Pages

torstai 28. marraskuuta 2013

Korpisuomalaisen kaita koulutie

Opiskelijaelämä Irlannissa on kovin erilaista kuin Suomessa. Itse asiassa koko koulusysteemi on täysin erilainen, koko yhteiskunta, arvomaailma, maailmannäkemys. Eniten minua Irlannissa raivostuttaa eriarvoisuus. Olen miettinyt tätä jo yli kolmenkymmenen vuoden ajan, pääsemättä asian kanssa sovintoon. Suomi voittaa tässä joka kerran 10-0.

Jos minun nuoruudessani vielä oli kansalaiskoululaisia ja oppikoululaisia, amislaisia ja ylioppilaita, niin ne erot ovat hävinneet tällä välin. Pakkaajien tai siivoojien lapsista ei tule automaattisesti siivoojia ja pakkaajia. Se, että isä on alkoholisti ja työtön, ei tarkoita, ettei pääsisi yliopistoon Suomessa. Yksinhuoltajien lapset voivat kouluttautua niin pitkälle kuin lahjoja ja sisua riittää. Rikkailla ei ole omia, tuhansia euroja maksavia eliittikouluja, joissa on luksusluokan urheilusalit, kanttiinit, laboratoriot ja opetusvälineet. Kun vanhemmat maksavat tuhansien lukukausimaksuja, voi olla varma, etteivät he siedä laiskoja opettajia.

Rahalla ei Suomessa voi ostaa peruskoulua, josta 100-prosenttisesti kaikki jatkavat yliopistoon, ja moikkaavat toisiaan ammattielämässä lakimiehinä, lääkäreinä, poliitikkoina, bisnesmiehinä, tutkijoina - päättäjinä ja vaikuttajina. 

Alma mater vaikuttaa Irlannissa edelleen. Blackrock, Gonzaga, Glenstal Abbey, St Conleth, Clongowes loistavat tänäänkin koulujen kärkilistalla, vuosittain julkaistavissa tilastoissa, League Tables, mistä kouluista pääsi eniten oppilaita yliopistoon.  Clongowes College (linkki tästä) jonka kuva on alla, maksaa vanhemmille 16 8000 euroa vuosittain. Yhden lapsen kouluttaminen maksaa siis (...hakee Lidlin suuren taskulaskimen...) vähintään 84 000 euroa. Veronmaksajat tukevat yksityiskouluja maksamalla opettajien palkat.




Näennäisesti jatko-opiskeluun pääsy on demokraattisesti yo-kokeiden pinnoista kiinni - 600 pointsia ollen maksimi. Ratkaisu on kuitenkin tehty jo vuosia sitten, ellei alakoulussa (Primary School, 5-11-vuotiaat) niin viimeistään yläkoulussa (Secondary School, 11-18 vuotiaat). Eri kouluilla on suunnattoman suuria eroja, yksityisten koulujen lisäksikin. On asuinalueita, joista juuri kukaan ei jatka opintoja.

Kyse on myös luokkaerosta, kasvatuksesta, vanhempien odotuksista. Ne eivät vain näytä koskaan tasoittuvan. Olen asunut kadulla, jonka kolmestakymmenestä perheestä vain omat lapseni yltivät yliopistoon asti. Olivatko he poikkeuksellisen älykkäitä neroja? Tuskin. Kylmä tilastollinen tosiasia on, että vanhempien oma koulutustaso määrää lasten tulevaisuuden. Luokkaerot pysyvät.

Kaikista syistä, miksi joku ei pääse opiskelemaan, on varattomuus kuitenkin se, mikä saa korpisuomalaisen tarttumaan kirveeseen. Lahtaisin mielelläni ne, jotka edelleen kannattavat yhteiskunnan jakamista niihin, joilla on toivoa, ja niihin, joilla toivoa ei ole. Koska olen pasifisti, käytän näppäimistöä.

Jäin kerran sanattomaksi erään äidin kanssa, joka kertoi uhrauksista, joita he ovat tehneet kustantaakseen lastensa yksityiskoulun: Emme me tarvitse uutta autoa joka vuosi, ulkomaanmatkoja voi vähentää. Kyllä lastensa eteen pitää uhrautua, heillä on vain yksi elämä, hän huokaili, olettaen vaitonaisuuteni tarkoittavan, että yhdyin hänen sanoihinsa. Suutuin niin perusteellisesti, etten tapani mukaan saanut sanaa suustani, ennen kuin jälkikäteen. Mikä minussa oli vikana, etten halunut lasteni saavan parasta mahdollista koulua ja alkua elämälleen? Enkö halunnut heidän parastaan? Huono äiti! 

