Tillittäjän irkkujoulu

Jollakin foorumilla kysyttiin ulkosuomalaisilta, mikä tekee joulustasi suomalaisen?

Piti oikein pysähtyä. Vetää henkeä. Miettiä. Onko joulunvietossani enää mitään suomalaista? Mitä siihen kuuluu?

Lähdin Suomesta jo 1970-luvulla, enkä ole sen jälkeen onnistunut viettämään ainuttakaan joulua Suomessa. Haikailin pitkään vanhoja perhejouluja, kun koko jengi palasi vanhempien luokse kotitaloon jouluksi. Kun muuttaa pois kotimaasta, aika tavallaan pysähtyy, ja olettaa, että kaikki siellä pysyy entisellään. Etäisyys vielä kultaa muistot ja haikeus on taattua. Vei vuosia, ennen kuin tajusin, että sisarukseni viettivät joulunsa omien perheittensä kanssa, ja korkeintaan kävivät kylässä kotona. "Perhe" oli hajonnut, kuten luonnollista onkin, jälkikasvu pariutuu ja sikiää ja muodostaa oman perheen. Nyt kun se on tapahtumassa itselleni, ympyrä sulkeutuu.

Lapsuuteni jouluun kuului valtava siivoaminen, leipominen ja paistaminen, ja äidin totaalinen voipuminen. Jouluaattona käytiin lumisella hautausmaalla viemässä kynttilöitä omaisten haudoille, syötiin muhkea jouluateria ja jaettiin lahjat vanhasta pyykkikorista illalla. Joulupäivänä syötiin samaa ruokaa lämmitettynä, ja ähkyn potemisen lisäksi luettiin ja pelattiin pelejä. Tapaninpäivänä oli jo kiire päästä ulos.

Ensimmäisenä jouluna ulkomailla koti-ikävä oli sietämätön. Mikään ei tuntunut oikealta. Monet irlantilaiset viettävät jouluaaton pubissa, mikä oli minulle järkytys. Suomessa kyllä otetaan reippaasti pikkujouluissa, mutta humala ei kuulu jouluaattoon, ellei kodissa muutenkin juoda paljon. Dublinin pubit olivat tupaten täynnä, tupakansavusta harmaina, tumpit poljettiin sammuksiin kokolattiamattoon ja tuopit kannateltiin piripintaisina baaritiskiltä, samaisen maton nöyrästi imiessä yli loiskuvat tilkat. Muistan, että yläkerran vessaan vievät rappusetkin olivat täynnä väkeä. Pubien suljettua ovensa ihmiset tungeksivat yömessuun, ei kuitenkaan kirkon eteistä pidemmälle. Kaupunki välkkyi kaikissa sateenkaaren neonvaloissa kuin Las Vegas.

Olin niin kauhuissani koko illasta, että soitin anopille puhelinkopista ja pyysin anteeksi, ettemme  olleet tulleet ajoissa jouluaattona kotiin. Anoppi kuulosti hölmistyneeltä ja sanoi olevansa kinkunkeittopuuhissa ja täyttämässä kalkkunaa. Mikään ei minusta ollut kohdallaan.

Aattoa ei Irlannissa juhlita, se on tavallinen arkipäivä, kaupat ovat auki, kuten pubitkin. Kaikki alkaa vasta joulupäivän vastaisena aamuna, kun joulupukki eli Santa, joka ei älyä että ovikin on keksitty, änkeää alas savupiipusta avotakkaan lahjasäkin kanssa. (Jos joulupukkiin uskominen vaatii lujuutta, niin tämä menee mielestäni jo vähän pitkälle!) Isot lahjat hän jättää kuusen alle, pienemmät sukkiin, jotka on ripustettu takan reunustalle tai sängynpäätyyn. Pukille pitää jättää jotain hiukopalaa, lasi sherryä tai maitoa, rusinapiirakka  - ja porkkana Rudolph-porolle (joka täällä näyttää erehdyttävästi Bambilta). Auta armias, jos ne löytyvät koskemattomana viiden aikaan aamulla, kun lapset heräävät tutkimaan, mitä yön aikana on tapahtunut. Näen vieläkin painajaisia, että olen itse nukahtanut nojatuoliin yöllä, odottaessani että lapset vihdoin simahtavat: lahjat ovat edelleen vintillä piilossaan, lasi sherryä juomatta, porkkana nakertamatta, kun lapset heräävät. Onneksi niin ei koskaan ehtinyt käydä.

