Häähumua

 Yksi elämäni ihanimmista viikonlopuista takanapäin: nuorimmainen vietti häitään Irlannissa. Kun lähdimme Suomen harmaista, talven jälkeen niin kuolleista maisemista ja astuimme Irlantiin, tuntui kuin olisi siirtynyt mustavalkoisesta filmistä värilliseen. Vihreys ja kukkivat puut suorastaan satuttivat sarveiskalvoja.

Tutut lukijat tietävät, miten hirveästi jännitän esiintymistä. Tätä olin murehtinut jo viikkoja, ellei kuukausia: mitä jos jotain sattuu, enkä pääsekään? Entä jos sairastun, entä jos lento peruuntuu? Entä jos pyörryn vihkitilaisuudessa, jossa minun pitää sytyttää kynttilä? Miten enää osaan kävellä korkkareilla? Onko asuni tarpeeksi hieno?

Aivan turhaa pelkoa. Nuoripari halusi rennot, omannäköiset häät eikä mitään pönötystä. Yövyimme upeassa vuosisatoja vanhassa linnassa ja vihkiminen tapahtui siviiliseremonioihin varatussa entisessä kappelissa. He rikkoivat huolettomasti traditioita, joista eivät välittäneet. 

Toisaalta: se, että jättää tavanomaisen uskonnollisen kaavan syrjään, teettää työtä ja mielikuvitusta, jotta saa seremonioista mieleenjäävät. Vihkipaikassa ei ollut sen kummempaa alttaria, kukat ja kynttilät koristivat yksinkertaista paikkaa. Irlantilainen harppu soi taustamusiikkina. 

Kaunis morsian saapui isänsä käsikynkässä, pikkuinen morsiusneito tiputti kukkia, morsiuspojat toivat sormukset, mutta siihen tuttuus loppuikin. Vihkijä piti yksilöidyn puheen, lähiomainen luki runon ilmeikkäästi, morsiamen äiti luki otteen kirjasta. Ei pönötystä, uskonnollisia rukouksia ja valoja joihin tuskin kukaan enää uskoo. Pariskunta halusi käyttää kelttiläistä käsien sitomista (josta ilmaisu tying the knot!) symbolina lupautumiselleen, siskoni käsinkudottu pitsi nauhukkeena. Hindulainen seitsemän askelta otettiin hymyillen ja he antoivat toisilleen seppeleet. Varsinainen lain vaatima vihkivala oli yksinkertainen todistus: I do. Todistajat allekirjoittivat paperit.

Ajattelin, että tässä se nyt oli, kun pari julistettiin mieheksi ja vaimoksi. Sitten jymähti. Ovet aukesivat ja käytävää pitkin tuli kumisevan intialaisen rummun soittajia. Kaikki yhtyivät hihkuen taputtamaan ja nauramaan, paikka suorastaan räjähti. Silloin jännitykseni laukesi ja vain purskahdin itkuun. 

Häät ovat sitoutumisen symboli, kahden ihmisen lupautuminen toinen toisilleen. Se, että sen tekee kaikkein tärkeimpien ja rakkaiden ihmisten kanssa, luo uskomatonta  jaettua iloa ja hyvää tahtoa. Toki voi lupautumisen tehdä yksityisestikin, mutta harvoin elämässä on yhtä hyvää aihetta hurjiin juhliin! Aina kannattaa tanssia ja syödä hyvin rakkaitten läheisten kanssa. 

Koristelut olivat ihanasti luonnonkukkien näköisiä.

Bellingham Castle, Co. Louth.

Tervetulotoivotus linnaan.

Itse olin tanssilattian vanhin vielä kello 01 yöllä, vaikken tunnistanut mitään kappaleista. Totta puhuen, 70-luvun diskorytmiin tottuneena minulla oli vaikeuksia pysyä tahdissa, ja käsien huitomista pitää vielä harjoitella. Ei siihen aikaan, kun minä olin nuori...

Jos jotain opin tästä niin sen, miten vapauttavaa on, kun morsiuspari itse tekee päätökset ja loihtii juhlista omannäköisensä. Siihen ei äidillä tai anopilla pitäisi olla nokan koputtamista. Jos ei tykkää hääkakusta, ei tilaa kakkua. Jos häävalssi tuntuu typerältä, hihkutaan kaikki tanssilattialle jonkun hyvän biisin kanssa. Jos ei halua kadota häämatkalle, pidetään seuraavana päivänä toiset juhlat. Meille oli varattu Grand Canalin lauttamatka pitkin upeasti viheriöivää ja kukkivaa kanaalia pitkin Dublinin keskustassa. Taika jatkui: tihkusade loppui, ja koko matkan paistoi aurinko, saimme istua kannella, syödä ja juoda.

Nouseminen kanaalin sulussa oli jännää.

Kuljin puoli metriä maanpinnan yläpuolella koko matkan ajan, enkä saanut nukutuksi, kun kaikki tapaamiset, juttelut ja aistiärsykkeet vilisivät päässä. Onnea se oli kuitenkin ja kiitollisuutta: elämässäni on nyt juuri kaikki niin hyvin, on ihanaa tavata jälkikasvua ja seurata heidän varttumistaan. Ikinä en olisi uskonut elämäni vaikeina aikoina, että tämäkin vielä oli edessäpäin!

Ihan paras tunnustus rokkimummulle oli, kun 8-vuotias tyttärenpoika kysyi aivan tosissaan, aionko näyttää parhaat breakdance moovini tanssilattialla!

Ehkä seuraavissa häissä sitten.

P.S. Kuvat lähiomaisen ja omiani. Viralliset hääkuvat otti todella huomaamaton, rento nuori kuvaaja, enkä jaa hänen teoksiaan. Ne olivat poikkeuksellisen hienoja, ja jos tykkää sellaisesta tyylistä, kuvaaja on Dez ja osuuskunta on Bokeh Photopgraphy.

Oodi suomalaiselle naiselle

 Viimeisin tempaus kuvataiteen kurssillamme oli näyttelyn suunnittelu ja pystytys. Siis ei meidän töidemme näyttely, vaan opiston muiden oppilasryhmien taidonnäytteiden esittely. Helppo nakki, ajattelin, onhan noita näyttelyitä jo pystytetty, sekä omia että ryhmien.