Vasta nyt juolahti mieleeni, että rouva kenties oletti "koulujakäyneen" aksenttini takia, että minäkin olin sellaisessa taloudellisessa asemassa, jossa on valinnanvaraa. Irlannissa (kuten Englannissakin) pystytään paikantamaan ihminen heti, kun hän avaa suunsa: koulutustaso ja yhteiskuntaluokka kuuluu aksentista. Pikasanasto aiheeseen vihkiytymättömille möttösille: ylemmät luokat ovat "posh", alemmat "common". (Dublinissa kuulemma on vielä yksi alakasti nimeltä "common as muck").

Virallisestihan katolisen homogeenisessä Irlannissa ei koskaan ole ollut luokkaeroja. Kun kuitenkin vain osalla yhteiskuntaa on varaa yliopistoon, ja vielä pienemmällä yksityiskouluihin, on selvää, että tasa-arvoisuus on myytti. Lama on kärjistänyt eroja lisää, kun niin suuri osa vanhemmista on työttöminä. Yhteiskunnan opintotuki ei kata edes vuokraa, saati opinto- ja asumiskuluja. Lisäpiikkinä systeemissä on se, että jos tekee väärän valinnan, ja vaihtaa tiedekuntaa tai opistoa, mätkäytetään täydet lukukausimaksut, samoin jos reppaa. Ne liikkuvat 3000-7000 vuosieuron paikkeilla aineesta riippuen, plus rekisteröitymismaksu 2500e. Opintotukea ei myöskään saa silloin. Opintotuki tuli tänäkin vuonna vasta tällä viikolla, vaikka lukukausi alkoi jo syyskuussa. Hanttihommat, joilla monet ovat kustantaneet opintonsa, ovat hävinneet laman myötä. Maisteriksi lukemiseen ei saa minkään valtakunnan opintotukea.

Mikä tasoitti ne Suomen luokkaerot, jotka muistan lapsuudestani? Erilainen näkemys siitä, minkälaista yhteiskuntaa halutaan luoda. Jo minun nuoruudessani putkimiesten pojat ja siivoojien tyttäret pääsivät oppikouluun ja yliopistoon.

Työväenliikkeen ajama tasa-arvoisuus lävisti kansan ajatusmaailman Suomessa, siitä tuli yhteinen päämäärä. Kenties protestanttisella etiikallakin on jotain osaa ja arpaa? Siinäpä se - työväenaate ei koskaan päässyt puusta pitemmälle Irlannissa, jossa alttarilta rukoiltiin kommunismin tuhoa ja kaikki vasemmistolainen oli yhtä kuin sielunvihollisen ateismi. Maataloudesta elävä kansa oli helppo alistaa, eikä suuria teollistuneita kaupunkeja ollut herättämässä luokkatietoisuutta.

Tässä kohdin mies, joka asuu meillä, kävi kanssani aiheesta maaottelun Irlanti - Suomi. Hän väittää, että Irlannin köyhyyden syynä on Englanti, joka vei rikkaudet mennessään. Irlantilaiset perääntyvät mielellään historiaan! (Ottelu keskeytettiin yleisen rauhan rikkomisen estämiseksi).




Surullisinta tässä on se, että koko maa loppujen lopuksi kärsii - yhteiskunnan päättäjiksi ja vaikuttajiksi valikoituu yhtä ja samaa kansanosaa, mikään ei muutu. Kansan lahjakkuus jää käyttämättä. Keskiluokasta kouluttautuneet opettajat ja sosiaalityöntekijät ovat ymmällään häirikkönuorten kanssa, jotka eivät edes puhu samaa kieltä. Vankilanjohtaja John Lonergan (nyt jo eläkkeelle jäänyt, inspiroiva puhuja jota kuunteli ilokseen) summasi: Mountjoy'n vankilan asukkaat ovat kotoisin Dublinin kolmesta postinumerosta. 

Miten kauan Irlannilla on varaa eriarvoisuuteen?



sunnuntai 24. marraskuuta 2013

Peppi Pitkätossu, haamutalot ja hylätyt hevoset




Joskus ei tiedä, hirnuisiko vai itkisi, kun lukee lehtien otsikoita Irlannissa. Siihen tarkoitukseen ne on kai väsättykin. "5 miljoonaa hevosiin", oli eräs otsikko. (linkki tästä ) 
Kyseessä ei ollut ravihevosiin sijoitettu summa, vaan viimeisten poliisioperaatioiden kulut. Irlannissa on tuhansittain "villejä" hevosia, joista kukaan ei pidä huolta. Kiertolaisväestö (en keksi parempaa suomennosta travellers-termille) perinteisesti matkusti hevosilla ja rattailla, ja edelleen pitää hevosia, usein lie'assa tienposken heinää syömässä. Lama on kuitenkin aikaansaanut sen, että muutkin hevostenomistajat jättävät hevosensa heitteille, koska niiden ylläpito maksaa maltaita. Ne päätyvät kurjaan kuntoon, saavat matoja ja nälkiintyvät. Niiden pyydystämisestä ja lopettamisesta tulee kuluja viranomaisille. Viime vuonna lopetettiin liki 2000 irtolaishevosta. Viimeaikainen hevos-hampurilaisskandaali jätti ikävän maun (!) tämänkin ongelman sivuilmiönä. Mihin hevot päätyvät? (LInkki tästä)

5 miljoonalla voitaisiin tehdä paljon muutakin laman runtelemassa maassa, mutta tämä on yksi Irlannin ikuisista ongelmista, kuten kulkukoirat ja -kissatkin.



