Pages

Thursday, 29 November 2018

Hyvää elämää

'Hyvään elämään ei tarvita valtavasti rahaa. Ihmisen onnellisuuteen liittyy tiiviisti se, että pystyy tekemään asioita, joita haluaa tehdä, ja elämään oman näköistään elämää. Eli että ihminen pystyy asumaan kuten haluaa, hoitamaan laskut, harrastamaan, ilmaisemaan itseään, tapaamaan ystäviään. Raha on yksi väline, jolla näitä voi toteuttaa.'

Näin tutkija Frank Martela Yhteishyvä-asiakaslehdessä. Jäin miettimään, onko meillä jo tämä kaikki. Taloudellinen tilanteemme on, jos ei nyt romahtanut niin ainakin kutistunut normaalin palkansaajan elämästä. Aikaa meillä sen sijaan on nyt enemmän kuin koskaan. Terveys on kohentunut kun luovuimme autosta ja kuljemme fillarilla tai julkisilla - jälkimmäiseen liittyy yllättävän paljon kävelyä ja seisoskelua. Liikuntaan ei kiinnitä huomiota kun on nuori, mutta kunto jähmettyy vääjäämättä jos vain nousee autoon ja autosta ainoana liikuntana tällä iällä. Lähiomainen oli jo uhkaavasti käpertymässä hyötyliikunnan puutteessa. Äijäjoogasta on turha edes puhua. 



Sanon usein, että edes liikuntakyvyn ylläpito on nyt jokapäiväistä taistelua, jonka tietää jossain vaiheessa häviävänsä, mutta periksi ei anneta. 



Jostain syystä tuntuu kuin vanheneminen kirkastaisi tavoitteita: joko nyt tai ei koskaan. Jos kaihoilee näyttelyn pitämistä, kirjan kirjoittamista, matkustelua, se kannattaa aloittaa nyt. Ei sitku.





Olemme matkustelumme tehneet, minulle riittävät muistot ja uusi kotimaani. Lähiomainen piti näyttelyn Irlannin valokuvistaan ja suunnittelee jo seuraavaa. Irlanti näyttää täältä harmaasta Suomesta käsin niin värikkäältä! Vaikka tiedän, että harmaina päivinä ei Irlannissakaan valokuvata.


Minä olen jo vuoden päivät piirtänyt Croquis-illoissa alastonmallia ja sain myös aikaiseksi painattaa kalenterin maalauksistani. Näyttelytasolla en ihan vielä ole. Enemmänkin keskityn kirjoittamiseen, käyn Vapaata Kirjoittajakoulua etänä ja livenä maailman ihanimpien kirjoittajakamujen ja opettajan kanssa - palaan aina kotiin jalat metrin korkeudella kadunpinnasta. Kirjoittajissa on se erikoispiirre, että he voivat puhua vain sanoista tuntikausia. On uskomatonta tutustua erilaisiin kirjoittajatyyleihin. Miten ihmeellinen on ihmisen mielikuvitus! Sillä todellakaan ei ole rajoja. Muutama viitesana, aikaa vartti, ja tuloksena on kymmenen täysin erilaista tarinaa. Henki on ryhmässämme huumorintajuinen, kannustava ja silti kriittinen, sopivassa suhteessa. Pätevä ope luotsaa tunnit niin ettei tule löysää ja pysytään aiheessa. Tapaamisten välillä annetaan etätehtäviä. Palautteen saanti muilta, kokeneilta ja tarkkasilmäisiltä kirjoittajilta on tähdellistä, koska omalle tekstilleen on sokea. Ope viitoittaa vielä tarkemmin omaa tekstiä. Käsikirjoitukseni on taas alkanut edetä, pitkän jumiutumisen jälkeen, vaikka en vieläkään tiedä, miten tarina päättyy. 

Marraskuun tähtihetkiä: Huippukääntäjä Kersti Juva Hämeenlinnan kirjastossa luennoimassa kääntämisestä - siinäpä hauska esiintyjä! Harvoin saa suomalaisen luennoilla nauraa. Liekö hitusen vaikutusta sillä, että Kersti Juva on puoliksi ulkosuomalainen? Muita: nuoruuden ystävien tapaaminen. Vuodet putoavat pois ja ollaan taas nuoria, pohditaan ja käkätetään ja avaudutaan. Huomasin, että olemme viksumpia kuin ennen, armollisempia itsellemme ja toisille, emmekä ihan niin hukassa kuin joskus. 

Sukujuhlat yli kolmenkymmenen hengen voimin olivat myös tähtihetki: kolmen sukupolven kohtaaminen, me vain nykyään olemme 'vanhusten pöydässä'! Mielettömän hienoa myös nähdä, miten eläkkeelle pääsy voi vapauttaa ihmistä kokeilemaan uutta. 

Muita: viime viikolla meitä kävi haastattelemassa maakunnan sanomalehti paluumuutosta, ja se olikin eka mediapölähdys  ainakin minulle. Tuntui oudolta vastailla niin henkilökohtaisiin kysymyksiin, ja koko juttu kuulosti kovin sekavalta. Välillä valokuvaaja halusi kuvata jotain 'äksöniä', hmm, talvisella pihamaalla, maa roudassa. Päädyimme kokoamaan vastaostettua lintulautaa. Videoklipissä pihalla kerroimme Suomen hyviä ja huonoja puolia, mutta kesken kaiken alkoi naapuri jurmuttaa moottorisahalla juuri kaatamaansa jättikuusta, joten päädyimme vain nauramaan hysteerisenä. Kun juttu julkaistiin tämän päivän lehdessä, ällistyin miten järkevältä, jopa johdonmukaiselta kaikki

näytti. Ammattijournalisti saa ihmeitä aikaan. Uraputkella en koskaan ole voinut kehuskella, elämäni muistuttaa enemmän koiranputkea tai piikkikuusamaa. Monen mutkan kautta päädyttiin tänne. Hyvä päätös!