Sitten näimme näyttelytilan: liki 500 neliötä liiketilaa kauppakeskuksessa, lasiseiniä ja viisi metriä korkeutta. Hui! Mietin, miten pitsiliinat ja puukulhot ja maalaukset saadaan täyttämään tuota tilaa. Kurssilla on vähän alle 20 naista. Miten ihmeessä saamme tämän aikaan parissa viikossa? 

Tiimityö oli se taikasana. Kurssin vetäjä, kokenut taiteilija ja opettaja antoi meille
työtehtäviä, jonka ympärille kehitimme tiimit, johon kukin sai hakeutua. Olin mielestäni ovela: sekasortoa ja kaaostahan tästä varmasti oli tulossa joten ilmoittauduin markkinointiryhmään. Silloinhan kaikki on jo valmista, kun aletaan markkinoida. Minulla on tiedonvälitys ollut verissä jo nuoresta pitäen. Some ja netti on tehnyt tiedottamisesta helppoa ja ilmaista. 

Täytyy myöntää, että pelkäsin, mitä niin suuri naisjoukko saa aikaan. Kinaa, väittelyjä, valtataisteluja, takana puhumista, epäluuloja. Olihan siitä kokemusta työ- ja järjestöelämässä ulkomailla, naapurisovusta puhumattakaan. Naiset sitä ja tätä. Apua!

Aika harhaan menin epäluuloineni. Olen sitä ikäpolvea, joka ei saanut opetella mitään puu- ja metallitöitä koulussa, saatoin vain kurkkia ovelta joskus ihmeissäni. Käsitöistä sain kuutosen (äidin neulomat villasukat huom!). Ulkomailla en ole koskaan nähnyt naisia, joilta sähköisten työkalujen käyttö käy ihan luonnostaan ja jotka eivät arkaile tikkailla tai kantaessaan painaviakin tavaroita. Suomalaisille naisille mikään ei ole este: opetellaan jos ei osata. 

Tästä aiheesta jaksan aina kiihtyä: miksei tytöille ja pojille Irlannissa opetettu (eikä vieläkään opeteta paikoittain) sekä kotitaloutta että puutöitä? Nehän ovat elämäntaitoja. Tyttärieni katolisessa tyttökoulussa ei edes ole puu- ja metalliluokkaa, poikieni poikakoulussa ei kotitaloustiloja. Sukupuolien erottaminen jatkuu edelleen, vaikka ala-asteella sentään pojat ja tytöt alkavat jo istua vierekkäin samassa koulussa, luojan kiitos. 

Suomalainen nainen on opiskellut yhteiskouluissa ainakin jo 1970-luvulta lähtien. Työelämässä sukupuolet sekoittuvat ja työskentelevät aika tasaveroisina. Otamme tämän Suomessa niin itsestäänselvänä, että unohtuu, miten ainutlaatuista se maailmassa on. 

Olin hämmästynyt, miten helposti kaikki loppujen lopuksi sujui. Viestit viuhuivat WhatsApissa ja meileissä, kuvia ja listoja kyhättiin, valvontavuorot kymmenelle päivälle sovittiin sutjakasti netissä. Teamsissä istuttiin ainakin kerran palaverissa, ihana suomen kielen sana. Olen ollut poissa työelämästä jo kahdeksan vuotta, joten melkein hengästyin ripeydestä, jolla kaikki eteni. 

Fyysisesti huomasin harmikseni, etten enää kiidä kuin ompelukone paikasta toiseen, kyykistele, konttaile ja kiipeile kuten mielessäni edelleen teen. Kuilu sen välillä, mihin yhä kuvittelen pystyväni ja mitä todellisuudessa tapahtuu, alkaa olla Ison Hautavajoaman luokkaa. Energiani simahti jo 150 teosnimeä leikellessä ja liimaillessa. Polvi sanoi itsensä irti (no kuvaannollisesti onneksi), vaikka sillä voi olla enemmän tekemistä ison kirjakaapin kantamisen kanssa - mutta se olikin eri projekti. 

Eniten minua ilahdutti naisenergia ja yhteistyö: miten helposti projekti sujui, kun neuvoteltiin, suunniteltiin ja kaikki kantoivat vastuunsa. En ainakaan todistanut yhtäkään riitaa. Enemmän tilassa oli naurunkäkätystä ja puheen pulputusta kuin kärvistelyä. Kaikki olivat vilpittömän ylpeitä ja onnellisia, kun yleisöpalaute oli luokkaa WOW! Avajaisissa ja valvontavuorollani tapasin monia opiston oppilaita ja kävijöitä, joiden kanssa oli kiva ihmetellä, mitä kaikkea kursseilla tehdään. Monelle taitajalle tämä oli ensimmäinen kerta, kun heidän töitään oli julkisesti näytteillä. Minullekin oli yllätys, miten moninaista tämänlaatuinen harrastaminen on: keramiikkaa, puutöitä, kankaankudontaa, grafiikkaa, nypläystä, lasitöitä, koruja, ikoneja, vaatesuunnittelua, eri maalaustekniikoita. 

Jos jotakin olisin halunnut vielä tempaista, niin viestiä säästöjen ja leikkauksien tekijöille: ymmärrättekö tämän arvoa? Hinnan te tiedätte, ja siitä leikkaatte, mutta tämän arvoa ei rahassa lasketa ikinä.  

Olen ylpeä suomalaisista naisista, kansalaisopiston perinteestä, kaikista mahdollisuuksista, joita meillä Suomessa on. Ei anneta tämän valua hiekkaan, ei anneta leikkauksille periksi. 

Olen ulkomailla eläessäni tottunut yksinäisyyteen ja ulkopuolisuuteen, nyt tuntuu, että olen taas omieni parissa, osa jotain ryhmää. Eikä tämä ole ainoa! Taiteen ja kulttuurin parissa tapaa kivoimmat ihmiset. Hullujahan me olemme, teemme työtä ihan ihmeellisten projektien parissa.

Minäkin olen jo loppusuoralla muotoiluprojektini kanssa: työnimi on Näkymätön ovi. Olen uskaltautunut käyttämään vannesahaa ja talttaa. Hitsaamisen taidan kuitenkin jättää väliin! Teoksessa on paljon symboliikkaa ja tuntuu, että siitä voi kasvaa vielä jotain isompaakin, kirjoittamista siitä ainakin pulppusi.

