Ihan pakko purkaa tämä, vaikka se kuuluisi ehdottomasti
päiväkirjaosastoon. En ole koskaan ollut hyvä syvimpien tuntojeni jakamisessa
edes ystävieni tai rakkaimpieni kesken, perisyntini on ylpeys ja tyynen
julkisivun ylläpito hinnalla millä hyvänsä. En tiedä mistä se johtuu, ehkä
synnyin vetoketju suussa ja se on jumittunut pysyvästi. En halua jakaa ongelmia
ja ikäviä ajatuksia, alemmuudentuntoja ja masennuksia. Olen aina etsinyt
elämästä harmoniaa, älkääkä nyt naurako. Julkisuuden tai kunnian tavoittelu on
minusta alentavaa ja turhaa, oli jo nuorena. Maallista mammonaa opin
arvostamaan vasta kun sitä ei ollut eikä sitä saanut.
Minua vaivaa juuri nyt siis kateus. Ihan hillitön,
pohjaton, kyyneleet silmiin tuova kateus nuorempia ihmisiä kohtaan. Ollapa
30-vuotias! Tai edes nelikymppinen. Voisi ehtiä vielä vaikka mitä. Kulutin
parhaat, energisimmät vuoteni suurperheeni ja avioliittohelvetin parissa,
kykenemättä tekemään mitään muuta. Kirjoittajana tyrehdyin kielenvaihdoksen
myötä, kun en osannut ilmaista itseäni englanniksi. Elämässäni on vuosikymmen,
jonka aikana syntyi tasan yksi päiväkirja, hajanaisia purkauksia ja huutoja.
Sitä ennen syntyi ainakin yksi iso vihko vuodessa, joskus useampikin. Kirjoitin
nuorena runoja ja tarinoita, yrittelin romaanejakin. Englanniksi olin aivan
tukossa. En edes kuullut tai lukenut äidinkieltäni missään ennen
internet-aikakautta. Kun vihdoin sain takaisin yhteyden nykysuomeen ja
uskaltauduin kirjoittajakursseille, totesin, ettei äidinkieleni ollut mihinkään
kadonnut, ruostunut vain. Kirjoitan todennäköisesti 1970-luvun suomea
edelleenkin. Uudet ilmaisut tarttuvat minuun nihkeästi. Trendit eivät ole minua
muokanneet.
Kuvataidetta aloin harrastaa vasta lähes nelikymppisenä, kun nuorin oppi kävelemään. Yhdessä varhaisimmasta öljyväritöistäni on hänen palleroinen jalanjälkensä, kun takanreunukselle kuivumaan nostettu maalaus putosi ja hän astui päälle. Aika oli kortilla mihinkään omaan.
Nyt tuntuu kuin aika ja elämä loppuisi kesken.
Koko ajan
pelkään jotain kaiken muuttavaa sairautta, omaa tai lähiomaisen. Tiedän, että
se on järjetöntä, koskaan kun ei tiedä. Nuorena elämä jatkui loputtomiin,
oikeastaan tylsästi. Vuosi oli niin pitkä aika, ettei sitä voinut edes kuvitella.
Elämässäni oli kausia, jolloin en tiennyt, missä maanosassa asuisin seuraavana
vuonna. Nyt tuntuu, että vaikka kävelytahti on hieman – siis hieman – hidastunut, aika ja päivät vilistävät
nopeutettuna niin että hämmästyy: taas on maaliskuu! Jälkikasvuni viettää
pyöreitä päiviä, ja tuntuu kuin he ottaisivat minua kiinni. Kolmikymppisenä
sain kolmannen lapseni, ja hän täytti nyt kolmekymmentä. Minun on ihan pakko
olla häntä rutkasti vanhempi. Niin outoa on ajankulu, että kun nuorimman
tyttären kanssa puhuimme keskimmäisen lähestyvistä kolmekymppisistä, hän kysyi:
Äiti, missä sinä olit silloin? Laskin vuotta ja mietin, missähän minä olin ja
mitä tein. Ai niin joo, olin synnyttämässä. Päivän naurut.
