Pages

Tuesday, 31 December 2019

Ollako jotain vai eikö olla

Kuva pilailupuoti-sivustolta.
Vuoden viimeinen päivä, jopa vuosikymmenen, ellemme ala riitelemään siitä, alkaako seuraava kymmenluku huomenna vai vuoden päästä 1.1.2021. 

Minusta 20-luku alkaa huomisesta. Kummallista, että minun mielessäni siihen yhdistyy Charlie Chaplin, jazz, pottahatut ja sääriä viskelevä tanssityyli. Ai niin, sehän oli sata vuotta sitten. Kylläpä olen vanha.


Edellinen vuosi meni v. 1918 sisällissodan traumoissa: niitä lukiessa, muistellessa, katsoessa. Lähiomainen taisi saada kyllikseen kirjapinoistani ja puheistani. Lintukoto-Suomeni paljastuikin keskitysleirien ja lasten vainoamisen maaksi. Jopa oma rakas kotikaupunkini, sen kauniit maisemat. Vankileirien aika on täällä unohdettu ja vaiettu kuoliaaksi. Ehkä sadan vuoden kuluttua jo uskalletaan? Kun ketään ei enää henkilökohtaisesti kosketa?

Tänä vuonna ovat pimeyden voimat taas nostaneet päätään. Mitään, yhtään mitään eivät jotkut suomalaisiksi itseään kutsuvat ole oppineet menneistä kauheuksista. On kuin katselisi elokuvaa fasismin noususta: ai, näinkö se tapahtuu. Paitsi että elämme onneksi vielä maassa, jossa on perustuslait ja hitaat, mutta omantunnon omaavat ihmiset, jotka älähtävät kun liika on liikaa. Joukkovoima liikehtii ja protestoi äärimmäisiä voimia vastaan. Demokratiassa joukolla on merkitystä, vielä on enemmistöä puuttumaan vainoon ja valehteluun. Uskon tämän maan oikeudentuntoon, olen sen nähnyt. 

Paljon kauneuttakin olen tänä vuonna nähnyt, niin Suomen luonnossa kuin taiteessa. Muutamia kirjahelmiäkin löytyi, eivätkä ne välttämättä ole uusia. Epäröin innostua uudesta, joka on pinnalla, sytyn hitaasti, annan muhia. Vain harvoin enää innostun uusista ilmiöistä, taidesuunnista, kokeilevasta kirjallisuudesta. Ehkä ikä painaa, tai järki. 

Olen myös miettinyt autofiktiota, jossa kirjailija esiintyy päähenkilönä ja kertojana, yleensä paljastaen omaa elämäänsä. Se on nyt niin muotia. Olen todennut, etteivät paljastukset kiinnosta minua, lukijana tai kirjoittajana. Harvalla meistä on todella mielenkiintoisia tositarinoita omasta elämästä, ja entäs sitten, kun ne on kerrottu? Mieluummin luen fiktiota, tai edes totuutta, joka on verhottu fiktioon niin ettei tarvitse yhdistää oikeita ihmisiä ja luettua. Paljastukset koskevat yleensä myös suojatonta lähipiiriä. Julkisuus voi olla julmaa. Lukijana on vaikea välttää tirkistelyn makua. 

Päivi Koivisto lainaa mainiossa analyysissään Helmet-sivuilla mm. Nuorten Voiman kirjoitusta, jossa termiä kärjistetään: 
autofiktio on selfie-ajan identiteettiprojekti, joka muistuttaa terapiaa.

Koivisto jatkaa:

Autofiktio ei kuitenkaan ole selfie-ajan ilmiö, vaan sitä varhaisempi, ja liittyi alun perin itsen kuvaamisen fiktisyyden paljastamiseen. Nopeasti se siirtyi parodioimaan kirjailijoiden brändäämistä ja yksityisyyden käyttämistä markkinoinnin ja myynnin välineenä. Molemmat autofiktion tehtävät tuntuvat täysin vastakkaisilta verrattuna kritiikittömään itsen brändäämiseen selfie-, blogi- ja vlogikulttuurissa. 

Hmm. Siinäpä sulateltavaa jokaiselle bloggarille, vloggarille ja somevaikuttajalle. Tässäkö me brändäämme omaa identiteettiämme, ollaksemme jotain?

Lähiomaisen kanssa meillä on perhevitsinä Marlon Brandonin kuolematon lause elokuvassa On the Waterfront
I could have had class, I could have been a contender, 
I could have been somebody, instead of a bum. 

Pyllyiksihän meistä useimmat päätyvät, kummiskin. Ehkä parasta, jota voimme saada aikaan on jättää jälki johonkin tai  johonkuhun. Mitä positiivisempi, sen parempi. Vaikka silakkana tai sardiinina parvessa, kuuntelevana korvana, hymyn nostattajana, hellänä kätenä. En ole hyvä ihmisten kanssa, en useinkaan jaksa ihmisiä, joten kirjoitan heille. Lähiomainen valokuvaa samasta syystä. Sovimme toisillemme. Voisi sanoa, että elämme kahden pyllyn kuplassa.

Tuntuu, että minuus rakentuu pala palata vanhetessa, turha putoaa pois, aito jää. Ja juuri kun tuntuu, että on valmiimpi kuin koskaan, tuleekin esirippu. 

Lainatakseni Taija Tuomisen Kuningaskobran loppusanoja: Sinulla on kaksi tärkeää päivää elämässä. Päivä kun synnyt ja päivä, kun ymmärrät miksi. 
Näin totesi White Eagle. 

Sitä päivää odotellessa, toivotan rauhan vuotta 2020!

Lopuksi kuvia pysäyttävän kauniista Kaapelitehtaan akvarellinäyttelystä kesäkuussa, kaikki teoskuvat löytyvät tästä

Helena Karhumäki: Hiljaisuus

Irma Oikarinen: Ilta

Kristiina Kostia: Joku meni tästä

Ritva Lahtinen: Kotikolo

Ritva Viitiö: Notre Damen pääsiäinen

Valentina Näsi: Juhannuspäivänä

Vuoden aikana luettuja kirjahelmiä:

Barbara Kingsolver: Myrkkypuun siemen (1998)
Urula LeGuin: Osattomien planeetta (1974)
Olli Jalonen: Merenpeitto (2019)
Emma Puikkonen: Lupaus (2019)
(Useat kirjoittajat), toim. Catani ja Mäkelä: Toinen tuntematon (2017)
(Valokuvateos) Taneli Eskola: Blue Monograph (2019)

Omia tekstejä julkaistu tänä vuonna näissä:

Yksinäinen imuri ja muita henkilöitä, kirjoittajaryhmäni novelliantologia, BoD (2019)

Kuntta - Ulkosuomalaisten antologia, toim. Anu Heiskanen, OK-kirja (2020)