Ohessa kuvia näyttelystä, joka nyt on siis pakattu pois kuin joulukoristeet ikään, yhtä haikein mielin. Suurin osa kuvista lähiomaisen.

Tiedotteiden tuunaamista viime hetkellä.
Viitoitus paikalle on tärkeää!

 

Yleiskuva suurprojektista.

Hopeareunus

Nuhaflunssa antoi tavallista enemmän aikaa lukea ja katsoa leffoja. Kahlasin läpi pinoiksi kasvaneita lukurästejä, kun en muutakaan jaksanut. 

Luin vihdoin Klaus Ove Knausgårdin mammuttiteoksen Taisteluni (Toinen kirja), silkkaa autofiktiota 638 sivua hänen elämästään, ihmisten oikeilla nimillä, nuoren miehen kasvamista parisuhteeseen ja isyyteen. Sitten katsoin isä ja tytär -suhteesta kertovan elokuvan Aftersun, paljolti lempinäyttelijäni Paul Mescalin takia (hän debytoi korona-aikaan irlantilaisessa hittisarjassa Normaaleja ihmisiä). Aiemmin olin ahminut Sally Rooneyn Intermezzon, joka myös kertoo ahdistuneista urbaaneista kolmekymppisistä, tällä kertaa Dublinissa. Lukupiirissä meillä oli ollut Oksana Vasjakinan Haava, venäläistä vastaavaa kerrontaa. Suomalaista autokfiktiota on nuorten naiskirjailijoiden kynästä tulvinut melkoisesti viime aikoina. 

Kolmekymppisen elämä tuntuu kaukaiselta, on vaikea enää samastua. Kaikissa näissä kirjoissa on yhteistä syvän masennuksen kuvaaminen. Mietin, onko se tyypillinen ikä pudota elämästä ja vajota synkkyyteen. Minä kärsin kolmikymppisenä depressiosta, mutta olen ajatellut, että siihen oli hyvät syyt. Entä jos olin muuten vain apeuteen taipuvainen? Vaikka kaikki olisi muuten ollut hyvin? En usko. Kun elämäntilanteeni parani eron myötä, sain heti elämänhalusta kiinni, innostuin kaikesta, nautin, opin taas nauramaan, suurelta osin kiitos lähiomaisen, joka jaksoi minua.

Aftersun-elokuvassa nuori isä ponnistautuu alkuun iloiseksi ja leikkisäksi, koska viettää harvinaista laatuaikaa lomalla tyttärensä kanssa, muuten tytär asuu äidillään Skotlannissa. Kovin syvässä masennuksessa ei kauan pysty tuollaiseen vitsailuun, päinvastoin, puhuminen on ponnistus ja muiden yritykset piristää tuntuvat ahdistavilta. Joinakin päivinä hengittäminenkin on raskasta, jaksaa tuskin nousta sängystä. Sisällä on vain jatkuvaa tuskaa. Elokuva muistutti järkyttävällä tavalla, miltä todella syvä depressio tuntuu, miten mustaa siellä on, miten houkuttelevaa itsetuho on. Jäin pitkäksi aikaa mietteisiini leffan loputtua.

Tuntuu nurinkuriselta, kun nykyään uutisoidaan, että nuoriso on se kansanosa, joka kärsii masennuksesta. Heillähän on kaikkea! Katson kateellisena heidän täydellisen terveitä kehojaan, voimaa ja energiaa, joka heissä vielä piilee, ja sitten sairas pää sumentaa kaikki mahdollisuudet käyttää voimavaroja.

Itse varoo joka askelta jäällä, yrittää syödä ruokaa joka ei kuormita sydäntä, käy urheasti Pilateksessa venyttelemässä jäseniä, jotka käyvät yhä kankeammiksi ja heikoiksi, tuskailee aikaa, kun saattoi vain tarttua lapioon ja kaivaa kuopan kasvimaalle. Aamulla kuulostelee ensimmäiseksi, missä kunnossa kroppa on. 

Vanhenemisessa oppii olemaan itselleen armollinen, ei tarvitse enää olla mitään kenellekään. Vanhoina olemme kaikki ryppyisiä raukkoja, niin professorit, filmitähdet kuin olympiavoittajatkin. Näillä nuorilla on vielä vimma olla joku, tehdä jotain mahtavaa, näyttää mihin pystyy. Knausgård löpisee filosofiasta ja kirjallisuudesta ja tuskailee, kun joutuu hoitamaan omia lapsiaan eikä pääse kirjoittamaan. Kuuskymppisen näkökantilta ei ole suurtakaan epäilystä, kumpi puuha on oikeasti antoisampaa ja tärkeämpää. Niin kuin itsekin oman ajan puutetta tuskailin. Varmaan molempi parempi.

Saattaa olla, että nuoret eivät niinkään kärsi masennuksesta, vaan ahdistuksesta tämän kummallisen nykymaailman edessä. 

Oliko oma nuoruuteni parempaa aikaa maailmassa? 1970-luvulla peloteltiin öljyn loppumisella, järvien lopullisella saastumisella, ydinaseilla, kolmannella maailmansodalla joka tuhoaisi kaiken. Tieto ei kuitenkaan tulvinut joka paikasta kuten nykyään. Joukkovoima nousi ja taisteli luonnon puolesta, työläisten puolesta, opiskelijoiden puolesta. En muista ahdistuneeni kuin ohimennen maailman ongelmista, oma elämä oli niin täynnä. Ystäviä, rakastettuja, exiä ja tulevia, taidetta, kulttuuria, liftausreissuja, istumisia aamuun asti viinipullojen tyhjentyessä. Kaikki tietysti muuttui, kun lähdin ulkomaille, opin tuntemaan yksinäisyyden.

