Pages

Monday, 18 November 2019

Irkkukomediaa suomalaisittain



Päivä ei alkanut hyvin. Ensin aivan liian pitkään venynyt nettisurffailu tabletilla sängyssä, vaikka lohdutinkin itseäni, että ennen vanhaan olisin rapistellut sanomalehtiä ja käännellyt kunniallisesti kirjojen sivuja. Lisäksi väittelin, vitsailin ja viestittelin tuttujen ja tuntemattomien kanssa ympäri maailmaa. Nautin internetin maailmasta niin paljon, että muu usein unohtuu. Lähiomainen hermostui pätkivään nettiin ja kaatuviin sivuihin nopeammin kuin minä ja pukeutui, istuakseen kunniallisesti pöytätietokoneen ääreen ja jatkaakseen samaa sillä. Sitä sanotaan työksi. 

Ovikello soi. Jähmetyimme kauhusta. 
Keskipäivä, ja joku –tana jo ovella! Nyt myytiin sukitusta maanalaisiin jätevesiputkiin. Hypin paljaalta jalalta toiselle ulko-ovella ja yritin pitää aamutakin vyötä solmussa, ettei vaan paljastuisi, että sen alla ei ollut mitään. Kaksi yläasteikäisen näköistä poikaa seisoi miehekkäästi tanassa ja yritti selittää vakavalla naamalla, että tutkimus on ilmainen ja erittäin aiheellinen, jos viemärit ovat sanotaan vaikka seiskytluvulta. En paljastanut talon ikää (ainakin vuosikymmen lisää). Sanoin, että tiedän tutkimusten tarpeeellisuudesta, mutta nyt ei mitenkään varat riitä remonttiin. Talon alla vellovat jätevesitulvat aiheuttavat pahoinvointia jo mielikuvana, joten blokkasin erittäin miehekkäästi koko ajatuksen ja toivotin pojille hyvää päivänjatkoa. Ennen olis sanottu vaan näkemiin. Kuka se oli, kysyi lähiomainen, johon minä että ne möi sukitusta, socking. Korjasin sitten että sleeving, hihatusta. Miten vaikeaa rakennustermistö voi olla. 

Seuraavaksi sain vauhdissa vaatteet ylleni ja aloin syyllisyydentuntoisena tyhjentää kellaria tyhjistä pulloista ja lasipurkeista. Että jouluruuat sitten mahtuu. Silloin huomasin vesilammikon eteisen lattialla. Ei, ei voinut olla eilisen sateenvarjon jäljiltä. Nostin katseeni hitaasti katonrajaan, ja siellä oli se. Viinipullonkorkki. Katossa. Ja se oli ihan märkä. Erittäin varovasti kutsuin lähiomaisen paikalle. Eteisen katto vuotaa kaatosateitten takia. Eihän se tietty poudalla yleensä vaivaakaan. En tiedä, miksi sisäkatossa on reikä ja siinä viinipullonkorkki. Emme uskaltaneet avata sitä, koska. 

Kyseiseen vinttiin pääsee vain autotallin puolelta, kun ensin kiipeää tikkaille, nostaa tonninpainoisen kattoluukun, kiipeää autotallin vintille ja konttaa sitten siitä eteenpäin. Viikinki-Helgana hain käsiini työrukkaset, raahasin tikkaat, nostin luukun ja näin, ettei vuototilaan oikeastaan pääse kuin kiemurtelemalla siinä ihmeellisessä purussa, jolla vanhat talot on eristetty. Lähiomainen tuli puhisten paikalle. Nyt oltiin jo siinä syttymisherkässä vaiheessa kun repliikit alkavat sisältää pelottavia määreitä kuten aina, Suomessa, koskaan, Irlannissa, kukaan ja mikään. Lähiomainen alkoi kiivetä taskulampun kanssa ylös tikkaita vinttiin. Ennen kuin ehdin hakea hänelle hanskat, hän ulvahti ja putosi tikkailta. Syliini, onneksi, eikä betonilattialle. Ei hätää, paitsi että sormista suihkusi verta. Hiomaton kattohirsi oli veistänyt kielekkeet sormenpäistä ja nyt jouduttiin sidontapaikalle keittiöön.

