuotokurssille hänen ja puolen tusinan muun älykön kanssa.

Yksi monista kesäkursseista. Kaikki olivat erilaisia elämyksiä.

En tiedä mitään ihanampaa kuin syventyä ryhmässä kirjoitusharjoitukseen. Päät painuvat, tulee hiljaista, kynät rapisevat ja sormet naputtelevat näppäimillä. Katsotaan tyhjyyteen tai omaan sisimpään, vedetään yli ja deletoidaan, huokaillaan. Yleensä tätä työtä tehdään yksin. En tunne kuin harvoja kirjoittavia ihmisiä, eikä sitä tee lähipiirissäni kukaan. Sen takia on niin ihanaa löytää yhteys näihin kummajaisiin, jotka hakevat sanoja, valitsevat ja hylkäävät, makustelevat ja sylkevät pois. Jotka ilahtuvat hyvästä ilmaisusta, huomauttavat tahdikkaasti toistosta tai typosta, antavat hyvää palautetta.

Hyvä palaute ei muuten tarkoita, että suitsutetaan kaiken olevan hyvää. Rakentava kritiikki on kullanarvoista. Tässä kohtaa mä putosin tai tää ei auennut mulle tai tää tuntuu turhalta ovat kaikki tärkeitä reaktioita. Jos sinnikäskin lukija putoaa kärryiltä tai tylsistyy, ei voi odottaa tavallisten lukijoiden jaksavan. Merkittävää on myös se, että annetaan oma arvo kullekin genrelle, eli ei arvostella trilleriä syvällisyyksien puuttumisesta tai surrealistista novellia epäuskottavuuksista. Tärkeää on lisäksi huomioida, miten hiottua teksti on: varttitunnin tekstiharjoitusta ei juuri voi kritisoida samaan tapaan kuin kauan pohdittua novellia tai romaanikäsikirjoitusta.

Olen joskus kuullut tuhahteluja, ettei kirjoittamista voi/tarvitse/pidä opiskella. Samaiset tuhahtelijat eivät epäisi miltään muulta taiteen alalta harjoittelua, ohjausta ja opiskelua, saati palautteen saantia tai ryhmässä oppimista. Ilmeisesti vain kirjailijoiden pitää syntyä Mozarteiksi tai Picassoiksi. Ainoa, minkä suhteen olen ollut epäileväinen, on liiallinen teorian tai kirjallisuustieteen opiskelu. Se tuntuu aina ahdistavalta, toissijaiselta, kun pääasia on kuitenkin se itse. Kirjoittaminen.

Yksin tai yhdessä, kaksin tai ryhmässä, aina se on yhtä kivaa. Aloittaa voi myös bloggaamisesta, mitä sitä pöytälaatikkoon piilottelemaan!

Jos ikinä olet harkinnut sooloilun sijaan kimppakivaa, voin suositella kirjoittamiskursseja. 

P.S. Lisää kirjoittamiseen liittyviä blogeja vuosien varrelta löydät blogin oikealta puolelta 'labels' luettelosta, sanalla kirjoittaminen. Aihetta hipoo myös kirjat.