Pages

maanantai 31. lokakuuta 2016

Irlantilainen Halloween

Spoiler: tämä blogi ei kerro ihastuttavasta kelttiläisestä kansanperinteestä, jossa irlantilaiset kirmaavat takkatulen ympärillä, kertovat esi-isistä ja syövät kurpitsaa. Tai laulavat moniäänisesti pubissa hassuissa naamiaisasuissa. Tai iloisista lapsista, jotka juoksevat talosta taloon karkkia kerjäten. Siitä voi lukea monesta muusta blogista, jossa hehkutetaan Irlantia. Tässä kerrotaan mielensäpahoittajan ja kotiäidin ketutuksesta, kun on ulkopuolinen olo ja jokatalvinen masennus ottaa kynsiinsä.


Kun lapset olivat pieniä, yritin kovasti olla maassa maan tavalla. Ei siis suomalaistraditioita. Virpomista pääsiäisenä, vappuhuiskia ja juhannustaikoja oli turha istuttaa sekarotuisiin lapsiini. Suomalaisilla tontuilla oli sentään käyttöä ennen joulua, kun ne sai vahtimaan tuhmien lasten kolttosia, vähän kuin kaikkialle näkevä Taivaan Isä (jälkimmäisen istuttamisesta viattomien lasten mieliin piti katolinen kansakoulu huolen). 

Halloweenista ei Englannissa tiedetty (siellä juhlittiin vielä oudompaa Guy Fawkes Day'tä 5.11.) mutta Irlannissa All Hallows Day'stä kuuli väkisinkin lasten kautta, kun koulusta tuotiin mustasta villasta kyhättyjä hämähäkkejä, oransseja kreppipaperikurpitsoja ja Happy Halloween-kortteja. Happy Halloween? Silloin ei edes ollut googlea, jolla tarkistaa, missä mennään. Kuolemaa, esi-isien ja vainajien lepytystä, haamujen hortoilua hautausmaalla, verta, kirveitä, merirosvoja ja zombeja. Onnellinen juhla. Aviomies muisteli omaa lapsuuttaan ja etsi vintiltä vanhoja takkeja ja saappaita lapsille. 




Poika vihjasi, että muut kaverit ostavat halpakaupasta naamareita ja ihomaaleja (mitähän tämäkin on suomeksi?). Osasin sentään pitää silmät auki kaupassa ja ostaa Halloween-limpun, jossa on piilotettuna sormus onnekkaalle. Mitään muuta ruokatraditiota en löytänyt, lehdissä oli kyllä reseptejä kurpitsapiirakoille ja colcannonille - paistettua kaali/perunasosemössöä, yäks. Kurpitsat olivat megakalliita.  Halpakaupat pursuivat oranssia ja mustaa muovikrääsää ja elintarvikeväreillä pilattuja kemiallisen makuisia nallekarkkeja. Niitä piti olla paljon, samoin likaisia kuorineen myytäviä maapähkinöitä, joista sai takuuvarmasti ripulin koko lomaviikoksi. 


Näitä söivät Tiku ja Taku, Suomessa en ole nähnyt maapähkinöitä kuorineen myytävänä. 


Irlantilaista Halloweeniä vietetään 31.10. eikä minään muuna päivänä, ja maanantai on aina ns. Bank Holiday ja se viikko on lomaa koulusta. Ikävä vain, että sää on yleensä kuin paholaisen aikaansaamaa tähän aikaan vuodesta: myrskytuulta ja kaatosadetta päiväkaupalla. (Tämä syksy on ollut traditiossa outo poikkeus, kuiva, leuto ja tuuleton, tyyntä myrskyn edellä?)


En muista Halloweenista muuta kuin oman alkavan talvimasennukseni, kun joutuu pysyttelemään neljän seinän sisällä kuukausikaupalla, on pimeää ja kylmää sisälläkin. 

