Pimeyden pohdiskelua

 Piti kirjoittaa blogi uuden oppimisen ja itsensä haastamisen hienoudesta. Siitä, miltä tuntuu, kuin aivoissa oikeasti yhteydet lisääntyvät neuronien välillä ja virkeys seuraa uupumusta opiskellessa. Miten upeaa on saada oppia taiteen tekemistä vielä tässä iässä.

En jaksakaan, sillä tämänpäiväinen väittely erään tuttavan kanssa Lähi-Idän sodasta sai minut järkkymään. Tuntuu, että tietynlaisilla ja -ikäisillä miehillä ei kertakaikkiaan ole enää empatiakykyä, vaan poliittiset mielipiteet jyräävät kaiken inhimillisen välittämisen. En tiedä, onko se suojamuuri, ettei tarvitse välittää, ja voi piiloutua sotia on aina ollut ja sodat loppuvat sotimalla, vahvempi voittaa -fraaseilla. Jos heidän mielestään sodalla on oikeutus, ei ole väliä ihmishenkien määrästä tai siviilien kärsimyksistä. Pitää kovettaa itsensä, sillä jotkut ovat oikeammassa kuin toiset ja hyökkäys on paras puolustus. Se, että lapset eivät mitenkään voi olla syyllisiä tai osapuolia mihinkään, ei merkitse mitään heille, koska joka tapauksessa kuolleiden lukumäärää ei kukaan tiedä, vääristelyä ja propagandaa kaikki. Ja ainahan sodassa siviileitä kuolee.

Katselin sitten suomalaiset uutiset, joissa luontoyhteydellä kuulemma parannetaan diabetes, masennus ja muut kansantaudit, säästetään jopa miljoonia. Niin yksinkertaista se on. Samassa lähetyksessä kerrotaan taas uusista ympäristörikoksista, joille nyt ei vaan voi mitään, koska kaivoksia tarvitaan, että saadaan akkuja noihin hiivatin sähköskoottereihin ja ties mihin. Sähkön säästäminen ei kuulu mihinkään kampanjaan, koska talouskasvu. 

Joskus tuntuu, että koko maailma on tullut hulluksi. Koomikoiden ja satiirikkojen ei tarvitse vaivautua, sillä ei tarvitse kuin katsoa uutiset tai avata some. Absurdit tarinat eivät enää ole kaunokirjallisuutta vaan todellisuutta. 

Olo tuntuu vaihteeksi harvinaisen voimattomalta tämän kaiken jääräpäisyyden ja välinpitämättömyyden keskellä, onko millään enää mitään väliä? Mitä yksi ihminen voi enää tehdä? 

Eräs tyttäristäni sanoi, kun kysyin kärsikö hän ilmastoahdistuksesta, että on se aina taustalla, lievänä masennuksena. 

Helsingin kirjamessuilla Juha Kauppinen (Martti Suosalon luontokato-monologin kirjoittaja) sanoi osuvasti, että nuorilla on aivan eri perspektiivi ympäristökatastrofiin kuin meillä vanhemmilla. Meillä on jo pitkä eletty elämä takana päin, keskustelut 2050- tai 2060-luvuista ovat melkoista teoriaa, tuskin enää olemme täällä sitä todistamassa. Nuorille aukeaa aivan erilainen tulevaisuus. Osaammeko edes asettaa itseämme heidän asemaansa?

Kirjamessuilla olin myös kuuntelemassa toimittaja Petri Sarasteen haastattelua kirjastaan Isäni vaiettu sotavankeus. Harvoin olen törmännyt kehenkään, jonka isällä on samanlaisia sotakokemuksia kuin omalla isälläni. Sarasteen isä ei koskaan kertonut vankeudestaan, mutta kirjoitti koneella 30-sivuiset tarkat muistelmat, jotka hänen vaimonsa sai antaa pojilleen vasta isän kuoltua. Ne ovat nyt kirjassa, kuten myös paljon muuta taustatietoa Suomessa vaietusta sotakokemuksesta. Sitä en tiennyt, että sotavankeuteen liittyi niin paljon häpeää ja muiden epäluuloa: miksi antauduit? Viranomaisia myöten. Psyykkisesti jo sota on hirveä kokemus, mutta sotavangin avuttomuus ja epätietoisuus kohtalostaan on varmasti vielä traumatisoivampaa. 

Kun tietää, miten isien sotatraumat vaikuttivat seuraavaankin sukupolveen eli meihin, kuten heidän puolisoihinsakin, ei voi kuin pudistella päätään katsellessa maailman marssia aina uuteen sotaan, yhä uusiin tappokoneisiin ja tehokkaampaan teknologiaan. Miehillä tuntuu siihen olevan erityinen intohimo ja vimma. Rauhanaate tuntuu naurettavalta hifistelyltä ja hippifilosofialta, vaikka se pitäisi olla jokaisen valtion päämäärä. Patriarkaalisten maiden vihan ja koston kierre vain jatkuu, diktatuureissa ja terrosristijärjestöissä ei naisia ja lapsia kuunnella. 

Olen seurannut maailmanpolitiikkaa nuoresta pitäen, vaikka minulla on pienet aivot kuten Nalle Puhilla, enkä aina pysy kärryillä kaikesta. Empatia ja pasifismi on kytenyt minussa jo lapsesta, kun altistuin isäni sotajutuille. Päällimmäisenä on jäänyt mieleen isäni toteamus, että sota on ihmisen äärimmäinen hulluus ja ihmisiä ne ovat siellä toisella puolellakin. 

Liekö tämä lokakuun loppu, pimenevät päivät ja uutiskanavoiden selailu, joka on  saanut tämän masennuksen aikaan. Surffailen Suomen uutisista Ulkolinjaan, TV7- kanavan yltiöhurmoksesta France24 lähetysten raakoihin uutisvideoihin, joita Suomessa ei näytetä. Jos oman elämän pikku murheet vaivaavat, katson Areenasta jonkun Kovan dokkarin ja elämä asettuu taas uomiinsa. 

