 |
| Sofi Oksanen haastattelijansa, Anne Appelbaumin kanssa Dublinissa (virallisen Facebook-sivun kuva) |
Sunnuntaina 24.5.2015 Sofi Oksanen tuli Suomesta haastateltavaksi Dublinin kansainvälisille kirjallisuusfestareille. Olin bongannut hänen nimensä jo aikoja sitten ja tilannut kaksi lippua. Tyttäreni pääsi mukaani jännittävään tilaisuuteen.
Smock Alley Theatre on perustettu jo 1600-luvulla, aivan Liffey-joen kupeeseen, muinaisen viikinkiasutuksen paikalle, joten historiaa seinät tihkuivat jo muutenkin. Haastattelijana lavalla, toisessa muhkeassa nahkanojatuolissa oli Anne Applebaum, palkittu Venäjän historiantutkija, jolla tuntui olevan hyvä pohja kysymyksiin. Yleisöä oli ehkä puolet kapasiteetistä, mikä oli hyvä saavutus, ottaen huomioon että oli sunnuntaiaamu kello 12! Tilaisuuden avaaja tervehti yleisöä irlantilaiseen tapaan toivomalla, että kaikki olivat "toipuneet edellisen illan juhlista". (Edellisenä päivänä nimittäin Irlannissa hyväksyttiin kansanäänestyksellä homoavioliitto tasaveroiseksi!)
En tiedä, kuinka moni irlantilainen on edes kuullut Sofi Oksasesta, mutta paikalla olijat tunsivat hänet. Tilaisuus oli englanniksi, Sofi oli sujuva vastauksissaan.
Häneltä kysyttiin, mistä hän ammentaa taustatietonsa romaaneihinsa. Historiantutkimuksessa on kahdenlaisia dokumentteja: ensikäden tietoa ja toissijaista. Sofi kuuluu lukevan primäärisiä dokumentteja; kuulusteluasiakirjoja, raportteja, kirjeitä ja päiväkirjoja aikakaudelta, jolta on esimerkiksi kirjoittanut viimeisimmän "Kun kyyhkyset katosivat". Toisaalta hän on akuutisti tietoinen propagandan mahdollisuudesta. Pitää aina kysyä: kenelle ja mihin tarkoitukseen dokumentti on tarkoitettu? Ovatko päiväkirjat tai kirjeet rehellisiä ja avoimia? Tahallista harhaanjohtamista voi harjoittaa missä muodossa tahansa, toivoen että jälkipolvet lukevat. Tai totuutta, jotta se paljastuisi. Kirjailija taas muovaa aineistoa edelleen, fiktiossa, omien tarkoitusperiensä mukaan.
Toissijaisia, sekundäärisiä dokumentteja kuten lehtiartikkeleita ja historiankirjoja taas voidaan tehdä selkeämmin propagandana. Sitäkin voi lukea oppiakseen. Prpagandassa kielellä ja sananvalinnalla on valtava merkitys, samoin sillä mikä jätetään sanomatta. Kun sen taidon oppii, Sofin mukaan samoja propagandanlaatijoita saatettiin käyttää sekä natsipropagandan että kommunistipropagandan luomiseen. Käännettiin vain se takki.
Sofi Oksasta on syytetty siitä, että hän esiintyy asiantuntijana, vaikka hän kirjoittaa "vain fiktiota". Oksanen on kuitenkin kirjoittanut muutakin, mm. toimittanut yhdessä virolaisen Imbi Pajusen kanssa artikkelikokoelman Viron lähihistoriasta Kaiken takana oli pelko - Kuinka Viro menetti historiansa ja miten se saadaan takaisin. Se on hidasta ja perinpohjaista luettavaa, aikakauden analyysiä. Kuinka moni suomalainen jaksaa analyysiä? Minultakin on kirja vielä puolessa välissä.
Tilaisuuden kiinnostavin osio koostui yleisön kysymyksistä. Paikalla oli ainakin suomalaisia, virolaisia, ruotsalaisia ja irlantilaisia. Joidenkin aksentteja en kyennyt tunnistamaan. Tämänkaltaisia kysymyksiä Sofille sateli:
- Millä kielellä kirjoitat, ja mitä kaikkia kieliä osaat? (Ainainen ihme täällä yksikielisyyden maassa!)