Ehkä se näissä autofiktiivisissä kirjallisissa angsteissa ärsyttää, että yhteiskunnallinen osallistuminen ja vaikuttaminen, edes poliittisten ja taloudellisten voimasuhteiden tajuaminen puuttuu kokonaan, kaikki on vain yksilöllistä minäminäminää. Virkistävänä poikkeuksena Emilia Männynväli, jonka Toiste en suostu katoamaan luin innolla. Äitiyden voimasta kertoi upea lause: Lapsi pyyhki pois kaikki pelkoni, jotka eivät koske häntä. Ilmankos hänen bloginsa ja kirjansa ovat herättäneet vihapuhetta ja uhkauksia, hänhän on suorastaan vaarallinen!

Oikeastaan on ihan turha yrittää vertailla omaa nuoruuttaan nykypäivään, maailmassa kaikki on toisin. Paitsi ihmisten merkitys, hyvien ystävien, perheen ja parisuhteen merkitys. Se on kai ainoa turva, joka meillä on.

Sen vielä haluan sanoa, että masennuksesta ja itsetuhoisuudesta pääsee pois, ihminen ei ole yksin, apua on olemassa, lääkkeitä jotka auttavat jaksamaan päivästä toiseen ja terapiaa, jossa voi kohdata pahimmat pelkonsa. Ehkä se Aftersunissa jäi niin viiltämään, teki mieli huutaa: sinä et ole yksin! Hae apua! Tyttäresi tarvitsee sinua. Elämällä on paljon vielä takataskussa.

Niin että nuhaflunssassakin on hopeareunuksensa, ehtii lukea ja ajatella.

Maaliskuussa asetan uusimpia töitäni näytteille Hämeenlinnan Willa Vaskin  käsityökaupan kahvilaan. Näyttelyn nimenä Siis kauneutta on. 

Eeva Kilven runoa kannattaa siteerata tässäkin:

Siis kauneutta on.

Iloa on.

Rakkautta on.

Kaikki maailman kurjuudesta kärsivät,

puolustakaa niitä!

Eeva Kilpi: Laulu rakkaudesta ja muita runoja (1972).

Tiimityötä

 Tammikuu on pimeää, harmaata ja hiljaista Suomessa. Mitä mainiointa aikaa taiteentekoon ja lukemiseen. Kun ulkona hämärtää jo neljältä ja teillä liikkuminen vaatii luistimia - tai piikkareita - on hyvä tilaisuus kaivaa kankaat ja värit esille ja ryhtyä luomaan. Minulla sentään on viitekuvia ja mielikuvitus apunani kun luon kuvia, lähiomainen puolestaan suree (lue: nurisee), kun ei ole VALOA jolla valokuvata ulkosalla. Onneksi hän voi käyttää vanhoja töitä uuteen: tehdä vuoden kuvakirjaa ja suunnitella näyttelyjä.

Latu, kuivapastelli.

Joskus ihmettelen oikeasti, mitä olen tehnyt, jotta meillä menee näin hyvin tiiminä. Ei nimittäin ole helppoa sovittaa kahden taiteilijan luomisvimmaa ja siihen liittyvää materiaalivuorta yhteen. Ehtona talon ostolle oli minun puoleltani se, että saan vierashuoneen työtilaksi, sillä olen koko elämäni kaivannut tilaa, jonka oven saa kiinni. Sen jälkeen, kun jätin neitsytkammioni vanhempieni talossa, olen aina joutunut pistämään muiden tarpeet omieni eteen, ensin kumppanien, sitten jälkikasvun. Niin aikaa kuin tilaakaan ei riittänyt luovuudelle. Kirjoitin olohuoneen nurkassa ja maalasin keittiön pöydän ääressä, kun aikaa vihdoin sai litistetyksi itselle. Varmaan aika tavallinen naisen tarina.

Uusi aamu, öljy

Nyt minulla on iso kirjahylly, kaappeja, hyllyjä, iso kirjoituspöytä ja maalausalusta. Ja se ovi. Se ilmoittaa, milloin minua ei saa häiritä. Kun maalaan, sovitan taustalle etnomusiikkia YLE Areenasta (suosikkini on Keinuva talo ja Keidas). Maalauksen aloittaminen jännittää aina vähän, epäonnistumisen mahdollisuus on vaanimassa, etnomusiikki antaa rohkeutta ja rentouttaa. Olen usein hämmästynyt, mitä kaikkea ihmiset saavat aikaan instrumenteilla ja äänijänteillä. Etnomuusikoilla ei ole helppoa tässä maailmassa, monessa kulttuurissa juuriin perustuvaa työtä vaanitaan ja hyljeksitään, heidän elämäntarinansa ovat selviytymisiä. 

Lähestyvä ukkonen, öljy

Kirjoittamiseen taas tarvitsen hiljaisuutta ja keskittymistä, kuten nyt. Lähiomainen puolestaan joutuu keskeyttämään työnsä ruudun ääressä usein, kun minä kyselen milloin mitäkin olohuoneessa, jossa hän työskentelee. Televisiota päädymme usein katsomaan selin toisiimme, kuulokkeet päässä, kumpikin omaa ohjelmaamme seuraten, hän netistä, minä suomalaisilta kanavilta.

Sain tyttäreltä joululahjaksi 365 runon kokoelman, ja olemme ottaneet tavaksi aloittaa aamut runolla. Joko olen kertonut, että lähiomainen valmistaa meille puuron ja kahvin ja tuo sänkyyn? Joka aamu. Sen jälkeen hän lukee ääneen päivän runon. Jos se on vaikea, lukee hän sen uudestaan ja tarkistamme sanoja ja runoilijan taustaa avuksi. Joskus runo nappaa, joskus ei. En tiedä, mitä tekisimme jos aamulla olisimme vielä riidoissa. Pitkän liiton salaisuus voi olla se, että jos eli kun riidellään tai väitellään, sen yli pääsee aika nopeasti. En kestäisi jatkuvaa vihamielisyyden ja kaunan ilmapiiriä, siitä on riittävästi kokemusta aiemmassa elämässä. Kaikesta ei voi olla samaa mieltä ja jotkut asiat hankaavat aina vaan, yli 25 vuoden jälkeenkin. Juju piilee siinä, ettei loukkaa toista henkilökohtaisuuksilla eikä käytä yli-ilmaisuja kuten sinä aina, silloinkin kun, ei koskaan, joka asia, mikään, koskaan, missään, tyypillistä. Uusperheessä ei myöskään kannata arvostella toisen jälkikasvua tai vanhemmuutta, saati sukulaisia. 

Parasta on nauraminen. En tiedä, miten muut naiset käynnistyvät, mutta miehellä, joka saa naisen nauramaan on aina etulyöntiasema. Päivä pelastuu, kun saa hihitellä toisen töppäyksille ja omituisuuksille - tai omilleen. Huumorintajuton ihminen on kauhistus. Toinen ehdoton etu on kumppani, jonka kanssa voi väitellä ja keskustella mistä vain. 

Kannattaa myös kuunnella toista, silloinkin kun se ei niin kovasti kiinnosta. Tätä vastapalvelusta kannattaa harjoittaa aiheista, jotka ovat toiselle tärkeitä. Minun ihmissuhdeanalyysini vastaan hänen krikettireportaasinsa. Tosin iän karttuessa olen huomannut, että nämä syvälliset analyysit, joihin uppoan päivän päätteeksi usein harmillisesti keskeytyvät toisen kuuluvaan kuorsaukseen. Oma vika, sanoinhan kerran, että en voi olla vastuussa itsestäni, kun olen syvässä unessa. Minä tarkoitin aamua, mutta kaipa tiimissä pitää hyväksyä, että nukkuvan edesvastuuttomuus pätee ajasta riippumatta. Ihmisen iho on kuitenkin aina tervetullut, nukkui tai ei, sitä ei koskaan saa tarpeeksi.

Kodissa tiimityö jakautuu luonnollisesti: se tekee joka osaa ja jaksaa. Siksi aamiainen sänkyyn ja Manulle illallinen (nuoret: googlatkaa tämä). Olen myös kiitollinen, että lähiomainen osaa sellaistakin kuin passepartoutin leikkaus, kehystäminen ja teoksen valokuvaaminen. Hän selvittää tekniset viat, minä vastaan ruokapuolesta. Hän pyykkää, minä imuroin. Kaikki toimii. Koti on pölyinen.

Kesän viipyily

Olemme toistemme parhaat kriitikot mitä tulee kuvalliseen puoleen. Kirjoituksistani hän ei luonnollisesti voikaan antaa palautetta, kun kirjoitan suomeksi. Tämän blogin hän lukee google-kääntäjän avulla, joskus hilpein seurauksin, sillä tekoäly ei älyä pienintäkään poikkeamaa puisevasta kirjakielestä. Voin jo arvata, missä se kompastuu näitä rivejä tihrustaessaan. Vai mitä tekoäly tekee? Lukee, skannaa, seuloo? Arvaa?

Olisi mukava lukea tavallisten ihmisten tavallisista parisuhteista, mikä ne saa kestämään. Se, mikä ne rikkoo, taitaa olla sitä yleisempää kuvastoa elokuvissa ja kirjallisuudessa. Onnen siemen on siinä, että saa tehdä elämässään sitä mistä tykkää ja kumppani auttaa siinä kaikin voimin. Molemminpuolisesti.

Eläkeläiselämässä on paljon hyvää, huonoa on taloudellinen puoli ja senkin kestää. Aikaa elämiseen tarvitsee, ei rahaa. 

Kotoisan aamun tiivisti eräs runoilija englanniksi:

Ote runosta Morning (Billy Collins)

This is the best-

throwing off the light covers,

feet on the cold floor, 

and buzzing around the house on espresso-

maybe a splash of water on the face,

a palmful of vitamins-

but mostly buzzing around the house on espresso,

dictionary and atlas open on the rug,

the typewriter waiting for the key of the head,

a cello on the radio,

and, if necessary, the windows-

trees fifty, a hundred years old

out there,

heavy clouds on the way

and the lawn steaming like a horse

in the early morning.

Nopea suomennos:

Tämä on parasta-

huitaisen syrjään peitot,

jalat kylmälle lattialle, 

ja pörrään ympäri taloa espressolla-

ehkä huljautan vettä naamalle,

kourallinen vitamiineja-

mutta enimmäkseen pörrään ympäri taloa espressolla,

sanakirja ja kartasto auki matolla,

kirjoituskone odottaa aivojen näppäilyä,

radiosta selloa,

ja, tarpeen mukaan, ikkunoita-

puita jotka ovat viisikymmnetä, sata vuotta vanhoja

ulkona,

raskaita pilviä tuloillaan

ja ruoho höyryää kuin hevonen

aikaisin aamulla.

Irkkujoulua ja matkantekoa

 Taas on selvitty yhdestä ulkomaanmatkasta. Vaikka matkaa kuinka odottaa, tuntuu että keho ei enää selviä samalla tavalla kuin ennen. Kontrasti oman rauhallisen eläkeläiselämän ja maailman välillä on kuromaton. En tiedä, olenko ainoa, joka ahdistuu kun näkee liikaa ihmisiä. Itse asiassa ahdistuin ihmispaljoudesta jo ensi kertaa Lontooseen päästyäni nuorena. Tajuaa oman vähäpätöisyytensä miljoonien joukossa. Nyt on mukana myös se ikävä tosiasia, että lukeudun vanhimpiin matkustajiin niin lentokentillä kuin koneessakin. Samastun hätääntyneihin kasvoihin, kun lähtöportti vaihtuu, ehditäänkö? Juokseminen ei piru vieköön ole enää vaihtoehto. Matkalaukun heilauttaminen hyllylle on oma voimanponnistuksensa, samoin jonottaminen. Enkä mielestäni ole mitenkään huonokuntoisemmasta päästä. 

Tiedän, miltä hattiwatista tuntuu.

Olin valinnut välilaskun Amsterdamin Schipolissa säästösyistä, mutta tulomatkalla vannoin, ettei enää ikinä. Minulla sattuu nykyään olemaan sekä gluteeniallergia että vastikään diagnosoitu diabetes, joten verensokerin ylläpito on aikamoista taiteilua. Amsterdamiin päästessä olin jo syönyt kaikki tuomani hätävarat. Schipolista en löytänyt ainuttakaan gluteenitonta ateriaa, ja sokeriarvojen tippuminen aiheuttaa kummallisia tunteita: aivosumua, väsymystä, jopa itkuisuutta. Koneessa oli kyllä tarjoiltu ihania ilmaisia voileipiä, mutta ei mitään gluteenitonta, kysymystäni jopa hämmästeltiin. Viimeisillä voimillani raahauduin ostamaan 15 euron tonnikalasalaatin, tiedättehän sellaisen saippuarasiakokoon pakatun muovitörpön jossa on puolet pinaatinlehtiä, muutama kalakokkare mutta myös pieniä perunoita, joiden avulla selvin Dubliniin asti. 

Niin vehreää joulukuussakin!

Siinä vali-vali osasto. Kentältä minut tultiin hakemaan autolla ja muutenkin jälkikasvu piti minua kuin kukkaa kämmenellä. Minulle tuotiin teekupposia sohvalle, aamiainen oli täysin gluteeniton, kaikki ateriat samoin. Ensi alkuun raahattiin grandma Delganyn vuorille, joita irlantilaiset kutsuvat kukkuloiksi. Toisena päivänä sentään pysyteltiin Brayn rantapromenadilla eikä yletty kuin puoleen väliin rannalta nousevaa mäkeä. Kolmantena päivänä onnistuin ylittämään 10 000 askeleen rajan IMMAn (Irish Museum of Modern Art) käytävillä ja kaupungilla pyöriessä. Jälkikasvu osteli pahvikahveja ja maiskutti croissanteja kävellessään kuin ei mitään, minä tajusin, että sellainenkin on minulle täysin outoa. Oli ihan tarpeeksi haastetta  pysytellä heidän vauhdissaan, saati että vielä olisin syönytkin samalla.

Ensivaikutelmia Dublinista? Mikä kiire ja tungos joka paikassa. Julkinen liikenne on kyllä olemassa, mutta kaikilla on silti auto (usein kaksikin), ja kadut on rakennettu suunnilleen muulia ja kärrejä varten joskus satoja vuosia sitten. Suljin silmäni tämän tästä jälkikasvuni pujotellessa autolla yksikaistaisia katuja kovaa vauhtia, karttaa ruudulta seuraten.

Santy eli joulupukki pistäytyi hevosrattailla kylällä. Tonttulakkia pitävät aikuisetkin.

Muistin myös, miten hulluna irlantilaiset ovat jouluun. Lattiasta kattoon joulukoristeita ja lahjoja, vilkkuvia valoja, joulumusiikkia täysillä. Vertaa suomalaiseen ostoskeskukseen, jossa on muutama kullanvärinen pallo katossa ja jos oikein pinnistelee, saattaa kuulla Syvian joululaulun taustalla kuin hautajaisissa. 

Käyntini aikana ei kertaakaan satanut, mikä on varmaan ennätys, ja kaikki olivat sen takia suunnattoman hyväntuulisia. Irlantilaiset ovat kovin ystävällisiä, nauravaisia ja puheliaita, kaikki on jotenkin helpompaa. Puistoissa ja kävelyreiteillä koirat juoksevat iloisesti vapaana, nuuskivat toisiaan eikä kukaan astu sivuun koiraansa tiukasti pidellen kuin se olisi jokin verenhimoinen hurtta kuten Suomessa. Ihmisten perusilme vaihtuu kohdatessa hymyyn. Vertaa Suomeen, hmm.

Jäikö ikävä Irlantia? Ei silti. Olen etääntynyt paikasta, jossa asuin liki 40 vuotta ja tunnen itseni siellä turistiksi. Jälkikasvua oli ihanaa tavata, heillä on kaikki hyvin, asunto, työtä ja terveyttä, ystäviä ja toisensa. Irlannin lauha sää ja vehreys piristi, mutta lyhyelläkään visiitillä ei voi olla huomaamatta säröjä: asuntopula, liikenteen kaaos, satunnaiset törmäämiset päihdeongelmaisiin ja kodittomiin. Terveydenhoitoa en onneksi tarvinnut, luojan kiitos.

Tuliaisiksi lähiomaiselle raahasin koko repertuaarin irlantilaista jouluruokaa, kaikki samoista aineista tehtyjä: mince pies, pudding ja joulukakku. Aattoateriaksi paistoin kunnon pekonikinkun. Ulkosuomalaisena on oppinut syömään vain sitä, mistä tykkää, meillä ei siis jouluna syödä kalaa eikä rosollia, mutta itse tehty lanttulaatikko on poikaa edelleen. Suosittelen tätä a la carte kansallismielisyyttä: voi poimia rusinat kummastakin kulttuurista, omasta ja toisen. Joulua voi viettää sekä aattoiltana että joulupäivänä. Tänä jouluna pukki jäi jumiin savupiippuun ja ilmestyi vasta aamulla. Ei tainnut tajuta että piipusta pääsi vain kiukaalle. Omille lapsilleni aikoinaan kerroin taika-avaimesta, ettei pukin täydy korventua takkatulessa. 

Lukevien lasteni antamia kirjalahjoja. Lähiomainen saa lukea minulle runon joka aamu.

Aivot ovat siitä kummalliset, että kun on matkustanut 15 tuntia putkeen erilaisten pyörien ja kiskojen päällä, kotiin tultaessa ja pysähtyessä tuntuu kuin edelleen kulkisi kovaa vauhtia. Jonkilainen merisairauden muoto kaiketi. Onneksi se häipyy, kun saa nukutuksi kunnolla ja verensokerin mallilleen!

Nyt on taas arki, vaihdoin uuden vuosikalenterin seinälle ja siivosin työhuoneen. Kirjoitusprojekteja ja taiteentekoa alkaa jo siintää mielessä, taidekurssini jatkuu uusine haasteineen. 

Vähään aikaan ei tee mieli matkustaa, kiitosta vaan. Mikähän siinä joskus niin viehättikin?

 Tyypillistä maisemaa: tilkkupeltoja.

Räkämärkä marraskuu

Mitä ihmettä voi kirjoittaa sysipimeänä, räkämärkänä marraskuun viimeisenä päivänä? Että kohta on joulu, kohta on joulu...?

Kun lumet sulivat.