Vinttiin kuitenkin lopulta kurkkasimme, enkä löytänyt mitään merkkejä mistään vuodoista, mitä nyt vähän verta tipoittain. Onnistuimme kiipeämään enemmittä vammoitta sekä ylös tikkaita, että alas. Nuoremmat, odottakaa vain,  aikanne tulee, jos ette ymmärrä. Päätimme palata asiaan kuivemmalla kelillä ja kiivetä katolle. Esimerkiksi ensi kesänä. Kaatosade oli loppunut, eikä katto vuotanut enää. Me sen sijaan olimme purun peitossa, ja piti käynnistää pesukone vaatteille.  Nyt kuitenkin tuli jo kiire, sillä olimme molemmat menossa ulos, piti ehtiä syödä ja laittautua. Lähiomainen ihmetteli, miten ei ennen ole huomannut, kuinka paljon nimetöntä ja pikkusormea tarviikaan kaikkeen. Nyt ne olivat kääreissä kuin lepratautisella. 

 Viime keväänä onnistuin varaamaan ja maksamaan niin kalliin lipun teatteriin, etten ikinä kerro kenellekään, mitä se maksoi. Nettisivulla mollottava iso kello kertoi montako minuuttia ja sekuntia oli jäljellä ennen kuin tilaus menee umpeen. Siitä hermostuneena onnistuin maksamaan sekä teatterilipun että illallisen. Yhdelle, kun piti tilata kaksi ilman syömisiä. Kun tajusin virheeni ja yritin soittaa peruakseni, se ei enää onnistunutkaan. Sen sijaan puhelu maksoi kymmenen euroa, vaikka mielestäni olin aika lyhytsanainen. 

En siis mitenkään voinut myöhästyä bussista ja teatterista. Sutaisin eläkeläisen pikameikin naamalle, katsoin peilistä töyhtöistä kuontaloani ja päätin tainnuttaa sen moussevaahdolla. Vaahtopullo ei toiminut. Hei, tiedätkö mikä tässä on vikana, huusin lähiomaiselle, joka hyppi lattialla yksi mono jalassa katsoakseen. Juuri silloin vaahto päättikin toimia, ympäri huonetta, kun sitä oli ravisteltu niin. Lähiomainen mutisi, ettei istu samaan bussiin ja varoitti, ettei tule onkimaan sähköhammasharjan päätä kurkustani jos se sattuu irtoamaan. 

Joinakin päivinä onnistun rikkomaan lähes kaiken, mihin kosken. En ole löytänyt siihen mitään loogista syytä, kenties poltergeist? 

Ennätimme bussiin, pääsimme kommelluksitta perille ja lähiomainen meni helpottuneena omille teilleen.  Minä lähestyin voitonriemuisena teatteria. Se oli kuitenkin kummallisen hiljainen, eikä aulassakaan ollut ketään. Apua, missä kaikki ihmiset ovat, kysyin lipunmyyjältä. No, ei täällä tähän aikaan käy kukaan. Ei voi olla totta! Päivänäytöskin oli jo ohi, eikä illalla ollut toista. Onneksi älysin änkyttää esityksen nimen: Kiviä taskussa. Ahaa, väärä teatteri!  Siinä vaiheessa olin vain huojentunut, että löysin lopulta oikeaan paikkaan ja vielä ajoissa. 

Illallinen oli erinomainen ja miesnutturainen – nutturapäinen mies? - tarjoilija teititteli, mikä loi arvokkuutta sitä kovasti kaipaavaan olemukseeni. En päätynyt yksin samaan pöytään äänekkään pikkujouluseurueen kanssa. En liukastunut, tukehtunut kalanruotoon, tai loiskinut drinkkiä lattialle. Liikuin kyllä erityisen hitaasti ja huolellisesti varmistaakseni, etten mokaa. 

Mikä vielä parempi, komedia oli paras koskaan näkemäni. Kaksi miestä lavalla kaksi tuntia, esittäen kymmeniä eri roolihahmoja vain takkia vaihtamalla. Siinä olisi poliitikoillakin oppimista. Nauroin niin kippurassa välillä, että olin pudota tuolilta. 