Sofi vastasi kirjoittavansa tietenkin äidinkielellään suomeksi. Muista kielistä hän tunnusti ruotsin, viron, englannin, ranskan ja oliko vielä saksakin mukana. Viroa lukuunottamatta ei mitenkään harvinaista Suomessa.
- Miten kirjasi on otettu vastaan Virossa?
Kuulemma varsinkin nuoret ovat ottaneet hänet vastaan mielenkiinnolla, koskapa eivät tiedä mitään Viron itsenäisyyttä edeltävistä ajoista. Niistä on aina vaiettu. Kun lähes joka suvussa (myös Sofin omassa) on sekä ilmiannettuja, ilmiantajia, keskitysleireille vietyjä ja kadonneita, ei niistä ajoista puhuta - kuten ei puhuttu Suomen sisällissodasta minun nuoruudessani.
- Eikö Suomen miehitys Venäjän toimesta ollutkin onnea Suomelle, koska saitte siten oikeuden äidinkielenne virallistamiseen - sen sijaan, että ruotsi olisi jäänyt pääkieleksi? (Tässä kohdin mietin, mikä hiivatin miehitys...kunnes muistin tsaarin ajat!)
Sofi ei ollut samaa mieltä, koska suomen kielen aseman ajajat olivat itse asiassa ruotsinkielisiä suomalaisia kuten Runeberg. Hän myönsi, että tsaari Aleksanteri II oli Suomelle ystävällinen ja myötämielinen, mistä syystä hänen patsaansa edelleen seisoo Senaatintorilla. Minä hypin hihkuen katsomossa, noh, mielessäni ainakin, oli niin ihanaa kuulla väiteltävän oman pienen maansa kielestä ja sen asemasta! Keskellä Dublinia! Ikään kuin se olisi tärkeää! Tyttäreni oli pudonnut kärryiltä jo ajat sitten.
- Eikä kuitenkin ole ilmiselvää, miksi suomettuminen ei ollut vältettävissä - pieni maa, juuri sodasta selvinneenä, mitä muutakaan olisitte voineet tehdä?
Sofin mukaan suomettuminen määräsi kaikkea Suomessa monen vuosikymmenen ajan, jopa Suomen koulujen historiankirjat piti hyväksyttää Moskovassa. Tässä kohtaa hölmistyin. Liekö totta? Aikamoisessa propagandasumussa olen sitten kasvanut. Itse asiassa luin suomettumisesta vasta 1980-luvulla Lontoossa lehdistä, käsite Finlandisation oli minulle täysi mysteerio molemmilla kielillä. Olisipa mukava lukea vanhoja koulukirjoja ihan uudella silmällä! Koulukirjoissahan on tiivistettynä se, mitä halutaan menneisyydestä muistaa. Se, mitä jätetään pois, halutaan unohdettavan. Kansallinen identiteetti on helpompi aloittaa nuorista mielistä. Mitään ykskantaista totuutta ei historiasta ole, vain monia totuuksia.
Kulttuurikorppikotka nauttii kuuntelusta, mutta potee armotonta esiintymisfobiaa. Tällä kerralla, aiheen innostavuuden takia, uskallauduin viittaamaan saadakseni mikrofonin, ja vaikka vuoroani odotellessa pulssi löi tuhatta ja sataa, sain luetuksi paperille kirjoittamani kysymyksen:
- Miten kirjasi on otettu vastaan Venäjällä?
Kaksi Sofin kirjoista on käännetty venäjäksi - tämä tieto hämmästytti minua. Toiseen oli kuitenkin lisätty aika värikäs takasivun selostus, onneksi joku huomasi sen ennen kuin se meni painoon. Totuushan on, että kirjailija, joka ei itse osaa käännöskieltä, on täysin kustantajan ja kääntäjän armoilla. Vastaanotto ei kuulemma ollut hyvä. Oksanen on nostanut pikkuruisen Viron ja sen historian maailmankartalle. Kunpa joku tekisi saman Suomelle!