Yhtenä Halloween-iltana menin lasten mukana ovelta ovelle karkkikierrokselle, kun nuorin oli niin pieni, ettei häntä voinut laskea yksin. Joka naapurissa saimme odottaa ulkona, kun emäntä tai isäntä katosi sisälle karkkeja, omenoita ja pähkinöitä hakemaan. 


Yhteen, hiljattain alueelle muuttaneeseen perheeseen emme olleet vielä ehtineet tutustua. Ovi aukesi, ja täydelliseksi laittautunut rouva pyysi meidät sisälle. Takassa roihusi tuli, tyylikkäät koristeet somistivat huonetta, sohvapöydällä höyrysi jokin piirakka ja omatekoista kakkua, pienokaiset temmelsivät batmaneinä ja mikkihiirinä. Aviomies myhäili taustalla auttavaisena. Lapset saivat valita itse herkkunsa isoista vadeista. Raahasin heidät ulos, ennen kuin he tyhjensivät ne kokonaan säkkeihinsä. Itku oli tulla: siis noin Halloweeniä tulisi viettää!


Seuraavana Halloweeninä taivuin ostamaan 'roikkuvaa tekoihoa' (anteeksi kömpelö suomennos) pojalleni, joka halusi pukeutua zombiksi. Se levisi hienosti ja näytti ihan kuolleen iholta, kun sitä vähän repi riekaleiksi. Tytär pukeutui MINUN intialaishameeseeni ja otsapantaan ja lähti ensimmäisiin bileisiinsä hipiksi pukeutuneena, rauhanmerkkiä harjoitellen.

Illan päätteeksi, kun olin saanut pienimmät nukkumaan, pähkinänkuoret lakaistuksi matolta (viimemainittu on liiottelua, siihen ei energiaa riittänyt, ja lapsetkin nukahtivat itsekseen kuka minnekin), tuli poika itkien kylpyhuoneesta: 'Äiti, tää ei lähde irti!' Tosi juttu. Tekoiho oli jotain ihme lateksia, muoviliimaa, joka oli kiinni ihossa ja kulmakarvoissa kuin sementti. Yritin kaikkea mahdollista: rasvaa, meikinpoistoainetta, talousspriitä. Poika vain itkeä tuhersi, kun naama kirveli. Kirosin alimpaan helvettiin halpakaupan tuotteet ja koko Halloweenin. Kaavin lopulta liiman pois kamman ja kynsiviilan avulla, pala palalta. Poika ei antanut koskea kulmakarvoihin, ja meni nukkumaan oudosti harmaantunein kulmin, iho kuin rokonarvilla.


Minä vajosin punkan pohjalle ja kiitin, että kauhujen yö oli ohi. Kadulla koirat uikuttivat peloissaan noidannuolien vinkuessa, ja jossain tyttärelläni oli varmasti jännää. 


Maalla asuvana en nähnyt outoja naamiaisasuisia aikuisia, jotka örvelsivät pubeissa ja kaupunkien kaduilla, heihin tutustuin myöhemmässä, toisessa elämässä. Minä pukeuduin she-paholaiseksi, uusi miesystäväni pyhimykseksi, jolla oli omatekoinen lyyra ja sädekehä. Se oli hyvä alku. Halloween on hyvän ja pahan taistelun juhla. Horrid  Halloween!



lauantai 1. lokakuuta 2016

Tumma syyskuu

Syyskuu on kirjaimellisesti vilistämässä käsistäni, kirjoitan tätä kuin Tuhkimo, keskiyön lyöntejä ennakoiden, kun kuukausi vaihtuu. Töitten aloittaminen vuoden vuorotteluvapaan jälkeen olikin raskaampaa kuin oletin, ja luova kirjoittaminen on tyssännyt kuin...damp squid? Lead balloon? Huomaan taas, että aivoni ovat kääntyneet englantiin, en hahmota enää edes kielikuvia äidinkielelläni. Irlannissa pitää olla verbaalisesti nopea ja nokkela, valmis äkkinäisiin käänteisiin ja tarinointiin, ja hidas hämäläisyyteni on joutunut pinnistäytymään äärimmilleen. Olen varma, että olen introverteimman maineessa työpaikallani, vaikka Suomessa saatan vaikuttaa poikkeuksellisen puheliaalta. Harjoittelen jutustelua päässäni koko ajan, että selviän.

