Pages

tiistai 27. kesäkuuta 2017

10 + 1 kysymystä ulkosuomalaiselle

Boonusblogi kesäkuulle, kun kerran sain Liebster-blogihaasteen Vihreän saaren emännältä, kiitos kunniasta! Vihreän saaren emäntä on vastikään Irlantiin saapunut, ja katselee nykyistä asuinmaatani uteliaisin, erilaisin silmin kuin minä.

Olen useasti harkinnut näitä kyselyitä, mutta joutunut toteamaan, että esim. kerro, mitä ihanaa on uudella asuinpaikkakunnallasi ulkomailla jäisi todella laihaksi. Totta puhuen, tuskin jaksan odottaa, että pääsen tältä paikkakunnalta pois! Näitä ei usein tuuletella ulkosuomalaisten parissa, koska negatiivisuus nyt ei vaan ole in. Ja kun kerran tänne on lähtenyt ja tänne elämänsä rakentanut, on sen oltava mahtavaa! Suomi on niin söpö kesälomalla, mutta auts! sitä räntää ja tuppisuita ihmisiä en kyllä kestäisi pitkään...

Minä olen ottamassa ensimmäisiä todellisia askeleita paluumuuttoon Suomeen. Olen potenut koti-ikävää kohta neljäkymmentä vuotta, ja kokeiltuani Suomessa asumista viime vuoden, totesin että siellä minun on hyvä, en kaipaa pois. Kesälomien kiimainen heti-kaikki-viilit-ja-ruisleivät-marjat-ja-lonkerot-fiilis hälveni ja oikeasti rauhoituin, tyynnyin. Hitaus sopii minulle, hiljaisuus tuntuu hyvältä. En ole muuttunut miksikään elämäni aikana, edelleen pidän metsistä, kirjoista ja uimisesta, eivätkä shoppailu ja karnevaalit sykähdytä. Löydän yhteyden suomalaisiin, äidinkieleeni ja oman maani historiaan tavalla, jota en koskaan löydä muualla. Tunnen eläväni Suomessa!

Joten nyt annetaan tulla, täysillä:

1. Mikä on parasta tämänhetkisessä asuinmaassasi:

Irlannin mahtava luonto. Sinisen ja vihreän sävyjä on lukemattomia. Meri on aina erilainen, tuuli on ainainen seuralainen. Kevät tulee varhain ja räiskyy värejä, kesä jatkuu pitkään. Kaikki kasvaa kohisten.
Jos ihmisistä pitäisi sanoa paras ominaisuus, se olisi eittämättä huumorintaju. Kyllä täällä nauraa saa!



2. Entä ikävintä?

Ikävintä on Irlannin hallitus ja politiikka, joka ei näytä muuttuvan mihinkään. Epärehellisyys ja omien taskujen täyttäminen on niin yleistä, että vain isommat skandaalit näkevät päivänvalon. Julkisia varoja tuhlataan konsultteihin ja raportteihin, ja samaan aikaan terveydenhoito jättää ihmiset kärsimään potilasjonoissa ja kokonaiset perheet ovat nyt asunnottomia. Skandaaleihin turtuu, mutta paikallaan jauhava konservatismi masentaa pitemmän päälle. Irlanti on erittäin konservatiivinen maa. Ihmiset tyytyvät hyväntekeväisyyteen sen sijaan että vaatisivat oikeudenmukaisuutta. Luokkaerot ovat ja pysyvät, kukin elää omassa kuplassaan. Mikään ei muutu.

3. Jos saisit matkustaa mihin tahansa maahan kahdeksi viikoksi ilmaiseksi, mihin matkaisit?

Tuo ilmaiseksi rajoittaa vastauksen yhteen ainoaan, johon minulla ei varmaan koskaan ole varaa: katsomaan kahta tytärtäni Australiaan. Lähiomaisen tytär taitaa jäädä sinne, omani seilaa Uuden Seelannin, Balin ja nyt Australian väliä, on perinyt äitinsä kutiavat jalat kuten englanniksi sanotaan. Olisi hienoa päästä näkemään heidän elämäänsä siellä.  

