Mitä suomalaiset ajattelevat Irlannista? Yleisin reaktio on, ooh, se on ihana, mystinen maa. Miten saatoit lähteä sieltä. Aika samanlaisia reaktioita kuin irlantilaisilta, kun kuulivat, mistä olen. Jos nyt jotain Suomesta edes tiesivätkään. On vaikeaa selittää suomalaisille, miten yhdentekevä ja tuntematon tämä meille niin tärkeä Suomi on ulkomailla. Huolimatta monista kampanjoista ja kauppakamarien yrityksistä, jos pysäytät kadulla normi-irkun ja kysyt, mitä hän tietää Suomesta, on tulos todennäköisesti hyvin vähän, jos mitään.
Suomalaiset sen sijaan tuntuvat ihailevan kaikkea, mikä on irlantilaista: musiikkia, tanssia, aksenttia, maisemia, kulttuuria. Suomessa on lukuisia irlantilaisen musiikin festareita täynnä niin suomalaisia kuin irlantilaisiakin musikantteja ja laulajia, ja irlantilaisen tanssin kursseihin törmää vähän väliä. Harvoin kuulee mitään negatiivista entisestä kotimaastani, paitsi joskus joku mainitsee IRA:n ja muinaiset levottomuudet.
Päätin tehdä pienen tutkimusretken suomalaisten kirjoittamaan kirjallisuuteen, sillä onhan Irlannissa asunut ja vieraillut tusinoittain kirjailijoita. Huomasin haukanneeni tarpeettoman ison palan, sillä aika ei millään riittänyt sen kummempaan kartoittamiseen, saati lukemiseen.
Löysin viisi kirjaa, jotka jollain tavalla oli sijoitettu Irlantiin. Laitan loppuun linkkejä aikaisempiin blogeihini samasta aiheesta.
Ensiksi ylläri, vanhin matkakirja. Varmaankin varastosta haettu Aale Tynnin Vieraana Vihreällä saarella (1954). Hän matkusti Dubliniin PEN-kongressiin Suomen edustajana ja jäi asumaan Irlantiin kesäksi. Aale Tynni on hämmästyttävän tarkkasilmäinen ja kirjoittaa kauniisti. Jotkut asiat Irlannissa eivät ole vähääkään muuttuneet liki seitsemänkymmenen vuoden aikana. Hän kirjoittaa maan ajankohtaisista ongelmista: suhde Englantiin, maastamuutto sekä iirinkielen kato. Myös tämä kolahti: Totuus Irlannista ei suinkaan ole yksi ja jakamaton. Se vaihtaa väriä kuin Irlannin taivas, se vaihtelee kuin irlantilaisen mieliala. Jotkut asiat ovat sentään muuttuneet 50-luvulta, sillä harvalla perheellä on enää palvelijaa talossa, ja irkkukirjallisuus on yksi menestyneimpiä maailmassa - ehkä juuri siksi, että kansan kieli on nyt englanti. Iirin kielen tulevaisuudesta Aale sanoo viisaasti: vaikeaa ja raskasta on ihmisen muuttaa äidinkieltään. Ja sitähän englanti useimmille nykyään on, ei iirinkieli. Kirkonmiesten vaikutusvalta sen sijaan on menettänyt otteensa kansan psyykestä, ja maatalousvaltainen maa muuttunut moderniksi teknologian ja kaupan keskukseksi.
Aivan erilaisen runoilijan ajatuksia Dublinista on Pentti Saarikosken teos Kirje vaimolleni (1968). Sillä välin kun Aale koluaa Aran-saaria ja tutkii Yeatsin runoutta, Pentti harhailee pubista toiseen ja kirjoittaa vuorotellen nousu- ja laskuhumalasta ja krapulastaan, sekä ikävöi vaimoaan varsin fyyisesti. Tuli jotenkin Bukowski mieleen hänen naisseikkailuistaan, sillä naisista mainittiin ensimmäiseksi - ja usein ainoastaan - tiettyjen ruumiinosien koko ja näkö. Dublin oli vain vastentahtoinen näyttämö, jolla hän saattoi kaivella napaansa. Lukijan helpotukseksi hän lopuksi vihdoin selviää sen verran, että pääsee Dun Laoghairen satamasta lähtevään laivaan. Tai ainakin hän on juomassa giniä sataman baarissa. Loppu jäi runollisen auki. Totta puhuen en usko, että kukaan nykyään julkaisisi tällaista puuroa. Kappaleenjakoja ei ole, ja ajatustenvirta on niin itsekeskeistä että mahdolliset kiinnostavat huomiot Dublinista hukkuvat itsesääliin. Nul points!