Sitten vedän keuhkot täyteen syysilmaa, nautin viimeisistä aurinkoisista päivistä, katselen lajien kirjoa puutarhan linturuokinnassa. Vielä niitä on. Tiesittekö että eräät varpuset ja pääskyset ovat erittäin uhanalaisia lintulajeja? Jätän lehdet haravoimatta tänä syksynä, jos se jotenkin auttaisi. Lehtien alle piiloutuu ötököitä, jotka kelpaavat linnuille. 

Kyllä tämä tästä. Taideopinnot jatkuvat, tiedossa on paljon mukavia tapahtumia ja vieläpä matka Irlantiin jälkikasvua tapaamaan. Lähiomainen pakertaa oman taiteensa parissa, väittelemme kiivaasti välillä, mutta illalla kapuamme vuoteeseen ja nukahdamme toistemme lämpöön kuin koiranpennut. 

Hyvää Halloweenia! Kuvat Irlannista.

Hylätty talo Länsi-Irlannissa.

Irlannin ruskaa.

Minun Eeva Kilpeni

 Eeva Kilpi on kirjailija ja runoilija, joka on jättänyt minuun syvimmät jäljet. Olen kantanut hänen runojaan muistissa vuosikymmenien ajan, silloinkin, kun en voinut kuulla enkä lukea äidinkieltäni missään. Se on aika paljon.

Teini-iässä löysin hänet kirjaston tuoksuvilta hyllyiltä ja palasin aina hakemaan lisää. Vähäisistä koululaisen ja opiskelijan rahoistani liikeni hänen runokirjoihinsa ja romaaneja olen täydentänyt antikvariaateista Suomen-lomilla, kun vielä asuin Irlannissa. Minulla on luullakseni koko hänen tuotantonsa alusta viime vuosiin asti. Viimeisin löytö oli Anna-Riikka Carlsonin Eeva Kilpi - nämä juhlat jatkuvat vielä (2024), eräänlainen Eevan elämän kuvaus kustannustoimittajan ja ennen kaikkea ystävän näkökulmasta, ei elämänkerta kuitenkaan.  

Villi, melankolinen sanantaituri on nyt jo 96-vuotias, eikä enää kirjoita. Muistan surreeni, kun hän kirjoitti siitä, miten elämä hiipuu ja vanhuus koettelee. Hän oli silloin 70-80-vuotias! Koskaan ei voi tietää, miten pitkälle elämä vie. 

Mikä minua Eevassa kiehtoo? Karjalaisuus, lämpö, huumori, rehellisyys, aitous. Sanoista eläminen ja niiden kautta elämän kokeminen. Järisyttävin löytö teini-iän identiteettiä etsiessäni oli kuitenkin hänen kirjansa Tamara (1972), jossa kerrankin oli nainen, joka oli sekä älyllinen että eroottinen. Hänen elämänvalintojaan - ja suhdettaan vammaiseen miespäähenkilöön - voi kritisoida, mutta minulle se oli oven avautuminen maailmaan, jonka tiesin olevan olemassa, mutta josta en löytänyt mitään merkkejä kirjallisuudessa. Mieskirjailijoiden eroottisiin naisiin en osannut samastua mitenkään, ja monelle kirjoittavalle naiselle se alue elämästä oli ongelmallinen, ei iloa ja rauhaa tuova. Nykyään erotiikasta ja omasta seksuaalisuudesta avoimesti kirjoittavia naisia on pilvin pimein, mutta 1970-luvulla se oli harvinaista. Eeva Kilpi mursi tabuja niin että rytinä kävi. Ei ihme, ettei häntä silloin ymmärretty.

Toinen alue, missä hän oli huikeasti aikaansa edellä, oli hänen luontosuhteensa. Hän kyseenalaisti vesakkomyrkytykset ja avohakkuut ennen kuin niistä juuri kukaan välitti. Taisi saada aikamoisen hörhön maineen. Carlsonin kirjassa on kuvia Eevan mökiltä ja kaupunkiasunnon takapihalta, ja kyllä siellä villi luonto kasvaa vyötärölle asti! Eeva tunsi kadehdittavan hyvin Suomen kasvit, hyönteiset ja puut ja kertoi niistä niin että ne haistoi ja tunsi. Mökillään hän puhutteli kivijalan alla asustavaa kyykäärmettä siinä missä perhosia ja koiranputkiakin.

Kolmas kiinnostava asia hänen kirjoissaan on kieli. Se rönsyää ja kuikertaa, lähtee lentoon ja käpertyy, tunnetilasta riippuen. Karjalan murre ei käy päälle mutta kuuluu aina välillä. Tämä liittyy myös hänen kuvauksiinsa ihmissuhteissa, jotka hän usein koki äärimmäisen vaikeiksi, introvertti kun oli. Harvojen kirjojen päähenkilöitä muistan edelleen ilmisevästi kuten Häätanhun (1973) Anna Marian, tai Tamaran lapsettoman nuoren emännän. Törmäykset ihmisiin olivat aina kivuliaita, syvällisiä ja ristiriitaisia. Vähän väliä löytyy jokin filosofinen ajatus, jonka haluaa alleviivata tai korostaa kynnellä poikkiviivalla reunaan - kaikki kirjani ovat näitä täynnä. 

Jälkeenpäin on ollut mielenkiintoista lukea, miten Kilpeä syrjittiin vasemmistolaisella 70-luvulla, koska hän ei halunnut sitoutua puolueisiin ja uskalsi kirjoittaa avoimesti Karjalan menetyksestä. Ihmisen ääni (1976) -kirjassa hän kertoo näistä paineista, yksityisestä parkaisusta taiteilijan sitoutumattomuuden puolesta. Mielenkiintoista on myös lukea hänen suhteestaan kustantajiin ja julkisiin esiintymisiin. Varsinkin, kun nykyään kirjailijoilta vaaditaan suostumista kirjamessujen valokeiloihin, matineoihin ja lavaraateihin. Näin toteaa Eeva: Kirjailijan esiintymisen tarjoama varsinainen opetus on: Katsokaa, tämäkin puhumista kuollakseen pelkäävä ihminen puhuu. Hän ilmaisee mielipiteensä pohjattomasta arkuudestaan huolimatta. Mene ja tee sinä samoin.