Samassa lehdessä on otsikko "haamuasuinalueista", ns. ghost estates. Nousukaudella rustattiin taloja ties mihin peräkyliin, joissa ei ollut mitään palveluja tai työpaikkoja, julkisesta liikenteestä puhumattakaan. Laman tullen kellään ei ollut enää varaa lunastaa taloja. Nyt taloja on alettu purkaa, koska rakennusfirmat menivät konkurssiin, talot ovat olleet säiden armoilla ja ränsistyneet. Samaan aikaan asuntopula kaupungeissa nostaa vuokrat tähtiin.

Nuorimmaiseni maksaa Dublinissa 400 euroa kuussa kenkälaatikosta, johon juuri mahtuu sänky ja pöytä.  (Opintoraha, jota anottiin jo kesällä, tullee jonakin päivänä vihdoin poikani pankkitilille, kunhan anomuksia raahaava postimuuli kompuroi ylös mäkeä Irlannin rahansiirron paralleeliuniversumissa, kenties joulupukki tuo sen savupiipusta? Mutta se on jo toinen blogi.) 

Olohuoneen, jossa on hella ja tiskipöytä, sekä luurangoille mitoitetun suihku&vessahuoneen hän jakaa kahden muun opiskelijan kanssa. Pojat vetivät pitkää kortta siitä, kuka saa sen huoneen, johon ei mahdu edes yöpöytää. Poikani hävisi. Liesituulettimesta roikkuu vanhaa rasvarähmää (tippuu kuulemma ikävästi paistinpannulle yllättäen lämmitessään!). Kokolattiamaton alkuperäinen väri on epäselvä. Musta home kiertää seiniä lattianrajassa. Vuokraisäntä tienaa laatikkoasunnosta 1200 euroa kuussa, ja tämä on vain yksi asunto vanhassa talossa jonka hän omistaa. Poikani oli onnessaan, kun löysi niin halvan asunnon "vain" 5 kilsan päässä  yliopistolta, pääsee pyörällä matkat.

Kun valitan asunto-olosuhteista irlantilaisille, syttyy heidän kasvoilleen nostalginen ilme: "Ah! Opiskelijaelämää! Sellaistahan se on!" Eli ei pidä odottaakaan parempaa.

Tällaisissa asunnoissa asuu nykyään kuitenkin myös työssäkäyviä ja perheellisiä ihmisiä, koska laman turruttama talous ei enää suosi asuntolainoja ja vuokra-asunnoista on taas pula. Irlannin omistusasuntokulttuurissa on vuokraaminen aina ollut tilapäistä ja poikkeus, toisin kuin Suomessa. Vuokralla asuminen on epävarmaa, sopimukset summittaisia, ja takuurahasta saa usein tapella turhaan sopimuksen päättyessä.

Vuokralaisia, jotka elävät sosiaaliturvan varassa, tuetaan valtion asumistuella. Irlanti kulutti viime vuonna siihen 500 miljoonaa euroa. Tämä raha menee siis suoraan yksityisille asuntosijoittajille, jotka vuokraavat asuntojaan, usein veronmaksua vältellen.

Yksinkertaisempikin matemaatikko, kuten Kulttuurikorppikotka, näkee että sillä summalla voisi joko rakentaa kunnan asuntoja - joissa nykyään on kaksinkertaiset ikkunat ja keskuslämmitys - tai kunnostaa valtiolle haamuasunnot. Hei, ja tästä syntyisi niitä kipeästi kaivattuja työpaikkojakin rakennusalalle! Jostain syystä yksinkertainen on liian haastavaa irlantilaisille poliitikoille. Luulen, että hyväveliverkostot tekisivät suurhälytyksen, jos yksityisvuokratuki otettaisiin pois tai kunnat alkaisivat rakentaa.

Lehtien kaksi tarinaa yhdistyivät tänään hilpeän anekdoottisesti, kun kuulin työtoverilta, että yhdellä Galway'n haamuasuntoalueella on talojen asukkeina irtolaishevosia!