Seuraavaan kirjaan tartuin suurin odotuksin, mutta petyin. Olli Jalonen kirjoitti teoksen Ilo ja häpeä vuonna 1981. Ensimmäiset 55 sivua kertovat Indonesiasta ja päähenkilön toimesta jonkinlaisena lehdistösihteerinä lähetystön palveluksessa - Jalonen on kirjoittanut tästä (ilmeisesti omakohtaisesti koetusta) paljon tiiviimmän ja uhkaavamman teoksen hiljattain, nimittäin Stalkervuodet (2022). Kakkososassa lennetään Irlantiin, jossa päähenkilöllä on toinen tutkimustyö edessään, tällä kertaa Irlannista. Paavin vierailu Irlannissa ajoittaa tapahtumat 1979 vuoden tienoille, sillä muistan katsoneeni uutiskuvaa siitä ollessani käymässä Suomessa silloisen puolisoni kanssa. Isäni mumisi jotain antikristuksesta, kun kansanjoukot kumartelivat ja huusivat Popemobiilissa ajavaa Vatikaanin ruhtinasta. Irlannissa uskonto oli vielä siihen aikaan pop. Talous oli kuralla ja köyhyys suurta, muistan minäkin lapsikerjäläiset Dublinin silloilla. Väliin tulee kirjassa taas yhteydenottoja Indonesiasta ja kuvauksia kidutuksesta. Päähenkilö miettii itsekin, onko hän Jakartassa vai Dublinissa vai Helsingissä. Sitten hän ui Fortyfootissa (nudistiranta) ja toteaa hauskasti: Kokeilen jalkojen välistä, missä kaikki on pientä, niin kuin pienellä pojalla. Vähän aikaa kelasin, mutta sellaistahan se jääkylmä Irlannin meri voi tehdä. Hmm.
Olisin niin mielelläni lukenut enemmänkin Jalosen huomioita Irlannista, mutta kirja oli sekava. Olli Jalonen on julkaissut myös matkakirjan Irlannista vaimonsa Riitan kanssa (1980), jota en ehtinyt tähän hätään saada käsiini. Riitta Jalonen on sijoittanut yhden romaaninsa Irlantiin: Todistaja Birgitin talossa (1998), jonka olen jo maininnutkin aiemmissa kirjablogeissani.
Hannu Kankaanpään runokokoelmassa Aika totta (1996) osa runoista sijoittuu Irlantiin. Kyllähän niistä väriä ja makua löytyy. Tässä yksi:
Kivistä ladottu kirjasto
jota lampaat ja lehmät lukevat
kivisen saaren niityllä
missä sana on mehevää
ja sade järjestelee
lokkien kiroitusvirheet
kun aikaa on kun aikaa on
tuuli hioo pölyksi
kallion lehdet
Sitten kirja, joka viivytti tämän blogin julkaisua niin, että on vilkuiltava kelloa, jotta ehdin saada tämän julki syyskuun puolella!