4. Mihin kohteeseen matkustaisit uudestaan?


Venezia, mi amore...aina vaan Venetsiaan lähtisin. Tai kenties muualle Italiaan, Francesco Da Moston jalanjäljille! Juuri katsoimme uusintana BBC:n tekemän matkadokkarin puoliksi sisilialaisen, puoliksi venetsialaisen arkkitehdin maukkaasta ja jotenkin kotitekoisesta matkasta Italian päästä päähän. Vaikka Francesco kohtasi käsittämättömiä, brutaalejakin paikallisia tapoja, hän ei kauhistellut tai tuominnut. Italiaa ei voi ymmärtää, se on vain elettävä, hän totesi. Sama taitaisi päteä Irlantiin!

5. Mitä suomalaista ruokaa kaipaat ulkomailla?

Tämä on nyt vihonviimeinen irlantilaisten pettäminen, mutta sanon sen silti: suomalaisia perunoita. Niitä kullankeltaisia, kiinteitä, maukkaita perunoita, joita voi syödä tillihapsun, suolan ja voinokareen kanssa vaikka pääruuaksi. Ja silakkapihvejä! Puolukkahilloa! Maksalaatikkoa! Pinaattikeittoa! Mannapuuroa! Äidin lihapullia! Kantarellimuhennosta!
Ruoka-allergioitten takia en voi enää syödä ruisleipää, mutta Suomessa on parempi valikoima tummaa gluteenitonta leipää sekä laktoositonta jäätelöä ja juustoja, josta täällä voi vain uneksia. Yleensäkään Suomessa ei tarvitse murehtia allergioitten takia, niin hyvin ne on huomioitu ravintoloissa. Irlannissa etsin aina epätoivoisesti, mitä voisin syödä, ei mitä mieli tekisi tänään. Aika usein valikoima jää laihaksi, esim eturuuissa ja jälkkäreissä ei ole mitään sopivaa.

6. Uskotko muuttavasi joskus takaisin Suomeen?

Jess, jess, jess! Vieläpä tänä vuonna! Jess!

7. Mikä on asuinmaasi hauskin/mielenkiintoisin juhlapyhä?

Ööö. Hmm. Mielenkiinto ja uutuudenviehätys on jo aikaa karissut Pyhän Patrickin päivästä, joulut ovat sitä mitä muuallakin, pääsiäistä emme juhli, Halloween on lähinnä lapsia varten. Muutamat hauskat Halloween-bileet pidettiin suhteen, hmm, kuumottavimpina alkuvuosina. Voit päästää sisäisen kissanaisesi tai she-devilin irti ja pukeutua niin seksikkäästi kuin haluat. Pubissa ryyppääminen kuuluu olennaisesti kaikkiin juhlapyhiin. Joskus suoraan kirkosta!

8. Mikä oli vaikeinta ulkomaille muutossa?

Se, kun tajusin vasta vuosien perästä, että olen muuttanut ulkomaille. Nuorena on niin valmis hyppäämään tuntemattomaan, uskomaan ihmisiin ja tulevaisuuteen, ettei tajua joittenkin valintojen olevan peruuttamattomia. 
Yksittäisistä suruista suurin oli oman äidinkieleni menettäminen moneksi vuodeksi, kun ei ollut mahdollisuutta soitella tai kyläillä. Monia ihmisiä ikävöin päivittäin, vuosikausia. 
Vasta vuosikymmenien kuluttua alkaa miettiä, mikä vaa'assa painaisi enemmän, ja miten oikein päätyi niihin tilanteisiin. Veikkaisin, että jos minulla olisi ollut ikää muutamakin vuosi päälle sen 19v, en olisi jäänyt ulkomaille. Ikinä en ole osannut järki kädessä taivaltaa, vaan aina mennyt sydämen äänen mukaan. Varoitus: sydämen ääni ei aina ole oikeassa. Ilman ystävien ja perheen tukiverkostoa nuori on aika hukassa valintoineen, ja monenlaisten saalistajien armoilla. Toisaalta: ikinä en ole kuunnellut itseäni järkevien ihmisten neuvoja. Joten ihan turhaa jossittelua!

