Pages

Wednesday, 31 July 2019

Kun olin pieni

Kun olin pieni, minulla oli vilkas mielikuvitus. Ympärilläni oli muille näkymättömiä ystäviä ja eläimiä, joille jupisin, enkä koskaan tuntenut itseäni yksinäiseksi. Muut sisarukset tietysti huomasivat supinani, ja pelleilivät kustannuksillani. Joskus he istuivat tahallaan tovereideni päälle, vaikka olin juuri tarjonnut istumapaikkaa MINUN ystävilleni. Se sattui. Vessaankin piti mennä yhdessä, ja pidin ovea maltillisesti ja joskus kiireellä auki, jotta maailmani ehti mukaan. 

En muista, milloin mielikuvitushahmot katosivat elämästäni, mutta kun opin 4-vuotiaana lukemaan mummuni avustuksella, alkoi päässäni toisenlainen kuhina. Nyt sinne liihotteli muiden ihmisten mielikuvitusolentoja, joskus kuvien kanssa. 

Hyppy lasten kuvakirjoista pelkän tekstin varaan oli sekin yhdenlainen aikuistumisriitti. Nyt kuvittivat pelkät sanat maailmojani. Toki se poiki halun kirjoittaa itse tarinoita, joita keksin. Nyt luettuna irvistelen juttujeni opettavaisuutta ja moralismia, ja tajuan, että koulun lukukirjojen Topelius-saduilla oli vaikutusta siihen, miten kuvittelin oikeiden kirjailijoiden kirjoittavan. Silloin piti lasten olla tottelevaisia ja tuhmuudesta seurasi rangaistus. Piti olla kiltti tai ainakin reipas.

Teini-iässä elin jo hurjempaa 1970-lukua, jolloin konservatiiviset arvot kaatuivat rymisten. Päiväkirjoihin saattoi kirjoittaa villeimmätkin tuntemukset. En ehkä olisi selviytynyt murrosiästä hengissä ilman kirjoittamista. Kun en osannut puhua, kirjoitin. Jos Internetin äärettömyys ja sensuroimattomuus olisi silloin ollut olemassa, olisin ehkä retkahtanut todella outoihin maailmoihin. Kirjekavereihini kuului mm. linnakundeja. Siis miksi linnakundi halusi kirjoitella koulutytön kanssa? Vieläkin puistattaa. Silloin se oli jännää. Liftatessa saattoi tutustua ihan kaikenlaisiin ihmisiin, uteliaisuuteni oli rajaton. Kirjailijoitten piti elää! Nyt seuraan uutisista, mitä tapahtuu tällaisille uteliaille, naiveille, ihmisyyteen uskoville nuorille naisille päivittäin. Oliko minulla vain onnea, vai ovatko ihmiset muuttuneet hävyttömämmiksi. Korjaan: miehet

Kun olin pieni, äiti varoitteli namusedistä ja juopoista. Muutamaa hämmentävää itsensäpaljastajaa lukuunottamatta elin turvassa. Kerran isäni sai kiinni tällaisen miehen itse teosta, kun seurasi meitä kauempaa. Toiste ei mies enää koskaan näyttäytynyt niillä kulmilla! Tuntui niin hyvältä, kun meitä oli uskottu, meitä puolustettiin, ja meidän reviirimme oli suojattu. 



En tiedä, millaista on olla isä nykymaailmassa. Voisin kuvitella että sanomattoman ahdistavaa, kun netissä luuraavat koko maailman pervertit ja kaupungeissakin on turvatonta. Tuntuu vaikealta opettaa tyttöjä (ja poikia) varomaan, kun paha tuntuu vaanivan kaikkialla. Maskuliinisuus on jotenkin muuttanut muotoaan, hyväksikäyttäminen ei ole vähentynyt kaikesta valistuksesta ja rangaistuksista huolimatta. Luulen, että tässä eivät enää auta naisten voimaantumiset ja yhdistykset, vaan tarvitaan miesten johtamaa joukkovoimaa ja liikettä. Sitä odotellessa...

Lukukokemukseni on muuttunut iän ja elämän mukana. Nykyään suojelen itseäni raaoilta dekkareilta, dystopioilta, kidutusmässäilyiltä, raiskauskohtauksilta. En ymmärrä, miksi niitä pitää enää lisätä maailmaan, tuleehan niistä tiedotusvälineistä tuutin täydeltä ja värikuvina, jos haluaa tietää. Puuttuuko ihmisiltä samastumiskyky? Haetaanko extreemikokemuksia, kun ne puuttuvat tylsästä arjesta? Eikö mikään enää hätkäytä?

Kun olin pieni ja ensi kertaa luin kärsimyksestä, epäoikeudenmukaisuudesta ja kuolemasta, se järkytti minua perinpohjin. Sanotaan, että lukeminen lisää empatiakykyä, kun voi samastua toisen, täysin erilaisen ihmisen tuntemuksiin ja kokemuksiin. Jos lukeminen ja sanojen kuvittaminen häviää maailmasta, miten käy empatian? Olisi mielenkiintoista tutkia, miten empatiakyky toimii vaikka nuorten pelimaailmassa. Ehkä se on häviävä voimavara, tarpeeton lajiominaisuus, naivi taito, jolle ei enää ole käyttöä. 


Siinä dystopiaa ihan tarpeeksi. Suljen silmät ja korvat maailman pahuudelta aina välillä, kutistun pieneen kuplaani karviashillopuuhissa, saunan lauteilla, uimassa lämpimässä järvessä, pyöräillessä rapisevalla hiekkatiellä. 

Kaipaan lapsuuteni kesäaamuihin, kun kaikki oli vielä edessä ja ystäväni kulkivat taskussa.