Rakkaus on kuitenkin se teema, jonka ympärille kaikki Kilven tuotannossa kiertyy. Sen vaikeus, yllättävyys, se miten emme koskaan opi ymmärtämään toista ihmistä. Yksin Eeva taisi elämänsä viettää avioeronsa jälkeen, monista suhteistaan huolimatta - liekö ollut edellytys kirjailijan ammattiin? Hän on aina suojellut yksityiselämäänsä kiivaasti ja minusta aivan oikeutetusti. Mikä oikeus lukijoilla on tietää, mistä mikin kohtaus tai juoni on todellisuudessa syntynyt? Jos jokin teos perustuu kirjailijan omiin kokemuksiin, en välttämättä halua tietää. Autofiktio on minusta tahallista itsensäpaljastusta, joka vie taian kirjasta. Itse kirjoittajana tiedän, että mikään teksti ei sovi yks' yhteen todellisuuden kanssa, vaan on sekoitus kaikkea, mistä syystä se on fiktiota.  Ainoa todellisuutta faktuaalisesti kuvaava teksti on ehkä poliisiraportit, joissa subjektiiviseen tulkinnanvaraan jätetään mahdollisimman vähän. Kaikki muu on fiktiota ja tulkittua jonkun siivilän läpi.

Eeva Kilven teoksia voin lukea aina uudestaan. Ikä on tuonut lukemiseen uusia ulottuvuuksia, ja kauan samastuin hänen Karjalan-kaipuuseensa oman koti-ikäväni takia. Iän myötä olen myös miettinyt, miksei Tamaran seikkaileva nainen nähnyt sitä, mikä oli ilmeistä kirjassa. Vain vammainen päähenkilö rakasti häntä ehdottomasti ja sellaisella voimalla, että sen varassa Tamara olisi elänyt elämänsä onnellisena loppuun asti. Ehkä tarvittiin koko oma elämäni tämänkin ymmärtämiseen?

Carlsonin kirjassa on paljon valokuvia Eevan elämästä, joita en ole koskaan nähnyt. Kaunis hän oli aina, mutta nuoruudessaan muistutti aivan Ingrid Bergmania. Oli jännää myös nähdä hänen kirjojensa paikat, niin kuin niitä olen vuosien varrella kuvitellut.

Jos lukijoissa vielä on joku, joka ei ole Eeva Kilpeen tutustunut, suosittelen aloittamaan romaaneista ja novelleista. Runot ovat myös helppolukuisia ja jäävät mieleen, niitä myös lainataan jatkuvasti edelleen julkisuudessa. Kirjaston esittelyssä Carlson kertoi saaneensa vielä lisää Kilven materiaaleja, pahvilaatikoita on kuulemma nelisenkymmentä: kirjeitä, päiväkirjoja, muistiinpanoja. Joskus ehkä saamme kurkistaa niihinkin?

Kuva kirjaston täydestä salista, copyright Hämeenlinnan pääkirjasto. Itse Eevaa en ole koskaan päässyt livenä kuuntelemaan, mutta hänen kirjansa elävät kanssani ikuisesti. Haastatteluja ja tuotantoa voi katsastaa tästä.

Ja lopuksi joku hänen oivaltavista runoistaan.

Yhtäkkiä näen ikkunassa peilikuvani:

jalat pöydällä, kädessä kirja, mukavannäköinen asento.

Ja se hymyilee.

Minä vilpittömästi kadehdin sitä.

Laulu rakkaudesta ja muita runoja (1972)

Less is more (or less)

 Olen aina elänyt vaatimattomasti, vähällä ja vähävaraisena. Nuoresta pitäen vältin keräämästä mammonaa ja havittelemasta rahaa, tähdäten ei-aineellisiin elämyksiin haltioitumalla luonnosta, taiteesta, ihmisistä. Tavaroilla ja vaatteilla ei ollut väliä. En satsannut uraan tai säästöihin.

(Tämän viisaudesta voi vanhemmiten olla eri mieltä. Sanotaan: if you can't beat them, join them. Säästäminen ja ainakin oman kodin osto kannattaa.) 

No, ostin kerran aivan upouuden sohvan, vakiintuneena ja keski-ikäisenä, oikeasta isosta huonekalukaupasta Irlannissa. Se näytti söpön samettiselta ja maksoi yli tuhat euroa. Osamaksuostos.

Kun se tuotiin kotiin, tajusin, että se hädin tuskin mahtui ovesta sisään ja valtasi koko lasiverannan. Beige tekosamettinen päällinen tahrautui alta aikayksikön.

Suomeen paluumuuttoa varten piti aikanaan tyhjentää koko talo. Yritin myydä suht uutta sohvaa huonolla menestyksellä. Lopulta sen osti satasella tuttu maajussi  vuokralaisilleen - Irlannissa asunnot vuokrataan kalustettuna. Viimeinen näköhavainto huonekaluliikkeen kuningattaresta oli, kun se töyssytteli pihasta, lampaiden kuljetukseen tarkoitettuun peräkärryyn köytettynä. 

Se siitä ostosriemusta. Hukkasin yli tuhat euroa täysin turhaan.Toiste en ole uusia huonekaluja ostanut, kaikki Suomen talossamme on ostettu käytettynä tai saatu. Toisaalta: Irlannissa ei ole hienoja  suomalaisia kierrätyskeskuksia!

Siis: vähemmän on enemmän. 

Olemme tehneet maaseutumatkoja nyt, kun meillä on vihdoin auto. Pääsemme paikkoihin, joista ennen saatoimme vain uneksia, kuten Renko ja Hauho. Naurakaa vain. Lähiomainen ja minä osaamme ottaa kaiken irti vähästäkin. Matkailun ei tarvitse maksaa maltaita. 

Iltapäivä salaisen kosken rannalla, hän valokuvaten, minä etsiskellen sieniä on täyttymys. Minä pääsin uimaan viileään, tummaan järveen, hän sai hienoja kuvia. Ranta on salainen, koska emme halua paljastaa sen olinpaikkaa ja niin, olihan se yksityistiellä. 

Kosken rannalla oli maailman pienin sauna, luulin sitä ensin puuseeksi. Paikalle tuli kaksi vanhempaa rouvaa lämmittämään saunaa ja olisimme mekin päässeet löylyihin. Suomalaiset osaavat olla vieraanvaraisia!