Se, mikä minua Sofin kirjoissa viehättää, on aiheen uutuus. En ole koskaan tiennyt mitään Virosta tai sen historiasta, ja minua oikeastaan järkyttää, että kaikki tämä tapahtui vain lauttamatkan päässä kotimaastani, sukulaiskansalle, jonka kieltä ainoana voin vähän ymmärtää ja joka kuulostaa niin tutulta. Suomesta poissaollessani on tämäkin Pandoran lipas auennut. Tuntuu käsittämättömältä, että karkotukset, kidutukset, kuulustelut, ilmiannot ja miehitys olivat arkipäivää niin lähellä kotimaatani. Ja että liippasi läheltä, ettei meille käynyt samoin.
Sofin kirjoissa on, kuten hän itsekin maailmankiertueillaan hämmästyksekseen huomasi, universaalisia teemoja. Meksikossa hänen kirjansa ymmärrettiin heti: näin tapahtui meilläkin. Kaiken takana on pelko sopisi monen pienen maan kommunaalisen alitajunnan teemaksi. Niin moni maa on tullut vallatuksi ja kantaväestön on täytynyt sopeutua tilanteeseen. On ollut ilmiantajia, salaisia suhteita, takinkääntäjiä, propagandaa, vaiettuja tapahtumia, kipeitä muistoja. Niin Irlannissakin. Armeijat ja ideologiat vaihtelevat, ihmisten tunnot ovat universaalisia. Myös se, että joku lähisukulainen katoaa jäljettömiin, on ihmiselle usein elämänmittainen trauma. Voimme käsitellä kuoleman, surra ja haudata; epätietoisuus on pahinta. Adoptoidut lapset etsivät äitiään, keskitysleireille hävinneiden nimiä etsitään arkistoista, kadonneeksi ilmoitettua ei voi haudata.
Totuus haluaa kuitenkin aina tulla julki, valhetta voi jatkaa vain määrällisen ajan. Sofi ei kuitenkaan sorru kirjoissaan tekemään kenestäkään sankaria, niin helppoa kuin se olisikin. Ehkä hän kammoaa propagandaa niin paljon, että ei halua minkäänlaista mustavalkoisuutta kirjoihinsa. |
| Käsintehty virolainen postikortti nyky-Tallinnasta |
Nykyäänhän netin ansiosta kenenkään ei tarvitse kärsiä äidinkielen puutteesta. Jotain oma kieli tekee aivoissa, niin hyvältä tuntuu ajatustenvaihto muitten ulkosuomalaisten kanssa Facebookissa tai kasvokkain. Tunnen olevani eri persoonallisuus kielen mukaan. Kumpi sitten on se oikea? Molemmat?
Pääsin lopuksi kirjakauppaan ostamaan englanniksi käännetyn When the Doves disappeared lähisukulaiselle, ja sain kirjailijan tunnusmerkillisen allekirjoituksen. Kuten aina, olisi ollut paljon sanottavaa, mutta sanat juuttuivat kurkkuun. Rohkea nainen Sofi on, siitä ei pääse. Toivottavasti hänen kansainvälinen maineensa ja julkisuutensa suojelee häntä. Ei ole helppoa kaivella menneitä, joista mieluiten vaiettaisiin.
 |
| Sofi Helsingin kirjamessuilla 2011 |
Näillä kirjallisuusfestareilla tapaa myös aika outoja tyyppejä. Kaksi vanhempaa naista vieressäni puhkesi juttelemaan kanssani tilaisuuden jälkeen; toinen taisi olla paikalla muuten vain, niin tylsiintyneeltä hän vaikutti. Hän tunnusti, että olisi halunnut tehdä Sofille vain yhden kysymyksen: Miksi tuollainen kampaus?
Katsoin häntä kuin ulkoavaruudesta tullutta. Ei voisi vähempää kiinnostaa.
 |
| Virolainen lehtipuukuja |
 |
| Tallinnan upeita mustia petunioita puistossa. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti