Kulttuurielämyksiä Tampereella

Kulttuurikorppis on liehunut ahkerasti Tampereen nähtävyyksissä. Jostain syystä tämä kaupunki jää aina Helsingin ja Turun varjoon, vaikka mielestäni Tampere on jotenkin rouheampi ja viriilimpi kuin nuo edellämainitut. Ihmiset ovat ystävällisempiä, ja nysse-kuskit juttelevat. Kulttuurikohteet voi käydä läpi kävellen.

Kuljeskelin Tampereen museoalueella, entisen Finlaysonin ja Tampellan vaatetehtaiden punatiililabyrintissä. Tampere oli Suomen ensimmäinen todella teollistunut kaupunki, vähän kuin Manchester Englannissa. Vanha tehdasmaisema on mainiosti onnistuttu muuntamaan kulttuurikäyttöön. 

Kaarina Kaikkosen installaatio

Vapriikki on museokompleksi, jossa riittää koko päiväksi katsottavaa. Tällä kertaa ehdin koluta vain yhden osaston kunnolla, näyttelyn nimeltä 1918 joka kertoo Suomen sisällissodasta kuvin, äänitallentein ja efektein. Olen sen nähnyt kerran ennenkin, ja nyt oli aikaa perehtyä syvemmin. Ensimmäisellä kerralla näyttely oli shokki, miksi en 
koskaan tiennyt tästä? Koulussa aihe ohitettiin tosi nopeasti. Ehkä oli tärkeintä muistella yhteistä eikä jaettua rintamaa sodanjälkeisessä Suomessa. Historia myös kerrotaan voittajan suulla. Näitä kuvia ei näkynyt missään minun nuoruudessani (ovat onneksi nytkin vähän piilossa yhdessä huoneessa). 

Luonnontieteellisen osaston eli täytettyjen elukoitten näyttelyn ehdin käydä juoksemalla läpi. Onnistuin kuitenkin kuvaamaan täytetyn uroshirven läheltä. Kun latasin sen huvikseni luontokuvien sekaan Facebookiin, kysyi eräs irlantilainen, joka saa jäädä nimettömäksi, eikö hirvi huomannut minua, kun pääsin niin lähelle ottamaan kuvan. Auts.



Werstas, Työväenmuseo, joka muuten on ilmainen, oli liikuttava aikamatka. Taidan itsekin olla museotavaraa, kun huomaan katselevani hellyydellä 1960-ja -70-lukujen tekstiileitä, pyyhkeitä ja kankaita. Unohdin, että lapsuudessani kaikki oli Made in Finland. Museo sai tekstiilitehtaan elämään, varsinkin sen työntekijät. Erityisesti minua kiinnosti työväenaatteen alku ja ammattiyhdistysliikkeen synty.  Näin suurella työllä ja taistelulla luotiin työajat, työturvallisuussäädökset, lomat, sairaspäivärahat, eläkkeet. Mitään ei annettu, vaan siitä piti taistella, jopa lakkoilla. Tämä on syytä muistaa nyt, kun puhutaan saavutetuista eduista. Yksinään ei kukaan saavuttanut yhtään mitään.

Historia havisee Tampereella myös Tallipihan lehtipuissa. Vanhan kaupunginherran tallipihakorttelista on tehty artisaanikylä, jossa on kahviloita ja putiikkeja. Jostakin kulmasta katsottuna se näytti vähän Pariisilta. Odotan joulumarkkinoita! Tallipihan edusta ei juuri ole muuttunut sitten tämän kuvan ottamisen, paitsi että olin jäädä auton alle sommitellessani samaa kuvaa tänä päivänä!

Mältinrannan Taidekeskuksessa oli Pirkanmaan 6. triennaali (päättyy 29.9.15). Ilkka Virtasen työt pysäyttivät totaalisesti. Kun taide koskettaa, tai pikemminkin raastaa yllättäen, tietää että se on hyvää. Nämä taidokkaasti tehdyt puuveistokset kauhistuttivat, ensin luulin niitä luurangoiksi. Tarkemmin katsellessa niistä paljastui epämuodostumia, hybridejä, outoja eläimiä. Ne järkyttivät sen verran, että oli pakko ottaa kuvia ja toiseksi hakea näyttelyselosteesta teoksen nimi. Se oli 3 500 000 jKr. Joskus nimi avaa aivan uusia maailmoja taideteokseen, ja vie uudelle matkalle. Tässä tapauksessa katsojan oma mielikuvitus lähtee avaruusmatkalle tulevaisuuteen, miettimään dystopioita, jotka olisivat saattaneet aiheuttaa oudot oliot. Mutaatioita, vai aivan uusi alku tälle maapallolle 3,5 miljoonan vuoden kuluttua? Sopii miettiä. 