Olemme tavanneet päiväreissuillamme mukavan leppoisia, puheliaita suomalaisia -toki vanhemmasta päästä, mutta silti. (Nuorilla on aina kiire johonkin: töihin, salille, lasten harrastuksiin, ostoskeskuksiin, festareille...)

Kulttuurikorppis on kiitollinen terveydestään ja kesästä, jolloin ehti kymmeniin tapaamisiin, taidetapahtumiin ja ennen kaikkea uimaan! Revontuletkin näimme omalla takapihalla yhtenä yönä, ensi kertaa.

Kellari täyttyy hilloista, mehuista ja sienistä. Olen valmis syksyn kursseille ja ryhmille. 

Maailmalla kuohuu ja riehuu, siihenkin tarvitaan taas voimia. Koskaan ei tiedä, milloin tämä rauha järkkyy. Sitä ennen en aio vaipua ahdistukseen, vaan nauttia jokaisesta annetusta päivästä, tarkkailevin silmin ja korvin. 

Tervetuloa syksy!

P.S. Avasin hiljattain sattumalta Ylen ykkösen ja onnistuin kuulemaan Keinuva talo-musaohjelman, joka oli omistettu Irlannille: Yhteisöllisyys juurruttaa irkkumusiikkiin. Muuten ihan kiva ohjelma, mutta lopuksi juontaja Mika Kauhanen yritti avata irlantilaista yhteisöllisyyttä tilastoilla. Ups, metsään meni. 

Syy, miksi nuoret muuttavat Irlannissa pois kotoa keskimäärin vasta 28-vuotiaana, (Suomessa 21v.) ja miksi vain 11% väestöstä asuu yksin (Suomessa EU:n huippua, 25%), ei suinkaan ole irlantilaisten suunnaton yhteisöllisyys.  Syy on  yksinkertaisesti se, että asuntopula on Irlannissa niin kova, että sekä kotoa muuttaminen että oman asunnon saanti ovat kaukaisia haaveita jopa keskituloisille  nuorille. Kyseessä ovat sekä vuokra- että omistusasunnot. Kimppakämpät, joissa omaa on vain pieni makuuhuone ja hylly keittiössä, ovat normi, myös pariskunnille. 

Yksi tyttäristäni, joka on vuosia jakanut keittiön ja kylppärin yhdeksän muun kanssa, sai juuri lottovoiton: piskuisen oman yksiön, johon saa jopa asumistukea. 20 neliön studiosta joutuisi muuten pulittamaan 1100 euroa. Kimppakämpästä hän maksoi 900e/kk. 

En keksi näitä omasta päästäni, lukekaa Irish Timesiä, jossa vuorottelevat asuntokriisissä kipuilevat ja/tai maasta paenneet nuoret aikuiset. Australia, Britannia, Kanada ja Uusi Seelanti on täynnä nuoria irkkuja. Irlannista on aina lähtenyt siirtolaisaaltoja nälänhädän ja köyhyyden takia - nyt maa piehtaroi rahassa, mutta asuntotilanne on jäässä. Resursseista taisteleminen synnyttää toivottomuutta ja aggressioita, mikä näkyy äärioikeistolaisuuden nousuna. Ireland is full, sanovat kyltit. Siinä sitä yhteisöllisyyttä.

Muuten mainio musiikkiohjelma löytyy tästä linkistä.

Pikkuisen yliromanttinen kuvaus entisestä kotimaastani, mutta onhan siellä tätä kaikkea. Musikaalisuus Irlannissa on aivan huippua. 

Kumpuilevat nummet, lampaat, kiviaidat, valtamereen putoavat jyrkänteet maailman reunalla. Pubit, joissa koko kylä vauvasta vaariin viihtyy iloisen ja haikean musiikin äärellä. Ainutlaatuinen maa, jonka musiikkiperintö puhuttelee kaikkialla.

Introvertin oppivuodet

 

Kuva. Päivi Falck

Kuva: Päivi Falck

Huomenna viimeinen gallerian vahtipäivä. 

Introvertille tämä kuukausi Lasimäellä on ottanut koville, kun olen joutunut esittelemään näyttelyä ja itseäni, rupattelemaan ja myymään. Mikään näistä ei onnistu minulta luontaisesti tässä mittakaavassa, vaikka olenkin saanut levätä vuoroviikot. 

Tuntemattomien kanssa jutteleminen on onnistunut vain sen takia, että olen oppinut small talkin Irlannin-vuosieni aikana. Siellä on kerrassaan pakko pitää pientä puheenpartta päällä jatkuvasti, ettei vaikuttaisi vihamieliseltä ja itsetuhoiselta. Niin juuri, äänettömyyttä pidetään siellä ja monessa muussakin kulttuurissa aggressiivisena ja pelottavana, umpimielisenäkin. Suomessa se on normaalia. Puheliaalle ihmiselle löytyy suomen kielessä runsaasti nimityksiä: tyhjänpuhuja, poskensoittaja, pälättäjä, kailottaja, papupata, kotkottaja, tyhjä tynnyri ja niin edelleen. Suuressa, harvaan asutussa maassamme ei opittu puhua pulputtamaan, vaan vastaantulijaa katsottiin ensin pitkään, ennen kuin alettiin sanalliseen kanssakäymiseen.

 Alueeellisiakin eroja löytyy: itäsuomalaisten sanainen arkku vyöryy nopeasti yli, kun taas hitaat hämäläiset pitävät sanansa mitattuna ja harkittuna, kallisarvoisena. Tämän saattoi arvata, kun tarkisti gallerian vieraskirjasta, mistä päin kävijä oli kotoisin. 

Itse nautin yksinolosta ja hiljaisuudesta, vaikka mielestäni seurallinen olenkin. Ehkä sen takia niin pidän kirjoittamisesta ja maalaamisesta, saan olla omassa maailmassani - kuten lapsena. 

Kaikkeen luovuuteen liittyy kuitenkin jokin tuotos, oli se musiikkia, kuvataidetta tai kirjallisia töitä. Veikkaisin, että jokainen luova ihminen halajaa tuoda ainakin salaa, jos ei julkisesti työnsä muiden eteen. Se on pelottavaa ja riski. Positiivista palautetta on silti hienoa saada, vielä hienompaa jos joku arvostaa niin paljon, että haluaa teoksen itselleen. Joskus on merkittävää vain saada keskustella taiteen teosta.

