Pages

Tuesday, 31 December 2013

Irlantilaisia totuuksia

Miltä Irlanti tuntuu ja näyttää sellaisen silmin, joka on täällä asunut jo kohta 30 vuotta, eliniän? Se on varmaa, että Irlanti ja sen kulttuuri ei enää hurmaa kuten turistia tai tuoreesti tullutta. Näkee syvemmälle, kulissien taakse. Samat ongelmat, samat ristiriidat alkavat kismittää vuosikymmenien jälkeen. Joihinkin asioihin tottuu, toiset ärsyttävät edelleen niin, että saa ihottuman.

Osittain bloggaamiseni on varaventtiili, jolla päästän liiat höyryt ulos, perheeni huojennukseksi. On varmaan raskasta kuulla, miten Suomessa on aina asiat paremmin.

Maahanmuuttajan, Muukalaisen asemasta käsin on joskus kuitenkin vaarallista kritisoida: paikalliset loukkaantuvat ja pahimmillaan käskevät painua sinne mistä on tullutkin - näin käy varmasti myös maahanmuuttajille Suomessa. Kaikki haluavat kuulla kehuja omasta maastaan, ei kritiikkiä. Kuten Umayya Abu-Hanna jossain kirjoitti, ulkopuolisen näkökulma on kuitenkin tärkeä, siitä voi oppia. Vain ulkopuolelta voi talon julkisivua arvostella, ei kurkkimalla ulos ikkunoista, jalat tukevasti sisäpuolella.




Tarkoitukseni ei kuitenkaan ole yrittää muuttaa Irlantia, enhän edes kirjoita englanniksi vaan suomeksi. Monella turistilla tai tänne juuri muuttaneella on yliromanttinen kuva vihreänvehreästä Irlannista, jossa ystävälliset ja hauskat ihmiset kertovat mystisiä tarinoita ja puhkeavat lauluun ja tanssiin. Tämä on myös myytti, jota irlantilaiset itse pitävät yllä - se vetää turisteja. Se on tietenkin yksi totuus tästä maasta - mutta vihreällä saarella on myös synkempiä sävyjä.



Tänne pysyvästi muuttaneella on kiviree'llinen asioita, joihin pitää vain sopeutua. Niitä ei voi muuttaa, niistä on turha valittaa, niistä saa vain palkokasvin sieraimiinsa. Suhteellinen totuus on yksi - irlantilaisten käsitys rehellisyydestä poikkeaa suomalaisesta aika lailla. Lupausten antaminen on runsasta, niiden pitäminen harvinaista. Aikakäsitys on toinen: myöhästely, tilaisuuksien alkaminen jopa tuntia myöhemmin kuin on ilmoitettu ja/ tai päättyminen ennen aikojaan on niin yleistä, ettei siihen enää reagoi. Jos tilaisuuteen todella täytyy jostain kumman syystä saapua ajalleen, on aikataulussa erityismerkintä: Please note: Starts at 7pm. SHARP.

Yhteinen hyvä, pohjoismaisen yhteiskunnan hyvinvoinnin kulmakivi, on täällä tuntematon käsite. Verotuksen kaihtaminen on yleistä - mutta tästä aiheesta kirjoitan vielä oman blogin.

Joskus tuntuu, että irlantilaiset ovat alkaneet oppia vasta aivan viime aikoina, että asiat VOI sanoa halki, tabut voi kumota, ikäviä asioita ei kannata lakaista maton alle. Joskus taas tuntuu, että ollaan vielä kovin kaukana rehellisyydestä.

Ns. valkoiset valheet lipsahtavat irlantilaisten huulilta sellaisella charmilla, että jään edelleen mykäksi ihailusta. Hauskaakin se on joskus. Viimeksi hämmästyin, kun eräs tuttu, vanhempi nunna valehteli sujuvasti minulle. Yllätin hänet penkomassa kierrätyskeskuksen lehtilaaria.  Siitä en suinkaan olisi järkyttynyt, pelastan itsekin sieltä  joskus kaikenlaista (Irlannissa on usein itse vietävä kierrätysjäte suuriin keskuksiin kaupungissa). Nunna kuitenkin selitti vuolaasti laittaneensa vahingossa pahvilaatikollisen lasia väärään kierrätyslaariin ja etsivänsä sitä, oli juuri huomannut erehdyksensä. Tullessani takaisin toisen sylillisen kanssa hän penkoi jo metallilavaa. Mitään lasia ei missään näkynyt, se oli vain sujuva tarina, jolla peittää hienoinen nolostuminen. Minun rooliini olisi oikeasti kuulunut myönnellä yhtä vuolaasti, että niin käy aina minullekin!

Tämä on kuitenkin se kohta, jossa raja tulee vastaan, en osaa yhtyä sosiaaliseen valherupatteluun. Irlantilaisilta se käy käden käänteessä, vaikka he saattavat pyöritellä silmiä toisen selän takana, tai heti oven sulkeuduttua päivitellä mokomaa. Sosiaalista balettia, jota en koskaan opi! Aivan liian usein vieläkin tajuan vasta jälkeenpäin, että minua vedettiin taas nenästä.

On tällä sosiaalisella pajatuksella hyvätkin puolensa: juhlissa ja tapaamisissa pidetään törkeänä jättää joku istumaan yksin hiljaa ja huomiotta - kuten käy usein Suomessa. Irlantilaiset ovat erittäin taidokkaita vetämään kaikki mukaan keskusteluun. "Sorry" on varmaan irlantilaisten käytetyin sana, joskus väsymykseen asti. Toisten mukavuudesta ja hyvinvoinnista pidetään hyvää huolta pubi- ja ravintolailloissa. Anteeksi, istutko nyt varmasti mukavasti? Haluatko vaihtaa tuolia? Tarvitsetko jotain? Anteeksi, että käänsin selkäni sinulle! Onko ruoka-annoksesi maukasta? Anteeksi että istun tässä teidän välissänne, haluatko vaihtaa paikkaa kanssani? Onko juomasi ok?




Juomista puheenollen, kierroksien tarjoaminen on edelleen tapana - kallista, kun pitää maksaa koko jengin juomat, ja hankalaa yrittää tilatessa muistaa, mitä kukin halusi, mutta onneksi kukin tarjoaa vuorollaan. Olen siihen jo niin tottunut, että tuntuu hassulta Suomessa, kun mennään porukalla kapakkaan, ja kaikki maksavat erikseen juomansa omasta kukkarostaan. Kierroksen tarjoaminen on kohteliaisuutta ja anteliaisuutta, ja vastavuoroisuutta odotetaan. Jos ottaa vastaan kierroksen eikä maksa omalla vuorollaan, tulee loukanneeksi pahan kerran ja saa itaran maineen.

Kaksi pahinta ihmisen ominaisuutta Irlannissa ovat tiukkapipoisuus ja saituus. Ne ovat paljon pahempia kuin epärehellisyys - rehellisyyttä pidetään hieman naivina. Se, ettei osaisi nauraa itselleen ja muille, on kauhistus täkäläisessä kulttuurissa. Craic, ilonpito, en elämän suola. (Linkki: tässä.)

Irlantilaiset kuluttavat myös valtavasti joululahjoihin ja -ruokiin, usein velaksi. Kun tätä katsoo suomalaisesta vinkkelistä, tulee mieleen, onko ihan pakko nauraa kaikelle ja vääntää joka keskustelunaihe vitsiksi? Mitä järkeä on anteliaisuudessa ja lahjoihin tuhlaamisessa, kun tammikuussa joutuu elämän spagetilla ja pelkäämään sähkölaskua?

Tämä on taas yksi kulttuuriero, johon on totuttava. Itse en elä velaksi, enkä halua tuhlata yli varojeni, suomalaiseen tapaan maksan laskut jämptisti ajallaan, enkä vasta sitten, kun tulee muistutus - tai uhkaus perintötoimistosta tai asianajajalta. Jatkuva nauraminen käy myös joskus hermoille - nautin vakavista, pitkistä, syvällisistä kesakusteluista joita voi käydä suomalaisten kanssa. Itse asiassa melkein kenen tahansa ulkomaalaisen kanssa! Joskus tuntuu, että huumori on se kuori, jonka taakse irlantilainen piiloutuu, ei halua avautua ja päästää lähelleen.

Nykyinen elinkumppanini on mielenkiintoinen sekoitus irkkumieheksi: maksaa mieluiten laskut ajallaan, osaa nauraa ja naurattaa, mutta myös keskustella! Senpä takia kai hänet valitsinkin. Monikulttuurisuutta parhaimmillaan.

Kulttuurikorppikotka selvisi tästäkin vuodesta kunnialla, ja vyötä kiristämällä selvitään ensi vuodestakin. Toivotaan, että Irlannille käy samoin. Kuvan ottovuonna 2007 oli kaikki vielä pelkkää buumia Irlannissa. Toivottavasti siihen hullunmyllyyn ei enää päädytä.

Hyvää Uutta Vuotta 2014!







No comments:

Post a Comment