Irlanti on ihmeiden saari, jonka rinnalla Peppi Pitkätossunkin seikkailut kalpenevat.



P.S. Juttuun kuuluvat hevoskuvat sain Forgotten Horses Ireland -järjestöltä, joka tekee täysin vapaaehtoista ja tosi arvokasta työtä pelastaakseen hylätyt hevoslaumat. Heidän nettisivunsa tekivät minuun vaikutuksen - Irlanti on myös hyväntekeväisyyden luvattu maa. Annoin heille raha-avustuksen kuvien käyttöä vastaan. Tässä linkki, mutta en suosittele Kuvagalleriaa ennen ateriointia!

maanantai 18. marraskuuta 2013

Kansallisrunoutta, naisasiaa ja unettomia öitä


Havahduin noteeraamaan Seamus Heaney'n vasta kun hän yllättäen kuoli tänä syksynä. Näin käy valitettavan monelle runoilijalle. Seamus Heaney'n kohdalla syy oli tyystin omani, koska mies palkittiin Nobelilla, luennoi Oxfordissa ja Harvardissa runouden professorina ja oli muutenkin täydellisen kuuluisa niin omassa maassaan kuin maailmalla. Hänen runojaan opiskeltiin Irlannin yo-kokeita varten, mikä on kiistämätön klassisuuden ja kuolemattomuuden merkki. Toisinaan se on myös viimeinen naula arkkuun (kuten englanniksi sanonta kuuluu), sillä se, mitä pitää opiskella koulussa, muuttuu heti tylsäksi ja vastenmieliseksi. Näin kävi minulle ja Suomen kansallisrunoilijoille ja -kirjailijoille kouluaikoina.  Jopa Anja Snellman tuskittelee kouluaineitten kohteeksi joutumistaan: "Koululaiset, nuo kaunokirjallisuuden ääreen pakotetut raukat, saavat minutkin riippakivekseen, kirjoittavat lukukausien lopulla voipuneita meilejä, joissa pyytävät henkilötietojani, teosluetteloa, ja kertomaan jotain yleistä, miks sä yleenä kirjotat..." (HS Teema 3/13) 

Viime kesänä Suomessa  pelastin ystäväni kesämökiltä koirankorvaisen ja tahraisen "Keskikoulun lukukirjan" - teoksen, jota olin inhonnut koulussa (kuten "Sanan mahti"-opuksiakin). Nyt se on suuri aarteeni! Yksien kansien välissä kirjallisuuden helmet, vieläpä Henrik Tikkasen mahtavin tussipiirroksin kuvitettuna! Painovuonna 1964 Tikkanen ilmeisesti vielä kuvitti koulukirjoja. Skannasin hänen mainion piirroksensa halkoja sahaavasta mummosta, joka on melko varma tulevaisuudenkuvani.

Mutta eksyin aiheesta. Seamus Heaney'n runoutta on käännetty suomeksi (linkki tästä), mutta en ole niitä koskaan lukenut. Blogin kotosuomalaiset lukijat tulevat huomaamaan, että Suomen yleissivistyksessäni on pohjoisnapajäätikön kokoinen aukko sitten 1970-luvun, jolloin lähdin Suomesta. Olen yrittänyt paikata sitä lukemattomilla Suomen-reissuilla ja nettivaelluksilla, mutta päinvastoin kuin pohjoisnapajäätikkö, aukko ei kutistu, vaan kasvaa koko ajan, uusien kirjalijoiden ja taiteilijoiden ilmestyessä suomalaiseen kulttuuriin. Huomaan kuitenkin englanti-suomi-käännöksiä lukiessani, että alitajuisesti koko ajan mietin, mitä sanat olivat alkuperäkielellä! Siispä parasta lukea ne englanniksi.

Jostain syystä en ole koskaan innostunut Heaney'n runoista, mutta kun hän kuoli, häpeä tietämättömyydestäni sai minut perehtymään hänen tuotantoonsa. Syntymäpäivälahjaksi sain sekä Heaney'n esikoisteoksen Death of a Naturalist että hänen elämäkertansa Stepping Stones. Perheen miesväki ilmeisesti tunsi myötähäpeää ulkomaalaisnaisesta, joka jakoi talouden heidän kanssaan, eikä tuntenut Irlannin kansallisrunoutta.