Mitähän me pohjoisen pallonpuoliskon asukkaat tekisimme ilman joulua pilkkomassa tätä pimeyttä. Kolme, neljä kuukautta henkeä ahdistavaa pimeyttä ja luihin käyvää kylmyyttä ilman mitään, mikä irrottaisi arjesta? Jouluhan nimittäin oli olemassa paljon ennen kristinuskoa ja senkin ajoituksesta ollaan aika epävarmoja. Varmuuden vuoksi lykättiin messiaan syntymä samaan ajanjaksoon kuin pakanalliset hillumiset ja taiat, ettei tulisi kilpailua, tai että pakanat pikemminkin unohtaisivat omat juhlansa. Joulupukki oli kuitenkin eläinhahmo Suomessa  alunperin: pukki.

Minun lapsuudessani joulupukki oli vielä harmaatakkinen, vanha ja kiukkuisenpuoleinen ukko, joka oli pelottava ja arvaamaton ja jolle piti olla kiltti, muuten sai vain risuja. Se todistettiin, kun kauhukseni eräs nimeltä mainitsematon sisarus saikin vain risuja yhtenä jouluna. Tuijotimme suu kauhusta auki vanhempiamme: ei näin voi tapahtua! En muista, oliko vanhemman kädessä oikeasti Koivuniemen herra, vai kuvittelenko vain sen, muistan vain pienen sisaruksen leuan väpätyksen. Tilanne selkisi, kun heti perään sisään kannettiin niin iso lahja, ettei sitä voitu edes paketoida: ohjattava mahakelkka, sellainen josta kukaan ei ollut osannut edes haaveilla. Se olikin vekutusta, kummallinen sana, jolla selitettiin kaikenlaista tyhmää, mitä aikuiset keksivät lasten iloksi. Ikinä en ole ollut niin kauhuissani joulupukin tekosista. 

Elämä on arvaamatonta ja pelottavaa, sen tietää jokainen tähän ikään tullut. Koko ajan jokin on vaanimassa, ja jos jostain syystä huokaa hetkeksi helpotuksesta, somessa pyörii jo seuraava kauhun aihe. Milloin syöpävaara siitä tai tästä ruuasta, milloin aivosumu liiasta ruudun tuijottelusta. Olen alkanut epäillä nivelvauriota vasemmassa peukalontyvessä, johon nojaan uutta kenkäpuhelintani, niin painavaa ja kookasta ettei se mahdu mihinkään taskuun. Jouduin luopumaan piskuisesta iPhonestani, joka oli kuulemma liian vanha päivittämään pankkiasetuksiani. Tämä nykyinen hävitti kaikki vanhat Whatsapp-postaukset, kuvat ja videot, kun vaihdoin systeemiä. Sivut aukeavat, tai siis yleensä eivät aukea viuhtomalla vai sanotaanko nykysuomeksi slaiding (yök). Otteeni on kuulemma liian raju, sanoo lähiomainen sivusilmällä seuratessaan. Harjoittelen kyllä hentoisempaa liu'uttamista, mutta kymmenennen pyyhkäisyn kerran jälkeen raivo alkaa nousta. Onko sillekin jo nimi? Puhelinraivo? 

Haimme piristystä livenä tänään, eli unohdimme ruudut ja koneet ja pyyhälsimme Voipaalan kartanon joulutapahtumaan. Se toimi! Löysin kaikkea pientä ja kivaa tuliaisiksi Irlannin matkaa varten, tapasin tuttuja ja hihitin suomalaisia joululauluja kuten ratkiriemukas Varpunen jouluaamuna. Ei ihme, että lapseni Irlannissa anelivat, etten soittaisi enää suomalaisia joululauluja: mammy they are so sad!

Voipaalan taidekeskuksessa kahvi ja gluteeniton Budapestin kääretorttu oli taivaallista ja taidenäyttely seinillä katsomisen arvoista:  Laine & Jäntti feat. Outi Heiskanen. (Feat. tarkoittaa featuring, outo valinta näyttelyn nimeksi, minäkään en tajunnut sitä.) Mutta kuvat olivat upeita grafiikan ja maalauksen yhdistelmiä. Mennään ehkä uudestaan katsomaan ennen 2.2.25, kun se sulkeutuu. 

Isoisäni oli kotoisin Sääksmäeltä, Annilan kylästä, joten tunnen aina oloni kotoisaksi siellä. Hän joutui huutolaispojaksi lapsena ja ehti kuolla ennen kuin synnyin, joten Aukustista ei ole kuin pari valokuvaa jäljellä. Siinäpä olisi tarinaa kerrakseen ja todellista kauhua: nälkävuodet ja kulkutaudit ja joutuminen eroon omasta perheestä. Melkoisen pieniä nämä meikäläisen murheet loppujen lopuksi. 

Eli jotenkin ollaan päästy marraskuun loppuun. Irlannissa on eilen äänestetty seuraavasta eduskunnasta, vaikka arvaan, ettei mikään tule muuttumaan. Minä pääsen kuitenkin parin viikon kuluttua tapaamaan jälkikasvua, mikä varmasti piristää! 

Olen alkanut vähentää, leikkeleiden ja suklaan lisäksi myös kauhukuvien katselua, johon uutisetkin nykyään kuuluvat, dokkareista puhumattakaan, koska en enää saa öisin unta. Olen varmaan ylitiedostava ja valmiiksi melankolinen, jotta voisin katsoa todellisuutta. Tarvitsen kaikki voimani tästä pimeydestä nousemiseen. Tsemppiä teille lukijat, toivomme todella valkeaa, lumista joulua!

Näin upea auringonlasku yhden pimeän päivän päätteeksi!

Pimeyden pohdiskelua

 Piti kirjoittaa blogi uuden oppimisen ja itsensä haastamisen hienoudesta. Siitä, miltä tuntuu, kuin aivoissa oikeasti yhteydet lisääntyvät neuronien välillä ja virkeys seuraa uupumusta opiskellessa. Miten upeaa on saada oppia taiteen tekemistä vielä tässä iässä.