Kun opiskelin psykologiaa, kulttuurierot panivat minut pohtimaan peroonallisuustestejä ja ylipäänsä määreitä: mitä on ylivilkkaus Espanjassa, entä introverttisyys Suomessa? Jonkun ulkosuomalaisäidin blogista muistan hiljattain lukeneeni epätoivosta, kun muualla kasvanut lapsi noteerataan suomalaisessa koulussa miltei ADHD-häiriöiseksi ja ylivilkkaaksi, kun taas omassa kulttuurissaan lapsi on täysin normaali! Tasapainoinen, rauhallinen, sanojaan harkitseva ja vain asiaa puhuva suomalainen taas joutuu epäilyksen alaiseksi vilkkammissa kulttuureissa: onkohan se masentunut? Loukkaantunut? Outo?


Usein tuntuu kuin eläisin valepuvussa, asiat ja paikat jotka minua kiinnostavat ovat täysin käsittämättömiä tavalliselle irlantilaiselle. Yhtenä viikonloppuna kävimme lähisukulaisen kanssa hautausmaareissulla. Ei, kyseessä eivät olleet kumminkaiman suuret hautajaiset, joihin menisimme näyttäytymään ja juomaan tuopilliset pubissa jäkeenpäin. Kävimme protestanttisella, vanhalla hautausmaalla naapurikaupungissa, etsimässä lähisukulaisen lähisukulaista, joka on sinne kuulemma haudattu. Olemme ajaneet autolla kirkkomaan ohi vuosikymmeniä, emmekä tienneet, että lähisukulaisen isoisoäidin hauta on siellä, muu suku on Dublinista. Tarvittiin kanadalainen pikkuserkku joka innostui tutkimaan sukupuuta ja ilmoitti Facebookissa haudasta. 


Meillähän on lempiharrastuksena samoilla vanhoilla hautausmailla ja lukea hautakiviä. Protestanttiset kirkot ovat häviämässä Irlannissa seurakuntien kutistuessa; tämä näkyi vielä olevan käytössä. Oli juhlallista astua vanhan hautausmaan portista ja toivoa löytävänsä jotain tuttua. Bongasimme heti lähisukulaisen isomummon hautakiven. Sen oli isoisä veljiensä kanssa pystyttänyt rakkaalle äidilleen. Mysteeriksi jää, miksi Kanadaan lähtenyt nuori nainen palasi Irlantiin ja myöhemmin avioitui katolisen kanssa! 1800-luvulla nuoret naiset eivät matkustelleet huvin vuoksi. Kun lähdettiin siirtolaiseksi, ei paluuta ollut. Jos protestantti nai katolisen, oli hänen käännyttävä puolison uskoon ja kastettava lapsetkin siihen. Kyseessä on täytynyt olla suuri rakkaus! 



Katolisilla on Irlannissa yleensä hautausmaa eri paikassa kuin kirkko, ja kun hautaustoimistot nykyään usein pitävät ruumiinvalvojaiset - kotona pidetyn wake'n sijaan - ovat hautajaiset aikamoisen logistiikan vaatimia seremonioita joihin menee ainakin kaksi päivää. Minun työpaikallani saa (myös kumminkaiman!) hautajaisia varten vapaapäivän, ja lähiomaisen kuoleman sattuessa viisikin päivää palkallista vapaata. Kukaan ei kyseenalaista poissaoloa, joka johtuu kuolemantapauksesta ja hautajaisista, jotka pidetään jo seuraavana päivänä. Kyseessä ei todellakaan tarvitse olla lähiomainen, vaan vaikka naapuri, työkaverin vanha äiti tai joku muu tutuntuttu. Ketään ei hautajaisiin kutsuta suomalaiseen tapaan, vaan kaikki menevät jotka kynnelle kykenevät; mitä enemmän väkeä, sen parempi. Nykyteknologia on tullut puskaradion avuksi, kun kuolemasta ja hautajaisista ilmoitetaan (usein kiireellä, jotta kauempana asuvat ehtivät mukaan): kuolinilmoitukset ovat löydettävissä netissä paikkakuntien, nimihaun tai päivämäärän avulla. Nettiosoite on (oikeesti!) rip.ie


