Pages

Friday, 31 May 2019

Luopumisen tuska


Kevät tulee Suomessa yhtäkkiä, tuskallisen pitkän odottelun jälkeen. Olimme jo täysin kyllästyneitä valkoiseen ja mustaan. Yritin selittää lähiomaiselle, että tippuvat räystäät ja lisääntyvä valo ON Suomen kevättä, mutta hän vain kuiskasi masentuneena, että tämä lumi ei enää ole kivaa. Sitten tulee lämpöaalto, lumi kutistuu kihisten mättäiltä ja nurmelta, kunnes sitä on enää kuusimetsien synkimmissä varjoissa - ja meidän takapihalla, jossa yks kaks vyöryneet kattolumet jähmettyivät ikijäätiköksi. Rikoin raivoissani tuon napajäätikön viimein rautalapiolla, kun kukkia alkoi jo ilmaantua oljenväriselle nurmelle. 


Kaikki tapahtuu sitten pikavauhtia: juuri kun olet bongannut tienpölystä ekat leskenlehdet, naama aurinkoa päin niin kukalla kuin ihmiselläkin, tulevat vuokot, tulppaanit, pinkit kirsikkapuut ja vihdoin omenankukat kuin lumisade. Kevät tulee liian nopeasti, hiirenkorvat venyvät kunnon lehdiksi ja vehreästä harsosta tulee vain sitä keskivihreää lehtimetsää. Haluaisi pysäyttää ajan. 





Ilmassa lentää koko ajan jotain: keltaista siitepölysavua kuusista, hahtuvia ties mistä puusta kuin linnun höyheniä, koivun siemeniä, terälehtiä. Nenäonteloni ovat olleet tukossa jo vapusta, näinkö allerginen olen omalle maalleni?



Ensimmäinen uinti kuuman mökkisaunan jälkeen, kuin olisi kuoriutunut talvinahastaan: talviturkkihan siinä vajosi pohjaan, vanhan orvaskeden paino. Kuikan uikutus, kurjet yli pään, lokit, en kestä! Oikeastaan en kestä Suomen kevättä. Se on liian raju, nopea, menee livahtaa käsistä kuin koko elämä, saa aikaan pakahdusta ja kaipuuta, minne, kun ei itsekään tiedä. Kaipasin jotakuta ja jonnekin, jo nuorena keväisin, eikä edes se rakastettu vierellä riittänyt. Ehkä silloin aavisti tiedosta julmimman: mikään ei kestä ikuisesti, et saa pitää mitään, elämä on pelkkää luopumista. On vain tämä hetki, ja sekin on kohta ohi. 



Sillä eikö elämä ole pelkkää luopumista? Synnytät lapsen ja luovutat sen elämälle, omilleen. Tapaat rakastetun, ja menetät hänet. Luot kodin, josta joudut kuitenkin joskus luopumaan. Pidät huolta vanhenevista sukulaisista ja katselet heidän vaipumistaan tuolle puolen. Ystävät ja tutut katoavat yksi toisensa jälkeen. Oma terveys ja voimat kutistuvat, vaikka taistelet vastaan kaikin keinoin. Luovut maisemista, rakkaista taloista, lapsuuden paikoista. 

Eeva Kilpi oivalsi Kuolinsiivous-kirjassaan: vain vuodenajat tulevat aina takaisin, mikään muu ei palaa, mikään muu ei ole varmaa. Ilmastonmuutos saattaa vielä viedä tämänkin meiltä.

Onko ihme, että vanhukset saavat muistisairauksia, kun mikään ei enää ole kuin ennen? Itsekin kuljen joskus typertyneenä Helsingissä - miehiä pyyhältää ohi sähköpotkulaudalla seisten salkku kädessä, junassa nainen pajattaa itsekseen työasioita ohueen mikkiin, joka kaiketi on yhteydessä johonkin tärkeään. Kirjastossa nuoret istuvat tietokone sylissään, ei kirja. Pienet koneet nielaisevat kortteja, piipittävät bussilippuja, laskuttavat maitotölkistä, jota näytät niille. Ääni hississä kertoo, mihin olet menossa: kulkusuunta alas. 

Tuttua on oikeastaan enää ihminen, jonka muistat nuoruudestasi. Syntyy hetken yhteys, kun jaatte muistoja ja tarinoita yhteisistä tuttavista, kädet jotka pitelevät kahvikuppia, tutut silmät jotka yhä tunnistat vanhenevista kasvoista. Omatkin kasvot alkavat vääristyä, äitihän se peilistä nykyään katsoo. Odotan kauhulla päivää, jolloin törmään kokopeilissä omaan Hilja-mummuuni.


Sitä ennen on kuolemattomuuden hetkiä: taide-elämyksiä Ellen Thesleffin ja Pawel Althamerin omakuvien äärellä, sukelluksia kirjallisuuteen, järkytystä dokkareita katsoessa unettomina öinä, oivalluksia kirjailijoiden haastatteluja seuratessa. Elämää isompia asioita, jolloin kaiken menetetyn sijaan saa jotain, mittaamatonta.  



Arkisemmin - tämän kevään saavutuksia: omakustanne runokokoelma lähiomaisen valokuvilla, ja vielä ammattimaisempi novelliantologia kirjoittajaryhmän kanssa. Jälkimmäistä juhlittiin kuohuvalla ja pienillä julkkareilla Töölön kirjastossa. Olen nyt painetun sanan kirjoittaja! 


Oli ilo olla osa niin osaavaa, kannustavaa, huumorintajuista, pohtivaa ryhmää. Toivottavasti jatkamme syksyllä! Tästä en haluaisi luopua.


Otin myös osaa ulkosuomalaisten antologiaan runoilla ja yhdellä novellilla. Siitä kuulemme vielä myöhemmin.




Kuolemattomia novelleja kokoelmasta 

Yksinäinen imuri ja muita henkilöitä on 

tarjolla tästä linkistäMyös sähköisessä 

muodossa e-kirjana. 


P.S. Blogin kaikki kuvat tällä kertaa lähiomaisen. 

Pahoittelut blogin layoutista, rivit menivät miten sattuu, 

rivivälejä näyttää olevan mahdoton korjata näillä 

blogityökaluilla. Saatte olla kiitollisia etten julkaissut 

vahingossa mustaa tekstiä 

mustalla pohjalla!