Pages

lauantai 7. joulukuuta 2013

Mielensäpahoittajan kulttuuri-iltamat

Kulttuuritarjonta on monipuolistunut rutkasti Irlannissa viime vuosina.Vielä 20 vuotta sitten, suurimpien kaupunkien ulkopuolella kulttuuririennot käsittivät pubin, bingon ja harrastajateatterin. Nykyään on kuttuurikeskuksia, Arts Centres, joissa törmää kaikkeen barokkimusiikista tilataiteeseen. Kävijämäärät saattavat olla pieniä, varsinkin jos tilaisuudet ovat maksullisia, mutta laatu on yleensä korkea. Irlantilaiset on siunattu hyvällä sävelkorvalla ja luontaisella charmilla, mistä syystä he ovat armoitettuja laulajia, soittajia, tarinankertojia ja näyttelijöitä. Toisin kuin Suomessa, puhe on halpaa ja joka perheessä tuntuu olevan joku laulu- tai soittotaitoinen. Häissä ja hautajaisissa saatetaan laulaa samanlaisella innolla.




Itsenäisyyspäivänä, kun olin juuri toipunut YLE Areenan upeasta juhlakonsertista Tampereella, runonlausunnasta ja kaikista itkettävistä lauluista (Finlandiaa ei kuivin silmin voi kuunnella!), lähdimme käymään eräässä pienessä kylässä. Sillä on suomalaisittain hauska nimi, Tinahely! Nautimme keskiaikaisesta joulumusiikista: upea sopraano Roisin O'Grady ja barokkikitaraa hellästi soittava Eamon Sweeney. Tarjolla oli myös kuumaa mulled wine ja pieniä rusinapiirakoita, mince pies. 

Hetkittäin Eamonnin kitaransoitto oli taianomaista, samoin Roisinin laulu, varsinkin irlantilaiset sävellykset, joissa hänen äänensä pääsi oikeuksiinsa. Iirinkieli on tavattoman melodista ja on kuin tehty laulettavaksi. Kahden tosi lahjakkaan artistin yhteistyötä oli ilo kuunnella, vuosikausien harjoitus ja opiskelu näkyi. Molemmat ovat alansa huippuja. Kulttuurikorppikotka oli höyhenineen aivan liekeissä, kuten nuoriso sanoisi.

Roisinin iirinkieliseen lauluun linkki youtubesta tästä. Eamonn soittaa espanjalaisen sävelmän tässä




Valitettavan usein musiikkiesitystä on kuitenkin mahdoton kuulla puheenpörinän seasta, varsinkin jos paikalla on anniskeluoikeudet. Irlantilaiset rakastavat puhumista. Ja juomista. Tinahelyn tyyppisissä taidekeskuksissa on toisin: siellä saa yleensä nauttia lasillisen tai kaksi viiniä, kukaan ei humallu, kaikki keskittyvät kuuntelemiseen ja taputtavat. Taivaallista! Voi nauttia musiikista taistelematta ärsytystä vastaan, kun joku pajattaa korvan juuressa.

Tämä on yksi asioista, jotka saavat Kulttuurikorppikotkan raivokohtauksen partaalle. Harvat reagoivat yhtä voimakkaasti. Tunnen olevani varsinainen ilonpilaaja, jos huomautan pulisijoille tai suhistelen. Tämän takia en enää käy pubien musiikkitilaisuuksissa. Varsinkaan nuoret eivät tunnu ymmärtävän nauhoitetun taustamusiikin ja live-esityksen eroa.

Kysyin kerran yhdeltä taitavalta laulaja-kitaristilta, miltä korviahuumaava puheensorina tuntuu ahtaissa pubeissa, kun hän yrittää keskittyä soittamiseen. Jos se häiritsee minua, kuuntelijaa, miten on esiintyjän laita? Hän kohautti irlantilaiseen tapaan olkapäitään ja sanoi, että siihen tottuu - paitsi viimeksi hän joutui keskeyttämään kappaleensa, kun joku tyyppi väkisin punkesi hänen olkansa yli käyttämään savukeautomaattia!

Kyllä minä niin mieleni pahoitin hänen puolestaan.

2 kommenttia:

  1. Sitä puhetta riittää ja riittää. Viimeksi hermostuin hautajaisissa. Teki mieli huutaa, että olkaa nyt hyvät ihmiset hiljaa. Siis hautajaisissa. Eikö niitä kuulumisia voi vaihtaa sitten vaikka ulkona? Ei ilmeisesti.

    Voin vain kuvitella miltä esiintyjästä tuntuu, kun yleisö pulisee eikä keskity kuuntelemaan. Ei ihme, että pahoitit mielesi. Taisit valitettavasti olla kyllä ainoa!

    VastaaPoista
  2. Olen jo tottunut olemaan vähemmistössä joka asiassa...samoin töissä joskus käy hermoille jatkuva kaakatus ja pulina, siis henkilökunnan ; ) Me suomalaiset ollaan kai aika erikoista porukkaa, kun hautajaisissakin halutaan olla hiljaa...!

    VastaaPoista