Itse asiassa aikaa on minulla nyt enemmän kuin koskaan.
Pääsin pois turhauttavasta päivätyöstä pienelle varhaiseläkkeelle ja voin
omistautua kirjoittamiselle, lukemiselle, piirtämiselle ja kulttuurille.
Rahatilanne on tietty surkastunut, mutta se oli harkittu päätös. Ihminen
tarvitsee aikaa, ei rahaa elämiseen. Silloin kun on töissä, on rahaa muttei
aikaa.
Joillekin on onnistunut se, että tekee mieleistään työtä
ja elää sillä. Jos kuulut tähän kategoriaan, kiitä onneasi – tai itseäsi
hyvistä valinnoista. Tässä kohdin kateus sumentaa silmäni. Ehkä se on
some-kateutta, toisten julkisivujen katselemisen aikaansaamaa angstia. Miksen
minä? Sitten tulevat alemmuudentunto, vähättely, itsensä lyttääminen. Tiedänhän
minä, että kateus on turhaa. Hätkähdyttävän usein olen kadehtinut jotakuta,
tietämättä mitä julkisivun takana piilee, ja kuin kirouksena usein tälle
ihmiselle on sitten tapahtunut jotain kauheaa. Niin että se siitä
kadehtimisesta. Parasta, mitä kadehtiminen voi saada aikaan on se, että tekee
elämälleen ja valinnoilleen jotain. Tässä iässä on vain aika loppumassa. Pitää
elää kuin viimeistä päivää. Mitään ei kannata jättää sitku-periaatteella
tulevaisuuteen.
Joskus elämä jatkuu ja jatkuu, ja terveys säilyy, ja
järki päässä. Lempikirjailijani Eeva
Kilpi on nyt 91-vuotias. Hän on jo kertaalleen julkaissut Kuolinsiivous-nimisen
kirjan, ja julkaisee edelleenkin lisää muistiinpanojaan, nyt Sinisen
muistikirjan. Hän suri jo varhain vanhenemista, ja siitäkin on nyt monta
vuosikymmentä!
Lainaan Simopekka Virkkulan tekemää haastattelua 10.3.19 (se on
vain Hämeen Sanomien tilaajille, en voi siis linkittää):
Eeva Kilpi oli 2000-luvun alussa vähän päälle
seitsemänkymppinen, mutta jo tuskallisen tietoinen vanhuuden viheliäisyydestä.
“Vanhan mieli on väliin niin hauras että se tuntuu
hajoavan kuin usva yöhön.”
Jyrkimmillään Kilpi julistaa vanhuuden olevan “järkyttävä
kokemus”.
Toisinaan vanhuudelle heltiää muutama armollinenkin sana:
ihminen säilyttää sisimmässään nuoruutensa, ydin ei vanhene. Sitä paitsi ikä
tuo “suurta sielullista runsautta”.
Miltä vanhuus tuntuu nyt, kun kokemusasiantuntijuutta on
kertynyt yli viisitoista vuotta lisää? Merkitseekö ikä vitsausta vai
viisastumista?
– Kunpa tietäisi! Mie en ole vielä kokonaan elänyt tätä
elämää. Ties mitä voi tapahtua.
Näihin sanoihin on hyvä nojautua. Jos Eevakaan ei tiedä,
ei pidä minunkaan murehtiman. Nuorempien kadehtiminen on vain hetkellistä vision sumenemista.
Näin hän kirjoitti jo vuonna 2000 (Kootut runot
1972-2000):
Missä viivyt, seesteisyys?
Missä aikailet, tyyneys?
Kuinka kaipaankaan kaikkea sitä
mitä ikääntymisestä on luvattu ja kirjoitettu.
Vai eikö mitään siitä tulekaan
minun osakseni, oi Elämä?
Pelkkää viisautta ja intohimoa vain
hautaan saakka,
niinkö, oi Kohtalo?
Salli minun levähtää hetki
käsivarsillasi, oi Vanhuus,
ennen kuin kuolen.