Kirjailija Dennis O'Driscoll haastatteli Seamusia usean vuoden ajan kirjeitse ja sähköpostitse kysymyksillä, jotka pureutuvat niin yksityiskohtaisesti Seamusin elämään ja tuotantoon, että mietin, miten kellään haastattelijalla voi riittää aikaa ja innostusta kaikkiin detaljeihin. Esimerksiksi kysymys: Vuonna 1972, kahden runokokoelamn jälkeen, kerroit BBC:n haastattelijalle, että...-Seamusin vastaukset ovat yhtä perinpohjaisia, mutta myös kauniisti muotoiltuja. Seamus tunsi nuoresta pitäen, että runoilu oli pyytämättä saatu lahja, jonka lähdettä hän ei tiennyt, mutta nöyrtyi sen edessä ja tunsi velvollisuudekseen jakaa sitä eteenpäin. Hänen kielensä on suussasulavaa ja korvaan sointuvaa, vaikkei kaikkea ymmärtäisikään. Hänen tuotantonsa on valtava, lisäksi hän opetti, luennoi, käänsi ja kirjoitti paljon muutakin väsymättömällä vauhdilla. On ylipäänsä ihme, että sellaisessa elämässä enää ehtii ja jaksaa luovaa kirjoittamista. Wicklowin maakunnassa, Ashfordissa sijaitseva piilopirtti oli välttämätön leposija jonne puhelin, faxit ja sähköpostit eivät yltäneet ja jossa Seamus pääsi takaisin luomisvireeseen. Kotoisin hän oli Derrystä, Pohjois-Irlannista, maalaiskylästä jossa hänen isänsä oli maanviljelijä ja karjakauppias. Glanmore'n mökki muistutti häntä lapsuudesta ja palautti hänet juurilleen.

Luin 500-sivuisen opuksen unettomuuden öinä - mainio teos siihen tarkoitukseen, riittävän kiinnostava jotta sitä jaksoi yö toisensa jälkeen, toisaalta jaettu pieniin kappaleisiin, joissa juoni ei juuri etene. (Samaan tarkoitukseen olen lukenut Volter Kilven Alastalon salissa - kahdesti. Seuraavaksi harkitsen James Joycen Ulysseusta). Väliin alkoi kuitenkin lievästi sanottuna harmittaa Heaney'n miesvaltainen kirjallinen maailma. Kaikki hänen esikuvansa, opettajansa, kolleegansa ja lopulta oppilaansakin näyttivät olevan miespuolisia, muutamaa ulkomaalaista lukuunottamatta. Naiset esiintyivät vain muusina tarjoilemassa teetä ja herkullisia itseleivottuja keksejä runoilijaköörille.  Tämä on tyypillistä irkkukirjallisuuden historialle, täällä ei ole Minna Cantheja tai Saima Harmajia.

Inhosin Irlannin kansalliskirjailijat-nimistä taulua tyttärieni koulussa - kaikki miehiä. Naistutkimustiedekunta oli ilmeisesti huomannut saman, koska onnistuin ostamaan julisteen, jossa oli pelkkiä naiskirjailijoita, kaikki valitettavasti suurelle yleisölle tuntemattomia tai aivan viimeaikaisia. Naiset eivät yksinkertaisesti kuuluneet kulttuurielämään patriarkaalisessa Irlannissa. Sellaiset modernisti-kuvataiteilijatkin kuten Mainie Jellet, Evie Hone, Mary Swanzy ja Norah McGuinness ovat vasta viime aikoina saaneet ansaitsemaansa julkisuutta Irlannissa.

Olin hiljattain yhdessä runotilaisuudessa, jossa esiintyi eräs Irlannin kuuluisimpiua naisrunoilijoita, Eavan Boland - myös ylioppilaskokeisiin kelpuutettu. Hän kertoi, että traditionaalinen naisen maailma, koti, perhe ja lapset, ei kelvannut Suuren Runouden aiheeksi edes 1980-luvulla: "Pesukoneista ei saanut kirjoittaa, traktoreista kylläkin!" Minulle runoilijan sukupuolella ei ole väliä, kunhan runot kolahtavat, mutta joskus huomaan, että on helpompi jakaa kokemusmaailma naisen kuin miehen kanssa. Sitä, että jotkut aiheet, kuten miesvaltaiset työpaikat, maanviljely, sotatantereet, armeijat, laivat ja lentokoneet olisivat jotenkin arvokkaampia aiheita kuin keittiöt, navetat ja synnytyshuoneet, en käsitä. Kaikki kelpaa runouteen. Runous on ovi ihmismielen syvänteihin. Siihen tarvitaan molempia sukupuolia, muuten se jää vajaaksi.





Lopuksi mainio, joulun odotukseen sopiva runo (vegaanit hypätköön tämän yli!) nimeltään Turkeys Observed Heaney'n esikoisteoksesta. Tämä on hulvaton kuvaus lihakaupan näkymistä. Irlannissa lihaa myydään edelleen erillisissä lihakaupoissa, Butcher's. Kalkkunat ilmestyvät lihakauppojen ikkunoihin aivan lähiaikoina!


Turkeys Observed

One observes them, one expects them;
Blue-breasted in their indifferent mortuary,
Beached bare on the cold marble slabs
In immodest underwear frills of feather.

