Pages

maanantai 30. tammikuuta 2023

Ihmisluonnon pimeä puoli

 On olemassa yksi asia, josta puhuessani huomaan olevani aika yksin monien naisten keskuudessa: miesten tekemä väkivalta maailmassa. Tämän olen huomannut erityisesti Suomeen muutettuani. Irlannissa ja Englannissa naiset järjestävät spontaaneja mielenosoituksia naisiin kohdistetusta väkivallasta ja murhista.

Suomessa monet kohtaamani naiset alkavat oitis vähätellä sitä ja kertoa naisten pikkumaisuudesta, selkäänpuukottamisista, tytöistä jotka koulukiusaavat, ja kuinka henkinen väkivalta naisilta onnistuu paremmin ja miten se on pahempaa. (Armeijassa tapahtuva simputus tai miesvankiloiden kiusaamiskulttuuri ei jotenkin vertaannu).

Olen miettinyt, mistä tämä reaktio johtuu, enkä oikein ymmärrä. Me too -kampanja herätti monet avautumaan seksuaalisesta häirinnästä, mutta väkivalta on edelleen sokea pilkku.

 

Itse aiheesta, eli siitä tosiasiasta, että maailman väkivaltaisuudet ovat pääasiassa miesten aikaansaamia ja Suomessa edelleen kuolee naisia väkivaltaan miesten toimesta, puhumattakaan turvakotien jatkuvasta resurssipulasta ja miten naisviha on voimissaan somessa - siitä ei saa puhua. Koko ajan muistutetaan, että naiset  ovat yhtä pahoja ja kaikkein ilmeisintä: että kaikki miehet eivät ole väkivaltaisia. 

 Minusta tuo viimeisin on niin itsestäänselvää, että en jaksaisi joka kerran toistaa sitä. Tai sitä, että itse olen onnellisessa heterosuhteessa jo yli parikymmentä vuotta, minulla on ihanat pojat, veli, vävypoika ja hyviä miespuolisia ystäviä. En onneksi joudu niin henkisen kuin fyysisenkään uhan tai väkivallan kohteeksi päivittäin.

 

Minulla on kuitenkin siitä kokemuksia menneisyydessä.

Ehkä vain sen läpi elänyt ja siitä selviytynyt reagoi yhtä herkästi uutisiin ja tilastoihin. Samastun jokaiseen uhriin, josta luen uutisissa tai luen vaikka fiktiossa, ja raivo epäoikeudenmukaisuudesta hulahtaa ylitseni.

Olen kuluttanut vuosikymmeniä lukiessani aiheesta, etsinyt syitä, analysoinut, syynännyt tilastoja ja tutkimuksia.

Eniten on pistänyt silmääni jatkuva sukupuolisokeus, gender blindness

Jopa johtava aivotutkija ja psykologi Lauri Nummenmaa onnistui keskustelemaan erään miespuolisen haastattelijan kanssa yli tunnin, mainiten jatkuvasti vain määreen ’ihminen’ puhuessaan väkivallasta. Hän perusteli väkivaltaa verraten ’ihmistä’ apinoiden alfauroksiin ja niiden tarpeeseen pitää johtajanpaikkaa väkivalloin. Naarasapinoita ei edes mainittu eikä niiden lajityypillistä käyttäytymistä. (En ole muutenkaan vakuuttunut evoluutiopsykologiasta, mutta se on eri juttu).

Hänen kirjansa Pahuus, ihmisluonnon pimeä puoli, on juuri luettavanani. Toivoin, että edes siinä riisutaan ympäripyöreä määre ’ihmisen väkivaltaisuus’ ja puhutaan suoraan miehen väkivaltaisuudesta. Sillä jos emme paikanna ja tarkenna ilmaisuja, emme koskaan pääse ongelman ytimeen. Naisten harjoittama väkivalta on kovin harvinaista ja naisten sodankäynti on poikkeus. 

Tämän Nummenmaa vahvistaa yksiselitteisesti jo sivulla 38: yksi biologinen ero on ylitse muiden: se on sukupuolten välinen ero väkivallassa ja rikollisuudessa. Miehet tekevät 95% kaikista henkirikoksista ja ovat myös uhrina suurimmassa osassa. Lisäksi miehet tekevät ylipäätään kaikenlaisia rikoksia enemmän kuin naiset. 