Hanna Tuuri on asunut Irlannissa vuosia, ollut liitossa irlantilaisen kanssa, työskennellyt ja päässyt sisään arkeen, vaikka nykyään kuulemma on taas palannut Suomeen. Irlannin-vuodet poikivat kuitenkin joukon kirjoja, jotka olen kaikki lukenut. Tämä Ranta (2015) on mielestäni paras. Suomen yhteydet ovat vähäisiä, ja kerronta keskittyy irlantilaisiin ja heidän elämäänsä, vaikka uudet maahanmuuttajat itä-Euroopasta seikkailevat kirjassa myös. Hämmästyttävintä minusta on Tuurin kerronta Irlannin kiertolaisista, travellers, aihe josta en usko monen irlantilaisenkaan näin perin pohjin uskaltavan kirjoittaa. Kulttuurinen omiminen ja niin edelleen. En tunne tuota kulttuuria kuin mitä olen lehdistä ja kirjoista lukenut ja televisiosta katsellut, joten olen jäävi arvostelemaan sen todenmukaisuutta. Kiinnostavaa se on, ja osat tapahtumista tiedän tosiksi, kuten poikien hevoskärrykisat keskellä moottoritietä, joille kukaan ei mahda mitään. Myös se, että heimoon kuuluvan kuollessa tämän asuntovaunu irtaimistoineen päivineen poltetaan. Kiertolaisilla on myös oma kielensä, jota en kuitenkaan ole nähnyt missään kirjoitettuna, enkä ole myöskään tiennyt heidän mytologisista uskomuksistaan, joita kirja on pullollaan.
Kirjassa on niin paljon henkilöitä ja sekä aika että näkökulma vaihtuu niin tiuhaan että on vaikea joskus pysyä perässä. Vähempi aihe- ja henkiövalikoima olisi tiivistänyt hyvää juonta. Suomalaiselle tuttu lumi ja jää esittävät juuri sellaista osaa Irlannissa kuin sen muistankin: lumentulo on kaaos, katastrofi ja poikkeustila, josta korkeintaan lapset iloitsevat laskiessaan mäkeä tarjottimilla ja pahvilaatikoilla. Kesärenkailla vuorille jumiin jääminen on tietysti vakava paikka, samoin kylmät talot.
Jos jotain romaania voisi suositella Irlannin makuun pääsemiseksi, tämä voisi olla se. Hanna Tuurilla on myös muita romaaneja ja esseekokoelmia Irlannista.
Tiedän, että suomeksi lukeminen on monille ainoa tapa päästä kirjallisuuteen sisään, mutta alkukielellä lukemiselle ei ole vertoja. Tästä pääsemmekin siihen, että parhaat Irlannin tulkitsijat ovat tietenkin irkut itse. Sekä dialogi että kieli pääsee oikeuksiin vasta kun se on alkukielellä. Irlantilaiset ovat tehneet englannista oman kielensä, joka on monin paikoin aivan eri kuin vaikka brittien. Iirin kieli saattaa sittenkin kuultaa sanonnoista ja tavasta ajatella.
Tämä on yksi syy siihen, että minun on kovin vaikea kirjoittaa fiktiota Irlannista. Miten voisin kääntää dialogeihin ne sutjaukset ja kielikuvat, ja englanniksi kirjoittaminen taas nostaa riman aivan liian korkealle. Pattitilanne, kun olen myös ollut poissa Suomesta 40 vuotta, enkä siis tiedä siitäkään mitään!
Idea tähän blogiin syntyi lukupiiristä, jossa minulta kyseltiin irlantilaisista kirjailijoista. Se tulee olemaan vielä vaikeampi urakka, ehkä teen sen nyt lokakuussa. Niin paljon valinnanvaraa!
Joitakin kirjailijoita olen jo käsitellytkin aiemmissa blogeissa. Tässä muutamia:
Proosaa:
http://kulttuurikorppikotka.blogspot.com/2017/07/kirjoja-ja-kaaosta.html
Runoilija Seamus Heaneystä:
http://kulttuurikorppikotka.blogspot.com/2013/11/kansallisrunoutta-naisasiaa-ja.html
Ja loppuun kuva lempikirjakaupastani Galwayssä, Charlie Byrne's. Siellä tulee ähky, sillä kokoelmissa on niin uudet kuin vanhat kirjat. Voisin hyvinkin muuttaa sinne joksikin aikaa, jos siellä olisi pehmeä sohva ja kahviautomaatti. Kuvassa vain yksi huone monista.