Jouluaaton kaihoa en ole saanut pois, se on vähän samanlainen ontto olo kuin juhannuksena ja itsenäisyyspäivänä. Olen yrittänyt loihtia jouluaaton tunnelmaa syömällä osan jouluruuista aattona, osan joulupäivänä. Mikään ei kuitenkaan tunnu oikealta. Ehkä syy on siinä, että lapsuuden taianomaisen tunnelman jälkeen mikään ei voikaan tuntua samalta.

Itse asiassa valun usein ahdistukseen ennen joulua. Kaupallista painetta ja naisiin kohdistuvaa stressiä vastaan on tietoisesti taisteltava. Otsikot kuten Joulupäivällinen on vuoden tärkein ateria ja Ajanlasku H-hetkeen voi yrittää ohittaa olankohautuksella, mutta jokin joulussa saa minut aina surulliseksi ja ristiriitaiseksi. Tiedän, että on monia muitakin, joille joulu tuo aina pahaa mieltä. 

Joulu on muistojen aikaa. Menneet joulut, jotka eivät olleet niin onnellisia, palautuvat mieleen. Olen kärttyinen, ja pienetkin riidat joulukoristeiden keskellä pahentavat oloa. Tuokin virnuileva tonttunaama!

Siis en leivo, ostan mahdollisimman paljon puolivalmiina, ja muistan, että mahalaukku ei muuta kokoaan yhden päivän takia, on turha tunkea sinne enempää kuin tavallisestikaan. Jos seuraisi naistenlehtien ruokalistoja, aloittaen irlantilaisella täydellä pekoniaamiaisella, jatkaen coctail-välipaloilla, keittolounaalla ja kolmen ruokalajin joulupäivällisellä, unohtamatta joulukakkua ja rusinapiirakoita, suklaakonvehteja ja ylenpalttista juomista, olisi koko perhe jo ensiapuklinikalla iltaan mennessä.

Mitä joulunvietossani on enää, mikä olisi suomalaista? Jouluruuista kaipaan vain kinkkua ja lanttulaatikkoa, joten teen ne joka vuosi. Sinnikkäänä aloittelevana aviovaimona yritin itse tehdä kerran myös maksalaatikkoa - ensimmäistä kertaa eläessäni. Onnistuin hankkimaan tuoretta maksaa butcher'ilta, keitin oikeaoppista riispuuroa. Kun latasin kaikki tehosekoittimeen, lähti mies voimaan pahoin vessaan. Katsoin veristä mössöä itsekin järkyttyneenä ja sain sen vaivoin uuniin. Vaikka laatikko maistui ihan hyvältä, en ole toistanut kokeilua.

Tänä jouluna yritän muistaa, että tärkeintä on perhe ja yhdessäolo. Mainosten lupauksista huolimatta, perhe on jouluna yhdessä juuri niin onnellinen kuin se on muutenkin, ei enempää. Mikään ei täytä ylimitoitettuja odotuksia.

Tänä jouluna nautin aikuisista lapsistani, varsinkin kun tiedän, että seuraavina jouluina emme ehkä enää ole samassa kokoonpanossa. Jutellaan, katsellaan teeveestä luonto-ohjelmia, mieluiten pingviinejä ja jääkarhuja, ei Joutsenlammen siroja ballerinoja, jotka vain pahentavat ähkyä. Syödään herkkuja, muttei liikaa, käydään pitkillä kävelyreissuilla vuorilla tai rannikolla ja saadaan liikuntaa ja raitista ilmaa. Kaivan kuluneet lautapelit esiin, Scrabble ja shakki, vanhat tutut. Levitän edesmenneeltä äitimuorilta joskus saadun joululiinan, sytytän valkoiset sähkökynttilät kuuseen, isän huolellisesti säilyttämät, made in DDR. Jostain syystä säilytän joulukoristelaatikossa myös äitini neulomaa vauvan villatakkia, jota nuuskin kerran vuodessa ja laitan takaisin muovipussiin. Soitan suomalaisia joululauluja vain kertaalleen ja yksinäni, koska ne aina itkettävät niin.

Joitain paloja elämästä ei vain saa takaisin, vaikka tekisi mitä. Tilalle voi yrittää luoda uusia palasia, joista ehkä jää jotain yhtä tärkeää omille lapsille. Jos hyvin käy.