Tämä fakta ei kuitenkaan estä tutkijaa käyttämään ensimmäisessä luvussa ihminen-sanaa: Vielä nykypäivänäkin ihmiset tappavat, pahoinpitelevät ja raiskaavat toisiaan kaikkialla maailmassa. 

Sama ristiriita jatkuu koko kirjassa, vaikka melkein kaikki esimerkit väkivallantekijöistä koskevat miespuolisia. Naisten 'lajityypillistä' käyttäytymistä ei käsitellä lainkaan. Nummenmaa on mielestäni muutenkin lukkiutunut sosiobiologiseen selitykseen ja on horjuvalla pinnalla selittäessään raiskauksia lisääntymisstrategiana ja ylistäessään vapaata markkinataloutta rauhan edistäjänä maailmassa. Evoluutio ei todellakaan riitä minusta selitykseksi enää.

Jos lakkaamme jaarittelemasta, että sotia ja väkivaltaa ja raiskauksia ja pedofiliaa on aina ollut ja tulee aina olemaan, kun ’ihminen’ on niin väkivaltainen, ja tarkennammekin sanan ’mieheksi’, voimme olla jo lähempänä ratkaisua.

Sukupuolisokeus näkyy jatkuvasti uutisissa, kun väkivallan tekijöistä puhutaan ’henkilöinä’, ’nuorisojengeinä’, ’ihmisjoukkoina’ tai vaikkapa tietyn paikkakunnan jäseninä. Uutisissa ei mainita, että väkivaltaan ryhtyneet olivat kaikki miehiä. Entä mitä sillä on väliä? Onhan mieskin ihminen?

Jos yritetään puuttua kaupunginosa A:n tai ihmisryhmä B:n väkivaltaisuuden syihin, eikä tyttöjä tai naisia ole teoissa juurikaan mukana, eikö kannattaisi miettiä, miksi syrjäytyminen/köyhyys/huumeet ei aja myös heitä väkivaltatekoihin. Mikä poikia/miehiä mättää? Miksi pedofiilit ja raiskaajat ovat pääasiassa miehiä?

Väkivallasta puhuttaessa on tietenkin myös erotettava toisistaan yksilöiden ja joukkojen/maiden välinen väkivalta. Tuntuu kuitenkin, että mitä miesvaltaisempi eli patriarkaalisempi yhteisö, sitä enemmän naisiin kohdistetaan väkivaltaa. Mitä enemmän naiset pääsevät osalliseksi koulutuksesta ja päätäntävallasta, sitä paremmat mahdollisuudet yhteisöllä on ratkaista konfliktit rauhanomaisesti ja parantaa niin naisten kuin lasten asemaa. Tätä keinoa väkivallan vähentämiseen maailmassa en löytänyt Nummenmaan opuksesta, koska jälleen palasimme ihmisluonnon geneettisiin mahdottomuuksiin.

 

Niin, ja se vielä, että väkivalta jaotellaan usein henkiseksi ja fyysiseksi ja että naiset ovat kuulemma parempia ensinmainitussa lajissa.

 Minä väitän, että fyysinen väkivalta on myös AINA henkistä.

Jos törmäät kaapinoveen, tunnet hetken kipua ja harmittelet ehkä mustelmaa seuraavana päivänä.

Jos joku toinen ihminen lyö sinua avokämmenellä tai nyrkillä kasvoihin, on kipu fyysisen lisäksi henkistä: shokki, pelästys, kauhu. Et voi unohtaa kipua, vaikka mustelma aikanaan vaihtaa väriä violetista keltaiseen. Häpeä ja seuraavan kerran pelko seuraa sinua ikuisesti ja tunnet sen joka kerran, kun näet väkivaltaa elokuvassa tai uutisissa. Fyysisen kivun määrällä ei useinkaan ole väliä, kun kyseessä on toisen ihmisen sinuun kohdistuva raivo ja viha, jonka syytä et voi ymmärtää. Pelon voi laukaista tietty katse, uhkaava ele tai painostava hiljaisuus. Ei koiraakaan tarvitse enää kuin katsoa, kun se on ensin piiskattu. SE on henkistä väkivaltaa.


Viittaukset:

Nummenmaa, Lauri: Pahuus, ihmisluonnon pimeä puoli, Tammi 2022. 

Linkki haastatteluun, josta mainitsin: Futucast