Olen sanonut tämän ennenkin, mutta kuitenkin: antakaa palautetta taiteilijoille, jutelkaa, kirjoittakaa viestejä vieraskirjaan. Jos jokin työ koskettaa, kertokaa se. 

Kulttuurikorppis aloittaa lomanvieton huomisen jälkeen. Se tarkoittaa: painuu marjapensaisiin, sieneen, järveen. Keräämään voimia ensi vuotta varten, jolloin jatkan taiteen peruskurssiani ja toivottavasti uskallan lähteä kokeilemaan uutta ja haasteellista. Jos galleria toteutuu ensi kesänä, siitä voi tulla vähän eri näköinen.

Ennen kaikkea kiitän kaikkia ystäviäni, kurssikavereita, lukupiiriläisiä ja sukulaisiani, jotka näkivät vaivaa ja tulivat avajaisiin, kävivät useammankin kerran, tsemppasivat ja päivittivät kuulumisia. Galleriakaverini Raxu organisoi ja puhui minunkin edestäni, kun en enää jaksanut, ja kahvilan puolella maanmainiot leipojat houkuttelivat kävijöitä peremmälle näyttelyihin. Ilman lähiomaisen apua näyttelyn pystytys olisi ollut vaikeaa; olen myös kiitollinen päivän päätteeksi saaduista uimaretkistä Äimäjärveen, jossa kelluin ja nollasin päätäni.

Huomenna 31.7.2024 klo 17 näyttely puretaan ja myymättä jääneet työt esiintyvät lokakuussa Iittalan kirjastossa, lähiomaisen valokuvat marraskuussa. 

Vielä ehtii!

Iittalan Kylätalo, Hollaajantie 3, Iittalan Lasimäki. Klo 12-17.

Erilainen juhannus

 Mitä vanhemmaksi tulee, sitä suuremmaksi käy houkutus tehdä asiat aina samalla tavalla. Kun ei koskaan kokeile mitään uutta, eikä aseta itseään mahdollisesti naurunalaiseksi menemällä sille paljon puhutulle epämukavuusalueelle, elämä sujuu rauhallisesti ja yllätyksittä. Siinä sen ikävä puoli onkin: ei tule yllätyksiä. 

Minulla on aina ollut ns. kutiavat jalat eli englannittain itchy feet. Palan halusta matkustella, nähdä uutta, kokeilla. Rahatilanne estää suuremmat seikkailut ja lähiomaisen tarve tehdä kaikki aina samalla tavalla hillitsee unelmiani. Joskus ulkomaalaisen kanssa avioituminen kuitenkin avaa silmiä, kun eteen tulee vaikka juhannuksen vietto. Suomalaisten on silloin tapana matkustaa kuin sopulilaumat korpeen, mökille, pois sivilisaatiosta ja kaikista vaivalla maksetuista mukavuuksista. Ulkomaalaiset tulevat katsomaan suurta suomalaista kansanjuhlaa ja hämmästyvät kun kaupungit ovat autioita ja ravintolat suurimmaksi osaksi kiinni. Missä kaikki ovat? Suomalaiset istuvat hartaina laiturinnokassa, saunassa, veneessä tai tuijottavat hiljaa nuotioon.

Lähiomainen ei pidä mökkeilystä. Opin sen kantapään kautta, kun kerran Suomen-lomalla vuokrasimme mökin. Tarkemmin kerroin kokemuksesta v. 2015 heinäkuun blogissa, jos haluatte tietää. Jos jotain olen pitkästä avioliitosta oppinut niin sen, että toista ei voi muuttaa. 

Annoin siis vapaat kädet hänelle suunnitella juhannusta. Aiemmin olemme yöpyneet Turun Bore-laivahostellissa, nyt hän halusi Porvooseen. Miksi sinne? Kun siellä kuulemma on katsottavaa ja kuvattavaa, vaikka kaikki olisi kiinni. Siispä vuokraamaan Air B&B -asuntoa. Minua ei erityisemmin innostanut kolmannen kerroksen keskustakaksio, mutta olihan siellä hissi ja ilmastointi ja lähiomaiselle tärkeä suihku. Ei mitään pyllistelyä saunassa pesuvadissa läträten, puhumattakaan puuseen kauheuksista. Hyttysiä kaupungissa tuskin näkisi. Rahaa säästyisi, kun saatoimme tehdä omat ateriat asunnolla. 

Olin aika ällistynyt, kun juhannuksesta tuli juuri sitä, mitä kaipasin: vaihtelua. Kuljeksimme jokivartta jäätelöä nuoleskellen, pittoreskejä maisemia ikuistaen, suljettuihin kahviloihin kurkistellen. Löysimme upean, urbaanin August Eklöfin puiston, Haikon kartanon, jokivarren terassin ilta-auringossa. Eivätkä kaikki turistit olleet suinkaan ulkomaalaisia, suomalaisista ainakin nuoremmat ovat löytäneet kaupunkijuhannuksen. 

Taiteilija työssään.

Asunto keskustassa oli hieno tukikohta ja mukavuudet tulivat tarpeeseen. Saunaa emme tosin tarvinneet helteellä. Kaikki toimi loistavasti. 

                                                

                                                                                          

Kulttuuripuolelta ehdimme katsastaa Runebergin kodin ja puutarhan - Porvoon triennaalista on parempi kun en sano yhtään mitään. Kansallisrunoilijamme pihaan tehty taideteos oli niin ruma että hävetti. Minusta se, että teokseen on käytetty kierrätysmateriaaleja ei vielä riitä, jotain pitäisi löytyä esteettiseltä puoleltakin.

Tommi Toijan herkkä työ oli edelliseltä triennaalilta v. 2021.

Minun juhannuksenviettooni ei ehtinyt syntyä nuorena muita perinteitä kuin älytön dokailu. Nykyään nukahdan jo muutaman viinilasillisen jälkeen. Ulkomailla tunsin hirveää koti-ikävää juhannuksena, kun sitä ei siellä juhlita. Nyt ajattelen, että saan tehdä perinteistä juuri sitä mitä haluan. Oikeastaan ainoa asia, mitä juhannuksesta oikeastaan kaipaan, on päästä uimaan saunasta, alasti! Sekin tuli tehtyä juhannusetkoilla tuttavan mökillä. 