9. Voisitko kuvitella asuvasi jossain muussa maassa kuin Sumessa tai tämänhetkisessä asuinmaassasi?

Juuri nyt, en mitenkään. Juuri ja juuri käsitän, että olen oikeasti vaihtamassa asuinmaata takaisin Suomeen. Välillä kaikki on kuin unta, pelottaa että herään, ja sitten pelottaa etten herääkään. En haluaisi tässä vaiheessa elämääni asua missään, missä olisin kielimuurin eristämä, tai jossa en en ymmärtäisi kulttuuria tai tapoja. Tuttu on hyvä!

10. Mikä on vuoden 2016 mieleenjäävin hetki?

Tämä oli niin vaikea kysymys, että melkein jätin vastaamatta haasteeseen. Eihän sellaista, yksittäistä olekaan, vaan monia upeita hetkiä. Puolet viime vuodesta vietin Suomessa, Orivedellä kirjoittamassa. Ehkä erikoisin tuntemus oli se, kun kirjoittaminen lähti yhtäkkiä lentoon ja jokin (joku?) alkoi sanella tekstiä ja ideoita. Kuljin kuin huumaantuneena, pysähtelin ja kirjoitin ylös, kun taas tuli lisää tekstiä Se mielentila on kai nimeltään flow. Niin pitkäjänteistä luovuuden tilaa en ole koskaan kokenut, se oli mahtavaa. Siihen haluan palata!

11. Aiotko matkustaa jonnekin tänä vuonna? Minne?

Jess! Suomeen! Jess!



Käytin tässä samoja kysymyksiä kuin Vihreän saaren emäntä, mutta muitakin voi keksiä. Heitän haasteen blogeille, joita luen mielenkiinnolla, koska ne eivät hymistele ja hehkuta, vaan arvostelevat joskus suoraankin jotain maata ja kulttuuria ja kertovat ihan tavallisesta arjesta. 

Tässä siis haaste seuraaville:

Vihreät Niityt (Irlanti)
1001 Kabul (Afganistan)
Helvetiassa (Sveitsi)


torstai 15. kesäkuuta 2017

Vuoden paras näyttely Dublinissa

Niamh Jackman - näinkin yksinkertainen voi ripustus olla. Onnistuimme ostamaan kerran yhden hänen työnsä.

RHA 187th Annual Exhibition, Dublin 2017

Yritämme lähiomaisen kanssa nähdä niin monta taidenäyttelyä kuin jaksamme ja ehdimme vuoden aikana. Talvella se on mainiota ajankulua harmaalla sadesäällä, ja vie meidät pois arjesta. Irlannissa useimmat taidenäyttelyt ja museot ovat muuten täysin ilmaisia, joten ainoaksi menoeräksi jää kahvittelu ja matkakulut! En usko, että monikaan irlantilainen suostuisi maksamaan taidenäyttelyyn pääsymaksua, mikä Suomessa näyttää olevan yleinen käytäntö isoimpien gallerioiden kohdalla. Saati, että täällä jonotettaisiin johonkin näyttelyyn!



RHA eli Royal Hibernian Academy Dublinin keskustassa jää useimmilta turisteilta näkemättä, koska se on jotenkin sivussa ja päättyvällä kadulla. Jos käy katsomassa Merrion Squarella Oscar Wilde-patsasta, kannattaa ehdottomasti suunnata Merrion Streetiä eteenpäin Ely Placelle, jossa keskellä yrjönaikaisia tiilitaloja kohoaa täysin moderni rakennus. Taidehalli on suurimpia joita olen missään nähnyt, ja meillä menee ainakin kaksi tuntia kun katsomme kaikki salit läpi. 

RHA:n vuosinäyttelyyn on avoin haku, ja tänä vuonna jännitimme lähiomaisen valokuvien kanssa. Tylysti ne eivät päässeet jurystä läpi, mutta töillä on kuulemma vain 1:10 mahdollisuus pärjätä. Töitä tuli tänä vuonna peräti 2400 kappaletta, ja Akatemian juryltä vei viisi päivää tehdä valintansa. Hauskinta onkin katsoa, ketkä näyttelyyn sitten pääsivät, ja miksi TUO kun ei kerran TÄMÄ. 

Olin mukana hakemassa pois 'hylättyjä' töitä, ja olisin istunut siellä pitempäänkin katsomassa, miten muut, niin nuoret opiskelijat, amatöörit kuin vanhemmat ammattitaiteilijatkin kantoivat pettymyksensä. Myötätunnon ja tirkistelyn mutaatioterapiaa!



Anthony Scott: Cian (wild hog) Winner of The Morgan O'Driscoll Sculpture Award

Irlannissa ei ole suomalaista apuraha- ja palkintokulttuuria, jolla taiteilijat voivat elää, joten RHA:n kilpailujen rahapalkinnot ovat merkittäviä tapahtumia. Kahdeksan taitelijaa jakoi 60 000 euron potin, suurimmat summat olivat 10 000 ja 15 000 euron luokkaa. Palkintoraadin valinnat kyllä ihmetyttivät joskus!



Gavan McCullough: Rashid
Tänä vuonna ensimmäisessä salissa oli muotokuvia.

Molly Judd: Searching for an Honest Man


Molly Judd: Lunasa

David Quinn: Phonio, pienillä kaiverretuilla pisteillä mustaan pohjaan tehty pointillistinen muotokuva, vaikea valokuvattava.



Aiemmin tässä tilassa on ollut valokuvataidetta, ja muutaman muotokuvan kohdalla otin lasit pois ja tirkistelin millin päästä, oliko kankaalla oikeasti maalia vai ei, niin fotorealistisia hahmot olivat. Pohdiskelimme, mitä järkeä oli maalata valokuva sellaisenaan, eikö tekotavan pitäisi tuoda jotain lisää kuvaan. Yhdessä muotokuvassa laajakulmalinssi oli ilmeisesti vääristänyt pään ja hartioiden suhteen, ja maalari oli toistanut virheen. Eräs rouva teki kovaan ääneen ihan saman huomion, ja puhelias lähiomaiseni kiirehti jututtamaan häntä ja kertomaan, että ihan samaa sanoimme mekin. Arvostelimme ja vertailimme muutamia tauluja, ja rouvan hiljaisempi, vatsakas aviosiippa myhäili vieressä. Tiemme erkanivat sitten, ja minua nauratti: olimme juuri jutelleet Irlannin ex-opetusministerin ja työväenpuolueen ex-johtajan Ruairi Quinn'in kanssa! Siis se myhäilijä. Olisimme tietysti voineet kätelläkin, mutta oli mukavaa kohdella häntä kuin ketä tahansa näyttelykävijää. Irlannissa ei totisesti usein törmää poliitikkoihin taidemaailmassa, ellei paikalla ole pressivalokuvaajia! Työväenpuolueesta olisi paljonkin sanottavaa, mutta jätetään - taide elää vaikka puolueet nahistuvat.



Michael Wann: Void Pastoral Series, Brooks, Wetlands

Piirrustussali on toinen lempikohteeni, emmekä pettyneet tälläkään kerralla. Käsittämättömän taidokkaita piirrustustöitä! 


Japanilaisen naistaiteilijan Sahokon valtava elävien mallien kooste. Monenlaisia assosiaatioita Holokaustista renesanssiin.

Jason Ellis: Macrocephalus 1

Porraskäytävän aulassa on yleensä weirdo-töitä, kummajaisia jotka eivät sovi mihinkään muualle. Tai mistä minä tiedän kuraattorien valinnoista?
Conor Walton: An Ape's limbs compared to Man's  - jos joku osaa selittää, mitä tässä tapahtuu, haluaisin tietää!

Veistossalissa on yleensä ollut mielenkiintoisimpia töitä, tällä kertaa John Behanin pronssisia nälkävuosien emigranttilaivoja oli liiankin kanssa, jo kuinka monetta vuotta. Tänä vuonna huomasin yllätyksen: Behan oli tehnyt nykypäivän venepakolaisista oman työnsä. Se pysähdytti.
John Behan RHA: Immigrant Rib Boat




Yläkerrassa odotti vielä kolme salillista taidetta: valokuvia, veistoksia ja maalauksia. Teskey, jonka taidenäyttelyllä aloitin bloggaamiseni, maalaa edelleen samoja uhkeita merimaisemia. Miksi ne eivät enää sykähdytä niin? Miksi taitelijat aina jäävät toistamaan itseään, vai pitääkö joku aihe tai tyyli vain kaluta loppuun, ennen kuin voi päästä eteenpäin? Kyynisemmin: kun tämä kerran myy, niin...!





Tässä vaiheessa näyttelyä fyysinen uupumus ja suoranainen tuska jaloissa vaatii sen, ettei enää anna sekunninkaan armoa töille, jotka eivät kiinnosta, vaan vain harppoo maistelemaan viimeisillä voimillaan loppuja.

David O'Kane: The Dreary Stairwell



Brian Palm: Promise of Spring

Maeve McCarthy RHA: In the Garden
Winner of The ESB Keating Award and Silver Medal for an outstanding art work



Valokuvasali oli sittenkin hieno, vaikka lähiomainen nurisikin kuuluvasti koko ajan: miten TUO voitti pääpalkinnon, pelkkiä ruokailuvälineitä, ja tuo, ihan epätarkka snap. 

Valokuvataide on vielä subjektiivisempaa kuin maalaukset - aiheella on väliä. Joskus tuntuu, että aihe eli teema on tärkeämpi kuin tekniikka. Onneksi ei tarvinnut katsella liian montaa roskiskatosta, betoniseinää ja moottoritieliittymää tällä kerralla. 


Kahden tunnin keskittymisen jälkeen on pakko laskeutua maan pinnalle monessakin mielessä, ja siihen saumaan on hyvä istuutua Coppa-kahvilaan. Ulkona riehui irlantilaiseen tapaan vuorotellen kaatosade ja tuulinen aurinko, joten piti odotella muutenkin. 

Miinuksena gallerialle sanoisin sen, että näyttelykatalogi (josta käy selville esim koko, tekotapa ja materiaali) olisi maksanut 20 euroa, eikä muuta esitettä ollut. Myös se, että RHA:n jäsenet pääsevät automaattisesti mukaan useammalla työllä, tuottaa joskus varsin yksitoikkoisia asetelmia ja maisemia. RHA on paljon konservatiivisempi ja vähemmän kokeileva kuin Irish Museum Of Modern Art, josta on pakko tehdä vielä oma postaus. Vrt: Ateneum vastaan Kiasma!

Kaiken kaikkiaan kuitenkin antoisa näyttely. Päädymme aina sekä riitelemään että nyökkäilemään jotain yhteistä ihastusta. Parisuhde hioutuu, kun voi turvallisesti olla aivan eri mieltä ja sitten taas hiljentyä ja sulautua yhteen. Harvasta aiheesta on meille riittänyt keskustelua ensi tapaamisesta lähtien: mikä on taidetta?

Valokuvat tällä kertaa kaikki lähiomaisen työtä, paitsi gallerian julkisivu joka on netistä. Thanks a million!


Linkki RHA gallerian sivuille, josta löytyy kartta ja aukioloajat. Vuosinäyttely on auki koko kesän 12.8.17 asti. 

P.S. Näyttelyn nettietusivulla on nimeämätön taideteos, joka tänään, Lontoon hirvittävän tornipalon jälkeen näyttää uhkaavalta ennustukselta. Katsojan silmä näkee assosiaatioita kaikkialla!