Lattialle valahtanut, tammesta veistetty Trilobiitti n:o 10 toi mieleen Pompeijin tuhkamuumiot, Munch'in Huudon, ja muinaiset maljakot, kaikki yhdessä rysäyksessä. Jostain syystä se sai minut kyyneliin.

Aivan toisenlaisen esteettisen elämyksen toi kellaritilan taidelainaamo, josta olisin mielelläni vuokrannut seinälleni Mari Arvisen Arctic Flow'n, jossa on kaikki lempivärini. Tätä voisin katsella lopun elämääni, se on hintansa väärti, mutta budjettini ulottumattomissa. Taidelainaamosta saa muuten vuokrata töitä jopa 20 euroa/kk, ja jos työhön kiintyy, sen voi lunastaa ja vähentää vuokran hinnasta. Osamaksutaidetta?


Silmänurkastani näin mieshahmon seisovan gallerian toisessa päässä. Lähemmäs päästyäni tajusin, että se oli virkattu! Tuollaisen haluaisin vartioimaan eteistäni. Kova jätkä, paitsi että se on pehmolelu. Liisa Hietasen kätten jälkeä.

Veli.

Ja sitten teatteriretkeen. Taivaslaulu, Pauliina Rauhalan hienosta romaanista Seija Holman taitavasti toteuttama näytelmä Työväen Teatterissa liikutti. Muuta sanaa ei voi käyttää.  Lestadiolaisesta Viljasta ja Aleksista kertova tarina pohtii lestadiolaisuuden peruspilaria, ehkäisykieltoa ja sen seurauksia. Ohimennen puututaan myös saman uskonlahkon muihin synkkiin puoliin. Henkilökohtaisesti minulla on hyvin vähän positiivista kokemusta ja sanottavaa lestadiolaisuudesta, vaikka ymmärrän mihin kaaokseen se aikanaan syntyi Lars Leevin toimesta Lapissa, alkoholismin ja yhteisön hajoamisen takia. Nykypäivänä ei naisia pitäisi kenenkään määrätä jatkuviin raskauksiin. Perheenlisäyksen pitäisi olla jokaisen naisen valinta - ja nimeonomaan naisen itsensä, jonka on kestettävä raskauden ja synnytyksen vaivat ja komplikaatiot. Siihen ei yhdelläkään miehellä ole sanomista, anteeksi vain.

Näytelmän teema liippasi niin läheltä monessa kohtaa, että kyyneleet virtasivat. Suvi-Sini Peltolan uskomaton rooliveto Viljan viattomana tyttärenä oli melkein sietämätöntä katsottavaa. Lapset usein unohdetaan tyystin kaikissa aikuisten väittelyissä moraalikysymyksistä. Itse uskoa ei näytelmässä pilkattu, vaan mietittiin Raamatun sisintä sanomaa. Näytös oli loppuunmyyty.

Näytelmän lavastus oli osuvan minimalistinen, kirjassa esiintyvät pitkät tekstiosuudet oli hienosti taiottu esiin, värimaisema oli pinkki ja sininen. Teatterikamuni oli samaa mieltä, että päänäyttelijäpari oli kuitenkin liian freesi kuuden lapsen ja kaikkien koettelemuksien jälkeen. Minua myös nauratti ponnekkaasti lauletut virret: ne pitää laulaa hitaasti ja synkästi, paatoksella eikä pirteästi. Mutta sitä ei ehkä osaa kuin aito lestadiolainen.

Tallinpihan putiikeista löytyy rohtoa joka vaivaan.

P.S: Blogistani saattaa saada vaikutelman, että nautin kyynelehtimisestä. Mikään ei voisi olla lähempänä totuutta, kun on kyse taiteen vaikutuksesta!