Uiminen suomalaisessa, lämpimässä järvessä on minun mielikuvani taivaasta. Sitä voisi tehdä sen iankaikkisuuden, jota luvataan. Voin kellua välillä, jottei iankaikkisuudessa ala väsyttää. Se on lähin olotila, jossa olen lähestynyt nirvanaa, mielen täydellistä rauhaa. Kellukaa, ihmiset!

Rauha järkkyy ensi viikolla, kun pitkään valmistelemamme kesägalleria-kahvila aukeaa taas Iittalan Lasimäellä. Esillä on minun pastelli- ja öljymaalauksiani ja tuunattuja mosaiikkiesineitä, Raxu Helmisen gellipainotöitä ja akvarelleja ja kahvilan puolella Joe Tullyn valokuvia Suomesta. Kahvilassa voi lepuuttaa jalkoja ja nauttia herkuista. Itse olen paikalla parittomilla viikoilla.  Tervetuloa moikkaaman!

 

Kuvakertomus

 Pitkän talven jälkeen tuli muutaman päivän kevätrysäys, ja nyt ollaan jo paistateltu toukokuuta jopa 28c asteen helteessä. Suomi yllätti jälleen! Kaikki on annettu anteeksi.

Ajattelin helteen piinaamilla aivoillani tehdä vaihteeksi kuvakertomuksen Suomesta, paikoista jotka olivat minulle merkittäviä ennen kuin lähdin maailmalle. 

Erinäisissä vanhojen kuvien ryhmissä aikaani viettäneenä voin sanoa, että jonkun paikan arkkitehtuurinen kauneus tai historiallinen merkittävyys ei merkitse yhtään mitään ihmisen tärkeimpien muistojen rinnalla. Jostain vanhasta lippakioskista tai rähmäisestä kaupasta voidaan väitellä viikkokaupalla, ja ikävän näköinen betonilähiö voi kirvoittaa kymmeniä hurjia, kipeitä tai romanttisia muistoja. Ulkosuomalaisena voin samastua hyvin Eeva Kilven tuntemuksiin, kun hän vihdoin pääsi käymään menetetyssä Karjalassa, omassa kotikylässään: Siis Hiitola oli olemassa! Minä en ollut kuvitellut sitä. 

Aloitetaanpa sitten alusta. Koska en voi julkistaa perheeni ja läheisten kuvia, pitää rönsyillä vähän. Synnyin Hätilään, joka silloin oli aivan Hämeenlinnan laitakaupunkia. Kotitien päässä oli Kutalanjoki, ja sen toisella puolen heinäpeltoja ja lehminiittyjä. Isäni aloitti puutarhanteon savimaasta.

Tällaisia rintamamiestaloja ja pikkutyttöjä oli Suomi silloin pullollaan. Kuusentaimi istutettiin nimikkopuukseni, ja se kesti kuutisenkymmentä vuotta ja kasvoi valtavaksi, ennen kuin nykyiset omistajat tulivat järkiinsä ja kaatoivat sen.

Äitini ikuisti maalauksessaan Idänpään mattojenpesupaikan.

Tässä se, mitä Kutalasta enää on paikoittain  jäljellä. Unissani uin ja kahlaan joessa vieläkin.

Tässä näkyy lapsuudenjärveni Katuma, otin kuvan vapisevin käsin kiivettyäni Kappolanvuoren maanmittaustorniin. Jos sellaisessa olette koskaan käyneet, tiedätte, että torniin vie vain kaiteettomat tikapuut ylös asti! Horisontissa taitaa näkyä itse Aulangon näkötorni. 

Maanmittaustorni näkyy Kappolan laella. Tämä oli lapsuuteni vuori! Kuva on otettu Kuusenalta, varjoinen ranta aivan Katistentien vierestä. Nämä maisemat on kuin tatuoitu minuun kiinni ja seurasivat mukanani ympäri maailmaa. Onnea on saada pulahtaa juuri tähän järveen ja maistaa juuri sen järven oma maku. Meillä oli soutuvenekin Katuman rannalla.

Lapsuuteni leikkipaikkaa, Leppäriä, joksi pientä lepikkoa kotini lähistöllä kutsuttiin, ei kukaan tietääkseni ole ikuistanut. Ikäväkseni jouduin olemaan mukana sen raivaamisessa kaupunkipuistoksi, kun olin kaupungilla kesätöissä. Entisestä luonnonmetsästä on jäljellä vain steriili leikkipaikka parturoituine nurmikoineen. En voi katsoa sitä nykyään.

Nuoruudessani harvoilla oli kameraa ja filmi oli kallista, joten kuvia on vähän. Koulustani, Hämeenlinnan Yhteiskoulusta nappasin tämän kuvan ennen kuin koko pulju vedettiin pari vuotta sitten maan tasalle. Sitä ennen pääsin hiippailemaan jopa koulun vintillä ja kaikissa luokkahuoneissa.

Juhlasali, jossa pidettiin aamuhartaudet, joulu- ja kevätjuhlat, oli aika ankeassa kunnossa. Minulle sali oli muistoissani se paikka, jolloin tajusin, että toinen ihminen on ihan yhtä lämmin kuin minäkin, kun joku poika tuli hakemaan koulukonvan 'hitaissa' ja kiedoin käsivarteni hänen selkäänsä!

Tätä kuvaa ei varmaan kukaan ymmärrä, siis miksi se on merkittävä. Mennessämme asemalle lapsena kuljimme sillan alta ja raiteiden yli, ja se tuntui joka kerran hurjalta. Ikinä meille ei sattunut mitään. Isäni oli töissä asemalla, ja meillä oli 'rautatieläisten' identiteetti. 

Asemasta tuli muutenkin tärkeä ulkomaille muuttaessani, sillä se oli useimmiten ensimmäinen paikka johon astuin kotikaupungissani, ja siellä sanottiin lukuisat kipeät hyvästit vanhemmilleni, kun taas lähdin.