The red sides of beef retain
Some of the smelly majesty of living:
A half-cow slung from a hook maintains
That blood and flesh are not ignored.

But turkey cowers in death.
Pull his neck, pluck him, and look -
He is just another poor forked thing,
A skin bag plumped with inky putty.

He once complained extravagantly
In an overture of gobbles;
He lorded it on the claw-flecked mud
With a grey flick of his Confucian eye.

Now, as I pass the bleak Christmas dazzle,
I find him ranged with his cold squadrons:
The fuselage is bare, the proud wings snapped,
The tail-fan stripped down to a shameful rudder.





maanantai 11. marraskuuta 2013

Silmä silmästä, sana sanasta




Edellisessä blogissa mainitsemassani Irlannin kulttuurikeskuksessa Pariisissa oli taidenäyttelyn lisäksi esillä ikivanhan kirjaston aarteita: keskiaikaisia uskonsodan aikaisia kirjoja. Reformaation tuiskeissa katolisten oppineiden oli luettava vastapuolen kirjoitukset tarkkaan - "tunne vihollisesi" pätee tähänkin.

Minä haltioidun aina vanhoista esineistä. Punaisella samettityynyllä lasivitriinissä lepäsi Martti Lutherin aikainen katekismus - vuodelta 1529 - ihka aitoa itteensä!  Toinen kirja oli avattu mielenkiintoiselta sivulta: sen keskiaikaiseen kalenteriin oli joulupäivä merkitty 21.12. kohdalle!  Kyseessä ei varmasti ollut painovirhepaholainen, eikä päivämäärä ole sattuma. 
21. päivää oli pakanauskossa juhlittu vuoden lyhimpänä päivänä, Solstice. Sen sijaan, että kirkko olisi kieltänyt juhlimisen, pakanajuhlat yritettiin korvata Kristuksen syntymäpäiväjuhlilla. En ole vielä ehtinyt tutkia, missä vaiheessa jouluaatto vakiintui 24. päivään ja miksi.

Mikään ei ole niin sykähdyttävää kuin nähdä alkuperäinen historiallinen dokumentti omin silmin! "Kirjojen taistelu" eli Reformaatio, jolloin ensimmäistä kertaa käytettiin painettua sanaa taisteluvälineenä, oli yhtä merkittävä vaihe länsimaisessa historiassa kuin Kylmä sota - tai viime aikoina amerikkalaisten "terrorisminvastainen" sota. Tiedotusvälineet vain muuttuvat. Kylmän sodan aikaan taisivat sanomalehdet, televisio ja radio vielä olla pääasemassa, nykyään Internet on korvannut nämäkin.  Eräs minua viisaampi kerran niputti siististi tämän: käsin kirjoitettu sana oli tietoa yhdeltä yhdelle, painettu sana yhdeltä monille, Internet taas on tietoa monilta monille. Vaan kuinka moni enää kuuntelee tai lukee mitään massaviihdettä syvällisempää, saati antautuu filosofisiin väittelyihin?  Mitä enemmän tietoa on, sitä vähemmän sillä tuntuu olevan arvoa.  "Kato Googlesta" on nykytermi, jolla kuitataan kaikki kysymykset.  On vaikea edes kuvitella mitään yhtenäistä taistelulinjaa ja tiedotusvälinettä ideologisessa taistelussa kuten keskiajan uskonpuhdistuksen aikaan.  Yhdelläkin kirjalla saattoi silloin olla ratkaiseva merkitys.


Henkilökohtaisesti minua aina puistattaa, jos minua yritetään laittaa johonkin uskonnolliseen lokeroon täällä eli "protestantiksi" - sillä on Irlannissa niin verinen historia, etten halua tulla leimatuksi miksikään, vaikka luterilaiseksi minut kastettiinkin, lupaa kysymättä. Luterilaisuutta en ole harjoittanut sitten ripille pääsyn, enkä enää edes kuulu koko kirkkoon. Tämä ei kylläkään todista mitään katolisille irlantilaisille - kerran kastettu kuuluu uskonlahkoonsa aina, katolisesta kirkosta ei voi erota - erottaa kylläkin.

Harvat Irlannissa kyllä tietävät, mitä "Lutheran" tarkoittaa, joten se riittää tukkimaan uteliaan suun!