En jaksakaan, sillä tämänpäiväinen väittely erään tuttavan kanssa Lähi-Idän sodasta sai minut järkkymään. Tuntuu, että tietynlaisilla ja -ikäisillä miehillä ei kertakaikkiaan ole enää empatiakykyä, vaan poliittiset mielipiteet jyräävät kaiken inhimillisen välittämisen. En tiedä, onko se suojamuuri, ettei tarvitse välittää, ja voi piiloutua sotia on aina ollut ja sodat loppuvat sotimalla, vahvempi voittaa -fraaseilla. Jos heidän mielestään sodalla on oikeutus, ei ole väliä ihmishenkien määrästä tai siviilien kärsimyksistä. Pitää kovettaa itsensä, sillä jotkut ovat oikeammassa kuin toiset ja hyökkäys on paras puolustus. Se, että lapset eivät mitenkään voi olla syyllisiä tai osapuolia mihinkään, ei merkitse mitään heille, koska joka tapauksessa kuolleiden lukumäärää ei kukaan tiedä, vääristelyä ja propagandaa kaikki. Ja ainahan sodassa siviileitä kuolee.

Katselin sitten suomalaiset uutiset, joissa luontoyhteydellä kuulemma parannetaan diabetes, masennus ja muut kansantaudit, säästetään jopa miljoonia. Niin yksinkertaista se on. Samassa lähetyksessä kerrotaan taas uusista ympäristörikoksista, joille nyt ei vaan voi mitään, koska kaivoksia tarvitaan, että saadaan akkuja noihin hiivatin sähköskoottereihin ja ties mihin. Sähkön säästäminen ei kuulu mihinkään kampanjaan, koska talouskasvu. 

Joskus tuntuu, että koko maailma on tullut hulluksi. Koomikoiden ja satiirikkojen ei tarvitse vaivautua, sillä ei tarvitse kuin katsoa uutiset tai avata some. Absurdit tarinat eivät enää ole kaunokirjallisuutta vaan todellisuutta. 

Olo tuntuu vaihteeksi harvinaisen voimattomalta tämän kaiken jääräpäisyyden ja välinpitämättömyyden keskellä, onko millään enää mitään väliä? Mitä yksi ihminen voi enää tehdä? 

Eräs tyttäristäni sanoi, kun kysyin kärsikö hän ilmastoahdistuksesta, että on se aina taustalla, lievänä masennuksena. 

Helsingin kirjamessuilla Juha Kauppinen (Martti Suosalon luontokato-monologin kirjoittaja) sanoi osuvasti, että nuorilla on aivan eri perspektiivi ympäristökatastrofiin kuin meillä vanhemmilla. Meillä on jo pitkä eletty elämä takana päin, keskustelut 2050- tai 2060-luvuista ovat melkoista teoriaa, tuskin enää olemme täällä sitä todistamassa. Nuorille aukeaa aivan erilainen tulevaisuus. Osaammeko edes asettaa itseämme heidän asemaansa?

Kirjamessuilla olin myös kuuntelemassa toimittaja Petri Sarasteen haastattelua kirjastaan Isäni vaiettu sotavankeus. Harvoin olen törmännyt kehenkään, jonka isällä on samanlaisia sotakokemuksia kuin omalla isälläni. Sarasteen isä ei koskaan kertonut vankeudestaan, mutta kirjoitti koneella 30-sivuiset tarkat muistelmat, jotka hänen vaimonsa sai antaa pojilleen vasta isän kuoltua. Ne ovat nyt kirjassa, kuten myös paljon muuta taustatietoa Suomessa vaietusta sotakokemuksesta. Sitä en tiennyt, että sotavankeuteen liittyi niin paljon häpeää ja muiden epäluuloa: miksi antauduit? Viranomaisia myöten. Psyykkisesti jo sota on hirveä kokemus, mutta sotavangin avuttomuus ja epätietoisuus kohtalostaan on varmasti vielä traumatisoivampaa. 

Kun tietää, miten isien sotatraumat vaikuttivat seuraavaankin sukupolveen eli meihin, kuten heidän puolisoihinsakin, ei voi kuin pudistella päätään katsellessa maailman marssia aina uuteen sotaan, yhä uusiin tappokoneisiin ja tehokkaampaan teknologiaan. Miehillä tuntuu siihen olevan erityinen intohimo ja vimma. Rauhanaate tuntuu naurettavalta hifistelyltä ja hippifilosofialta, vaikka se pitäisi olla jokaisen valtion päämäärä. Patriarkaalisten maiden vihan ja koston kierre vain jatkuu, diktatuureissa ja terrosristijärjestöissä ei naisia ja lapsia kuunnella. 

Olen seurannut maailmanpolitiikkaa nuoresta pitäen, vaikka minulla on pienet aivot kuten Nalle Puhilla, enkä aina pysy kärryillä kaikesta. Empatia ja pasifismi on kytenyt minussa jo lapsesta, kun altistuin isäni sotajutuille. Päällimmäisenä on jäänyt mieleen isäni toteamus, että sota on ihmisen äärimmäinen hulluus ja ihmisiä ne ovat siellä toisella puolellakin. 

Liekö tämä lokakuun loppu, pimenevät päivät ja uutiskanavoiden selailu, joka on  saanut tämän masennuksen aikaan. Surffailen Suomen uutisista Ulkolinjaan, TV7- kanavan yltiöhurmoksesta France24 lähetysten raakoihin uutisvideoihin, joita Suomessa ei näytetä. Jos oman elämän pikku murheet vaivaavat, katson Areenasta jonkun Kovan dokkarin ja elämä asettuu taas uomiinsa. 

Sitten vedän keuhkot täyteen syysilmaa, nautin viimeisistä aurinkoisista päivistä, katselen lajien kirjoa puutarhan linturuokinnassa. Vielä niitä on. Tiesittekö että eräät varpuset ja pääskyset ovat erittäin uhanalaisia lintulajeja? Jätän lehdet haravoimatta tänä syksynä, jos se jotenkin auttaisi. Lehtien alle piiloutuu ötököitä, jotka kelpaavat linnuille. 

Kyllä tämä tästä. Taideopinnot jatkuvat, tiedossa on paljon mukavia tapahtumia ja vieläpä matka Irlantiin jälkikasvua tapaamaan. Lähiomainen pakertaa oman taiteensa parissa, väittelemme kiivaasti välillä, mutta illalla kapuamme vuoteeseen ja nukahdamme toistemme lämpöön kuin koiranpennut. 

Hyvää Halloweenia! Kuvat Irlannista.

Hylätty talo Länsi-Irlannissa.

Irlannin ruskaa.