Aseman puistossa olin myös nuorena kesätöissä, siihen aikaan kun Suomella oli vielä varaa pitää ruusuistutuksia, amppeleita ja pensasaitoja asemien puistoissa. Nyt saa olla iloinen edes ruohonkorresta jossain.
 

Kauppatori oli myös merkittävä paikka. Siellä myimme puutarhan omenoita siskoni kanssa jokunen kesä, juuri noiden toripenkkien takana seisten. Asuimme niin kaukana keskustasta, ettei lapsena usein päässyt 'kaupungille', mutta teini-iässä ei tarvittu kuin fillari tai talvella pelkkä nuoruuden hinku ja matka taittui helposti. Olin sanomattoman ujo nuorena ja kaupunkielämä pelotti, silti oli pakko mennä Partasen baariin ja sittemmin Centrumiin, joissa kummassakin oli omat pöytäporukkansa. 

Kun kahvila meni kiinni, tai meidät heitettiin ulos kun ei ollut rahaa kuin yhteen kahviin, istuimme näillä portailla. Ostoskeskus, joka olisi ollut auki illallakin, ei kuulunut edes unelmiimme. 

Alaikäisenä ei ollut asiaa kaupungin kapakoihin ja paljon illasta kului korttelia ympäri kävellessä. Kuuluisa Kirkkis eli Kirkkopuisto ei enää minun nuoruudessani ollut oleskelupaikka, olikohan järjestyksenpidolla jotain syytä siihen?

Nuorille oli hyvin vähän mitään aktiviteetteja, ellei halunnut liittyä seurakuntanuoriin tai partioon. Onneksi oli sellaisia paikkoja kuin elokuvakerho, joka räjäytti tajuntani kansainvälisillä art house elokuvillaan. 

Kino Tarina on aikaa sitten hävinnyt, mutta nämä elokuvat muistan vieläkin. Aikana, kun televisiosta tuli vain pari kanavaa ja harvoin mitään katsomisen arvoista, nämä ulkomaiset elokuvat avasivat maailmani. 

Aika oli puoluepoliittista, ja kerhossa käytiin kiistaa, minkä maiden elokuvia haluttiin. Näköjään olen tarkkasilmäisenä pitänyt lyijykynällä lukua sosialististen ja ei-sosialististen maiden saldosta!

Ennen elokuvaa katsojille jaettiin jonkun ahkerasti koneella naputeltu selostus ja arvio nähtävästä kuvasta - minulla on vieläkin pino näitä kellastuneita monisteita. Kiitos, keitä olittekin!

Elokuvakerhon jäsenhinta oli koululaiselle sopivan alhainen, sitä saattoi köyhäkin harrastaa. Taas yksi todistus kansalaisopistojen sivistävästä vaikutuksesta. Siitä ei pitäisi missään nimessä leikata.

Apparalle eli Ahvenistonjärvelle oli sen verran matkaa, että sinne ei usein päässyt. Onnekseni sain sieltä kahvilasta kesäduunin ja poljin matkan fillarilla, joskus 10 tuntia tiskin takana seisottuani. Samaisessa kahvilassa minulle kävi kaamea työtapaturma, kun monta litraa juuri kiehunutta kahvia kaatui keittimestä jaloilleni. Paloarvista ei sentään tullut pysyviä, mutta sen verran palovamman muistaa, että vieläkin, 50 vuotta tapahtuman jälkeen huomaan vaistomaisesti vetäväni jalkoja sivuun, kun joku kaataa kuppiini kahvia. Muuten duuni oli upea: kun pulju meni kiinni ja lattia oli pesty, sai juosta suoraan järveen! Tämä on yksi harvoista paikoista, joka on aivan entisellään, kiitos sen olympialais-statuksen. 

Sitten on taloja, joita ei enää ole olemassa, mutta joista on syntynyt runoja ja novelleja. Paikan ohittaessaan näkee edelleen sen talon mielessään ja kaikki palaa mieleen. Näinköhän vanhukset pysähtelevät ja katselevat menneisyyttä, jota kukaan muu ei näe? 

Minulla on onnea, kun saan palata kotimaahani, eikä vanhoja paikkoja ole räjäytetty tai tulvat tuhonneet. Niin monelle on jäänyt vain haalistunut valokuva, tai ei sitäkään, vain muistot joissa kulkee niin unissaan kuin valveilla. Jos ei enää ole edes läheisiä, joiden kanssa voi muistella vanhoja paikkoja, onko niitä enää olemassakaan?

Tässä talossa asuin heti koulun päättymisen jälkeen viiden nuoren kanssa. Talo ei ollut koskaan lukossa, takka ei vetänyt, vesi ei kulkenut sisään ja ulos kuin kantamalla ja puusee oli pihan perällä, mutta se oli elämäni hienoin kesä. Porukkaa lappasi sisään ovista, isot stereot pauhasivat, sauna lämpeni harva se ilta. Yksi elämänvaihe, lapsuus ja koulu oli ohi ja elämä apposen auki. Ehkä on hyvä, että paikka elää enää vain muistoissa. 

Joskus nuoruuteen liittyy maisema, jota on katsonut usein eri mielentiloissa ja elämänvaiheissa. Yksi mökkimaisema on pysynyt muuttumattomana, sinnikkään ystäväni ansiosta. Järvenlahti aukeaa aivan mökin edessä kuin valtaisa näyttöruutu: aina erilainen, säästä ja vuodenajoista riippuen. Niin harva näkymä on säilynyt muuttumattomana elämässäni. Lapsuuteni paikoista on enää vain rippeet jäljellä, mutta kaipuu järveen ja järvelle on aina sama. En koskaan kyllästy maalaamaan vettä!

Merkittävistä paikoista minua innoitti kirjoittamaan eräs Facebook-ystävä sekä juuri lukemani Anna-Riikka Carlsonin Rakas Eeva Kilpi - Nämä juhlat jatkuvat vielä.

Liian pitkä talvi

 Kylmyyttä on jo kestetty kuusi kuukautta. Nyt riittää, sitä valkoista ainettakin, jonka vuoksi palasin Suomeen.