Merta ja suolaa Pariisissa

Rakastuin irlantilaisen Donald Teskey'n maalauksiin ensisilmäyksellä Royal Hibernian Academy'n näyttelyssä. Yhtäkkiä edessäni oli upea värimaailma, johon saattoi sukeltaa ja upota. Turkoosia, okraa, öljynmustaa, umbraa, koboltinsinistä, helmenharmaata, ja siellä täällä pinkkiä ja violettia kuin kirkaisuja tai kuiskauksia. Olisin voinut katsella maisemaa lopun ikääni. Maalaukset vaikuttivat abstrakteilta, ja kuitenkin niissä oli niin vahva paikantaju, että meren roiskeet tunsi ihollaan, suolan huulissaan. Metsämaisemissa jalat juuttuivat mutaan ja kosteys kävi luihin ja ytimiin.  Harvoin olen kokenut niin täydellistä aisti-elämystä: visuaalinen loihti makuja, ääniä, tuoksuja ja tuntemuksia.

Olin riemuissani, kuin luin RHA:n jäsenlehdestä, että Teskeyllä on yksityisnäyttely Pariisissa, Irlannin kulttuurikeskuksessa lokakuun lopulla - ehdimme sen avajaisiin lomamatkallamme! Paikan löytäminen ei ollut ihan helppoa, näytimme kai niin eksyneiltä kadulla, että eräs nainen kysyi, tarvitsemmeko apua! Kun Rue des Irlandais vihdoin löytyi, olimme huojentuneita - Pariisi on tuskaa keski-ikäisille jaloille. Linkki

Irlannin kulttuurikeskus on ollut Pariisin latinalaisessa korttelissa vuosisatoja - siitä kadun nimikin. Irlannin katoliset munkit perustivat sinne yliopiston jo 1500-luvulla. Nykyään kulttuurikeskus tarjoaa irlantilaista kuvataidetta, elokuvia, teatteria ja konsertteja sekä residenssejä taiteilijoille. 

Avajaisissa kuuli sekä ranskaa että tutunkuuloista englantia, paikka oli tupaten täynnä. Teskey'n valtavat maalaukset kiersivät seiniä. Kuten avajaisissa yleensä, suurin osa yleisöstä oli tullut tapaamaan toisiaan, he puhua kikattelivat viinilasi kädessä ja käänsivät selkänsä upeille maalauksille. Me emme onneksi tunteneet ketään, joten sain rauhassa sukeltaa Teskey'n väreihin.



Nykyään on muotia "selittää" taideteos vähintään A4-kokoisella arkilla, jossa käytetään erikoissanastoa - kuulemma nimeltään International Art English. (Gemma Tipton kirjoitti siitä piikikkään artikkelin toissa lauantain Irish Timesissä, kiljuin ilosta lukiessani sitä, linkki tästä.) Hyvin usein tällä peitetään se, ettei itse taideteos viestitä mitään. Donald Teskey'n maalaukset kertovat itse kaiken. Mielenkiintoista oli kuitenkin selailla leikekirjaa, jossa kerrottiin taiteilijasta itsestään. Kerrankin taiteilija, jolla on ollut aivan tavallinen, onnellinen elämä - ja silti maalaukset tyrskyävät tunteita. Kenties se, että hän usein maalaa plein-air eli paikan päällä, maalausteline kiviin köytettynä Irlannin tuulessa, selittää maalausten tuoreuden.  Itse taidemaalari vaikutti leppoisalta ja tuikkasi nimmarin taidekirjaansa vähän nolona. Vaatimattomuus on eittämätön lahjakkuuden merkki!

Valitettavasti meillä ei ollut varaa muuhun kuin yllämainittuun taidejäljennöskirjaan sekä leikkiin, jota olemme aina harrastaneet: mitkä kolme teosta ehdottomasti varastaisit täältä? Kiersimme näyttelyn vielä uudestaan, erikseen, ja paljastimme sitten valintamme. Kuten melkein aina, olimmme päätyneet hiippailemaan näyttelystä samat kolme maalausta kainalossa. Tällä kertaa kummankin piti palata uudestaan rikospaikalle ja haalia vielä yksi "boonusvalinta", minulle upea hiilipiirros, kumppanilleni vielä yksi suometsä. Ehkä emme kestäisi sellaista onnea kuitenkaan pakahtumatta, joten päätimme siirtää iskua seuraavaan elämään. Ei aina tarvitse omistaa, näkeminenkin riittää. 






keskiviikko 6. marraskuuta 2013

Pyhän Antonin poskinahka




Joitakin piirteitä irlantilaisissa en käsitä koskaan. Yli 25 vuotta ystävyyttä, yhteistyötä ja avunantoa ei vieläkään avaa ovia heidän sielunmaailmaansa.