Kyseinen komedia on irlantilaista perää, Marie Jonesin kirjoittama, mutta kaksikko Martti Suosalo (Charlie Conlon) ja Mika Nuojua (Jake Quinn) Pentti Kotkaniemen ohjaamana ovat kyllä muokanneet siitä ihan oman ja uuden shown. Kerry-aksentin sijaan he käyttivät Savon ja Turun murretta ja ilmeisesti matkivat joitain tunnettuja staroja Suomessa, koska yleisö hörähteli. Yksi roolihahmoista oli kaksiosainen lehmä (etu- ja takapää tietysti, hölmö), toinen taas esitti solakkaa naisnäyttelijää jonka venyttelevä diktio eli ääntämys oli vertaansa vailla. Entäs sitten se henkivartija! Uh huh, ihan mahaa koski nauramisesta. Huippukoomikon tunnistaa siitä, ettei hänen enää tarvitse kuin niiskahtaa, ja katsomo ulvoo. 

Kiviä taskussa -komedian keskiössä on itse asiassa tragedia autioituvalla maaseudulla, ja koko tarina parodioi amerikkalaisten tapaa esittää Irlantia ja filmimaailman hulluutta yleensäkin. En tiedä, menivätkö kaikki vitsit perille suomalaisyleisöön, minä ainakin tunnuin hihittelevän välillä eri paikoissa kuin muut. Ainoa kritisismi ehkä vitsien roisiudesta: Irlannissa ei kaksimielisiä vitsejä ihan niin revitellä vieläkään teatterissa. Epäilen kauhiasti, ettei miehen erektiota myöskään voisi esitellä irlantilaisella näyttämöllä, mutta mistäs sitä tietää nykyään. Mieleni tekisi nähdä näytelmä irkkujen esittämänä! Trailereista päätellen se on enemmän draamaa kuin komediaa, ja  näyttelijät ovat liian nuoria näyttelemään pettymistä elämään, liian siloisia. Kirkkorituaalit messussa eivät myöskään sanoisi mitään suomalaisyleisölle, joten se kohtaus oli muunnettu ruumiinvalvojaisiksi. 

Suomalaiset siis voittivat kerrankin irkut huumorin lajissa! Näytteleminen oli ehkä slapstick-tyyliä ja farssia, mutta minä en ole nähnyt sen vertaista ilottelua ja ilmeilyä missään. Aivan loistosuoritus molemmilta! Pelkästään autoajelu turvesuolle kuoppaisella tiellä – Irlanninkävijät tunnistavat lajin – oli surrealistinen. Kaksi näyttelijää esitti sekä etupenkillä istuvia vanhoja äijiä että takapenkin nuorempia filmiavustajia, jotka siis juttelivat keskenään. 

Illan päätteeksi katsomo nousi jaloilleen ja antoi raikuvat aplodit kaikille hahmoille, joiden tietysti piti palata pokkaamaan, saman kahden näyttelijän pyörähtäessä vain ympäri. Myös lehmä ja koira tulivat kumartamaan. En tiedä, mitä tuollainen suoritus ihmiseltä vaatii, vaikka – tai varsinkin – kun show on pyörinyt loppuunmyytynä jo 17 vuotta! Riemullista se oli katsojan kannalta, enkä lopulta harmitellut lainkaan ostamaani lippua. Suosittelen! 

Olisin vain niin mielelläni jakanut illan jonkun kanssa. Lähiomainen olisi turhautunut, kun ei olisi ymmärtänyt sanaakaan repliikeistä, eikä niitä olisi ehtinyt tulkata. Päädyin juomaan vakiosiiderini yksin karaokeluolassa, mikä oli vähän surkea loppu illalle. Sanotaanko, että minä ja karaoke emme ole ystäviä. Kotimatkalle yöjunalle lähdin kuitenkin edelleen hymysuin, välilllä hihitellen. Sitä se komedia tekee! 

Linkki kuusi vuotta sitten kirjoitettuun arvosteluun (pahoittelen mainosten paljoutta): https://www.apu.fi/artikkelit/taalta-ikuisuuteen 

Trailereita löytyy Youtubesta, mm tämä: https://www.youtube.com/watch?v=fNIdMusFEdI