On parasta kirjoittaa tämä blogi nyt, sillä KUN lämpö ja aurinko palaavat, minua ei sisätiloissa tule näkymään. Nostan takamukseni aurinkoa päin ja alan tonkia kasvulavoja ja kukkaruukkuja. Syön aamiaisen, lounaan ja illallisen ulkona puutarhapöydän ääressä ja kuuntelen lintujen kevätkonserttia.

Linnut! Piti rynnätä kauppaan uudestaan etsimään ruokaa muuttolinnuille, jotka parveilivat ällistyneinä lumisella pihallamme. Ikinä ennen en ole nähnyt järripeippoja, västäräkkejä, vihervarpusia, hippiäisiä, ties mitä eksoottisia papukaijoja ahmimassa ruokaa keittiön ikkunan alla. 

Murphy's Law eli herra Murphyn todennäköisyyslain mukaan hankimme vihdoin auton ihania kevätretkiä varten. Lähiomainen onnistui vaihtamaan autoon jo kesärenkaatkin - ja sitten lumi ja jää palasikin. Pekka Pouta sanoi, ettei maanteille ole mitään asiaa kesärenkailla. Pekka Pouta on Suomen MTV:n sääennustajaukko, joka on kuuluisa siitä, että hän nauroi kesken säätiedotusta. Arvaamme miksi.

Siinäpä sitten oltiin, katseltiin autoa kinoksen alla ja muuttolintuja hangessa, kevätkukista puhumattakaan. 

Joka pilvellä on hopeareunuksensa, sanoo englantilainen sananlasku, mutta Suomessa ei sellaista tunneta. Niin makaa kuin petaa ja itku pitkästä ilosta. 

Vaivuimme takatalven tuhnuksi kutsuttuun apatiaan ja otimme käyttöön koronavuosilta tutut elämäntavat. Syödään paljon ja usein, juodaan kahvia ja keksitään sisähommia. Ai niin, herra Murphy lisäsi vielä polveeni tulehduksen, jotta en päässyt kävelemään viikkoon.

Mitä voi tehdä istuallaan, sisällä ja päiväkausia? No taidetta tietysti. Maalasin ja kokosin mosaiikkitöitä. Lähiomainen puuhaili tietokoneensa parissa. Hän vetää kansainvälistä valokuvaajien ryhmää etäyhteyksin, mikä pitää hänet lähestulkoon henkisesti koossa Suomen talvessa. Valokuvausta voi harrastaa tietokoneella nykyään, varsinkin kun tiedostoissa on kymmeniä tuhansia valokuvia. Kesänäyttelyyn on nyt töitä molemmilla.

Lankesin toisen ex-ulkkiksen yllytyksestä myös paheeseen, josta tuskin kehtaan kirjoittaa. En usein koukutu tv-sarjoihin, mutta nyt aloin katsella YLE Areenasta 1980-90-luvun Metsolat-sarjaa. Ei, älkää lopettako lukemista. Antakaa kun selitän.

Lähdin Suomesta jo v. -78, joten en ole koskaan nähnyt k.o. sarjaa. Pikakysely Ulkosuomalaiset Seniorit-ryhmässä paljasti, ettei siitä tiedä moni muukaan. (Samaan syssyyn voin paljastaa, etten tiedä kuka on Eppu Normaali, Kummeli, Apulanta tai Dingo.) Suomen tietämyksessäni on valtava musta aukko 1990-luvun lopulle asti, kun netti saapui.

Kuulin kyllä Suomen suuresta lamasta, mutten ymmärtänyt sitä silloin. Irlannissa ei muuta kuin lamaa silloin ollutkaan ja elintaso oli alhaisempi kuin Suomessa. Siitä oli pitkä matka 2000-luvun nousubuumiin, sen romahdukseen ja Irlannin nykyiseen Roope Ankka -statukseen.

Metsolat-sarjassa seurataan kainuulaista pienviljelijätilan arkea kahden sukupolven välillä - vanha ja nuori. Kun rahaa ei ole uudistuksiin, oli pakko ottaa suuria pankkilainoja, ja lopun arvaammekin.

En tiedä, mikä sarjassa koukutti, näyttelijöiden luonnollisuus, huumori ja arkisuus, vaiko se, ettei ollut pelkoa äkillisistä seksikohtauksista tai sarjamurhaajista. Tavallisen elämän ilot ja surut riittivät.  Tiedämme, että aikuiset harrastavat seksiä noin yleensä ja nuoremmat useinkin. Ei sitä tarvitse tallentaa kameroilla, hehku aamuisilla kasvoilla tai pilke silmässä riittää. 

Niin suuri oli sarjan loppumisesta seurannut tyhjiö takatalven tuhnussa, että aloin addiktin tapaan etsiä seuraavaa annosta. Löytyi Rintamäkeläiset. Tarkistin sarjan valmistusajan, ja olinhan minä vielä siihen aikaan Suomessa. En muista Rintamäkeläisiä ollenkaan. Metsolat muuten näkyikin olevan päivitetty formaatti tästä; mikä pettymys!

Rintamäkeläiset kertoo 1970-luvusta, mutta kun Rintamäen vanhaan pirttiin tupsahtaa pitkätukkainen ja leveälahkeinen nuorimies, hän näyttää aivan marsilaiselta. 

Tämän oivalsin sarjasta: kuilu maalaisten ja kaupunkilaisten välillä oli silloin valtava. Samoin kahden sukupolven välillä. Vanhempieni sukupolvi oli 'vanha' jo eläköityessään, sodan läpikäyneenä ja köyhyyden karaisemana. Sitä emme me nuoret silloin voineet tajuta.

Sosiologisena oppimateriaalina nämä sarjat ovat loistavaa ajanvietettä. Minulle, 1970-luvun nuorelle, Rintamäkeläiset olivat aikanaan varmaan puuduttavan tylsää. Meillä oli Interrail, Pink Floyd ja ehkäisypillerit. Maailma oli auki.

Joskus on vaan niin hyvä palata juurilleen, niin ajassa kuin paikassa. Sitten voikin rynnätä aurinkoon ja kesään.

Paistaa se aurinko risukasaankin! 

Löytyihän se optimistinen suomalainen sanalasku. 

Aiheeseen sopivia sananlaskuja kommentteihin, please!