Kun olimme hautausmaalla ja selvittäneet sukujuuret, aloin miettiä, miten pitkälle tiedän omista sukujuuristani. Kiitos yhden sinnikkään serkun äitini puolelta, sukua on tutkittu 1700-luvun alkuun asti. Isäni puolelta suku on jäänyt hämärämmäksi. En ole edes nähnyt isäni isovanhempieni hautoja koskaan. Sukututkimus nivoo yksittäisten ihmisten kohtalot suurempaan historiaan, se siinä kiehtoo. Minun juurieni tutkiminen! Minun historiani!


Onko haudoilla väliä? Minusta on aina mukava lukea hautakiviä, ja tahtoisin, että minusta jäisi edes nimilaatta muistoksi jälkipolville. Synnyin, elin, kuolin. Se on vähintä, jota kenestäkään voi jäädä. Ajatus tuhkieni lentämisestä taivaan tuuliin ilman mitään jälkeä on jotenkin ahdistava.

En itse asiassa koskaan ole ollut n.s. haudallakävijä, en mene irlantilaiseen tapaan jokaisiin hautajaisiin, enkä juuri ole käynyt omilla sukuhaudoillanikaan. Viimeisellä viikolla Suomessa päätin käydä vanhempieni haudalla, ja olen iloinen että kävin. Vein sinne muutaman kukkapurkin ja otin kuvia ja muistelin, miten vanhemmat aina tekivät samaa eläessään. Suomalaiset hautausmaat ovat todella hyvin hoidettuja, usein ihanan varjoisia ja rauhallisia kuin puistot, puitten katveessa, luonnonomaisia. Orivedellä asuessani paikallinen hautausmaa oli lempipaikkojani! Asiat solahtavat tärkeysjärjestykseen, kun kulkee satojen hautojen vieritse, kiire unohtuu. Joskus sain itkeä rauhassa, ilman näkyvää syytä. Tiehyeiden aukeamista, Eeva Kilven sanoin. 


Syksy on siis alkanut tummin värein, olen saanut ponnistella monella tapaa palatakseni vanhaan rutiiniin. Se oli huvittavaa, että työpaikalla mikään ei ollut vuodessa muuttunut. Oli vaikea uskoa, mitä kaikkea minulle oli ehtinyt tapahtua samassa ajassa. Viipale omaa aikaa oli minulle annettu, kun muut junnasivat samoja vanhoja ratoja. Nyt on vain pidettävä pää kylmänä ja pysyttävä päätöksessä: takaisin Suomeen! Vain siellä tulen uudistumaan ja luomaan jotain. Paluumuuttajien ryhmässä sain hyviä neuvoja siitä, miten kestää tämä väliaika: nauti kaikesta nyt täysillä, mistä joudut luopumaan, käy läpi paikkoja ja ihmisiä joita tulet kaipaamaan. 

Montako vanhaa hautausmaata on täällä vielä näkemättä?

Altamont Park Garden
Vitsi, vitsi. Irlannissa on aivan upeita maisemia ja paikkoja, joita varmasti tulee ikävä. Ehkäpä tulen vielä maalaamaan näitä maisemia, muistoista ja kuvista.

Gendalough Valley
Syysloisto, jota valitettavasti näkee vain jalopuissa

Wicklow'in ja Wexfordin rannikko


Dublin

Etelä-Cork

Länsi-Irlanti