Toissa viikolla kello kuuden tv-uutisissa Irlannissa raportoitiin pitkään Pyhän Antonin poskinahasta.  Pyhä Anttoni oli portugalailainen munkki, joka syntyi v. 1195 ja kuoli 35-vuotiaana Paduassa, Italiassa. Hänen ruumisarkkunsa avattiin useita vuosikymmeniä myöhemmin, ja hänen kielensä todettiin säilyneen täydellisenä, edelleen "punaisena ja pehmeänä" (jo tässä vaiheessa minua alkaa kuvottaa). Se, että osa ruumiista ei lahoa, on varma merkki pyhimysasemasta. Lisäkriteeriot vaihtelevat, joskus pitää olla näyttöä vähintään kahdesta todistetusta ihmeestä. Kun ihminen julistetaan pyhimykseksi, hänellä on usein jokin erikoisala - Pyhä Antton on kadonneiden tavaroiden suojelupyhimys. "Say a prayer to Saint Anthony", vastataan usein jos tuskittelee hävittäneensä jotain tärkeää.  En koskaan ole ihan varma, kuinka vakavissaan irlantilaiset ovat uskonasioitten kanssa.

Toissa viikolla kuitenkin Pyhä Anttoni tuli visiitille Irlantiin Italiasta. Siis se vainajasta otettu pienenpieni poskinahanpalanen ja kylkiluunsiru. Uutiskuvissa harras kirkkokansa kärsivällisesti jonotti tuntikausia, saadakseen suudella lasivitriiniä, joka kävi yhä suttuisemmaksi syljestä ja huulipunasta. Pelkästään Limerickissä jonottajia oli 10 000, Galway'ssä 30 000. Vitriini kiersi kuudessa suurimmassa kaupungissa. 

Luterilaiseksi kastettuun korvaani koko juttu kuulostaa hulvattomalta. Luterilaisuuteenhan kuuluu sisäistetty usko - mikään talismani tai ikoni ei sisällä ihmeitä tekeviä ominaisuuksia, eikä millään materiaalisella ole kuin symbolista merkitystä, ei edes ehtoollisella. Yksi katolilaisuuden peruspilareista taas on, että ehtoollisleipä ja -viini oikeasti  muuttuu Jeesuksen lihaksi ja vereksi sublimaation (papin taikasanan) avulla. Tätäkään en ole koskaan ymmärtänyt, siis että a) joku uskoo tämän ja b) että se olisi edes jotenkin tärkeää. Mitä vikaa symbolisessa rituaalissa?




Pyhä Antton siis fyysisesti matkusti Irlantiin. Tästä matkasta (jolle innoissani keksin uusiosanankin: pyhimyslogistiikka) kertovan artikkelin Irish Timesissä voi lukea täältä

Lyhennelmä suomeksi:
Pyhän Anttonin jäännökset säilöttiin alunperin pronssipatsaaseen valettuna, mutta sen kuljettaminen kävi liian vaikeaksi, kun se ei mahtunut lentokoneen laukkuhyllylle (80 kilon kanniskelu mahtoi myös olla vaivalloista) ja sille piti ostaa oma matkalippu. Jäännökset päätettiin laittaa erikseen pikku rasiaan, joka kulkee nyt papin käsimatkatavarassa. Itse patsas teetettiin puusta ja päällystettiin kullalla, joten se voidaan lähettää etukäteen kuriirikyydillä. Paikan päällä Irlannissa Anttoni matkustaa auton takapenkillä tiukasti turvavöihin sidottuna. 

Irlantilainen Veli Joe Fenton vannotti Irish Timesin haastattelijaa, että tämä mainitsisi auton (2012-vm. Ford Galaxy) olevan vain vuokralla - "emme me yleensä tällaisilla ajele". Takaronkkitilaa tarvittiin myös tuhansien rukouskirjeitten kuljettamiseen. Ne on suljettu kuoriin ja osoitettu Pyhälle Anttonille, joten niitä ei avata, vaan viedään pyhimyksen omaan hautakammioon Italiaan. Kun kammio täyttyy, siirretään vanhimmat rukouskirjeet pois ja poltetaan. (Ilmeisesti on olemassa jokin taivaallinen dead-line, jonka jälkeen rukousten voidaan katsoa olevan "out-of-date".) 

Papit eli Veljet olivat ilahtuneita kävijämääristä, sillä Irlannin katolista kirkkoa on koetellut skandaalivyöry toisensa jälkeen. Sen verran on rukouspyyntojä kuitenkin luettu, että papit tietävät mitä Anttonilta rukoillaan: terveyttä ja uskon lujuutta. Viime aikoina kuulemma yhä enemmän myös työpaikkoja.

- - -

Irlannin terveydenhuolto on jatkuvassa kriisissä, työttömiä on liki 15%, ja kokonaiset nuoret sukupolvet lähtevät ulkomaille töihin. Harvassa, jos missään mielenosoituksessa on Irlannissa ollut 30 000 marssijaa. Usko taivaallisiin voimiin on lujempi kuin siihen, että hallitus kallistaisi korvaansa mielenosoittajille.

Poskinahanpalassakin tuntuu olevan enemmän voimaa kuin hallituksen lupauksissa.