Pages

keskiviikko 29. tammikuuta 2014

Kielenhuoltoa ja -puoltoa

Ulkomaille muuttaessa ehkä järkyttävintä oli kielen vaihto. Englanninkielisten lasteni on huomattavasti helpompaa matkustella ja vaihtaa asuinmaata: miltei missä tahansa voi tulla ymmärretyksi englannilla. Sanonkin usein, että se on lottovoitto, jota irlantilaiset eivät ymmärrä saaneensa. Suomalaisilla kielen imperiumia ei ole.

1970-luvulla lukiossa oli englannin opetukseen juuri lisätty "kuuntelun ymmärtäminen", eikä "puhumista" harjoitettu - saati testattu - mitenkään, niin uskomattomalta kuin se nyt kuulostaakin. Sain ällän englannista, vaikken juuri ymmärtänyt kuulemaani, tai osannut ilmaista itseäni ääneen englanniksi. Ujona koin kielenvaihdon todella vaikeaksi. Kotimaassa olin nauttinut kielestä, sananvivahteista, kirjallisuudesta, kirjoittanut runoja. Englannissa tunsin itseni kauhistuttavan tyhmäksi. Itsetuntoni romahti, mykistyin vuosiksi. Änkytin kuin lapsi, ja putosin kärryiltä vähän väliä. Tunsin empatiaa afasia-potilaita kohtaan, jotka kärsivät kun heitä luullaan yksinkertaisiksi puhevaikeuksien takia.

Suomen kieli rappeutui väistämättä, kun kaikki energia meni kommunikointiin uudella kielellä, niin työelämässä, opiskelussa kuin parisuhteessakin. Mikään ei ole turhauttavamnpaa kuin yrittää riidellä vieraalla kielellä! Tai ymmärtää vitsiä.

Joskus olen varma, että muutan persoonallisuutta kielen mukaan. Vain äidinkieleni raaputtaa sosiaalisen irkun alta sen korpisuomalaisen, joka ei juuri puhu, nauttii luonnosta, miettii syntyjä syviä, luo. En pysty luovaan kirjoittamiseen englanniksi, niin kaksikielinen kuin olenkin. Tuntuu, että matkin englantilaista ilmaisua, sen sijaan että luon sitä kuten äidinkielelläni. Kykenen esseisiin, polemiikkiin, jopa hassutteluun toisella kielelläni, ja rakastan käännöstöitä, mutta sieluni kuoriutuu auki vain selkäytimestä käsin. Joskus mietin, tunteeko perheeni minua ollenkaan, kun ilmaisen itseäni vieraalla kielellä.

Jotain non-verbaalista suomalaisuutta minussa kuitenkin on edelleen. Tyttäreni tapasivat sukulaisiani yksissä häissä ja palasivat raportoiden, että sisareni muistuttivat niin kovasti minua, että heitä huvitti: ääntä, ilmeitä ja kehon kieltä myöten niin ÄITIÄ! Jotakin ilmeisesti jää perusolemukseen, vaikka eläisi puoli elämää valepuvussa vieraalla maalla.

Suuri suruni on, etten kyennyt opettamaan äidinkieltäni lapsilleni.Suomen kielen siirtäminen lapsille vieraassa maassa on haastavaa. Se oli 1980- ja -90-luvuilla todella vaikeaa, kun Internettiä, Skypeä ja halpalentoja ei ollut. Muita suomalaisia tapasi tosi harvoin.                                                                         

Yhteydenpito oli kallista ja "kielenhuolto" perustui perheen lähettämiin kirja- ja videopaketteihin. Jopa äänikirjeitä eli itse äänitettyjä kasetteja lähetettiin silloin - minulla on edelleen tallella jo poisnukkuneen äitini puhetta ja laulua lapsenlapsilleen, nyt CD:lle siirrettynä. Myös omaa, koti-ikävää tihkuvaa puhettani, jossa jo havaitsee kankeutta ja hapuilua. Muutama sukujuhlissa äänitetty "ryhmäviesti" on myös hätkähdyttävä aikamatka 1980-luvun äänimaailmaan: taustalla pienten lasten ääniä, äiti surruttaa "Pamiksilla" kermavaahtoa, TV:ssä kuulutetaan neuvostoliittolainen luonto-ohjelma. Sisarukseni ovat äänessä nuorina aikuisina, elämä edessään. Isä lähettää terveisiä ja "Jumalan siunausta" tyttärelleen, ääni värähtäen.



Äidinkielen opettamisesta lapsille olen käynyt muutaman kipeän väittelyn ulkosuomalaisfoorumeilla. Joillekin se on ylpeä itsestäänselvyys - ja hyi ja häpeä äitejä, jotka siihen eivät "vaivaudu". Kaksikielisyyden puolestapuhujana epäonnistuminen oli sitäkin kirpaisevampaa. Ketään en kuitenkaan siitä tuomitsisi, tuskin kukaan helpolla luopuu äidinkielestään.

Kadehdin Irlannin siirtolaisyhteisöjä: kiinalaisia, intialaisia, puolalaisia, latvialaisia, joilla on valmiit verkostot ja oma kieli käytettävissään.

Äidinkieli on niin tärkeä, että sitä soisi tuettavan jokaisen maahanmuuttajan kohdalla, myös Suomessa. Maahanmuuttajan lapsi oppii kyllä nopeasti uuden kielen, ja tulee olemaan siinä vanhempiaan sujuvampi, mutta kotikielen ja oman kulttuurin vaaliminen on tärkeää 
vanhemman itsetunnolle. 

"Kummallisen" kielen pajattaminen sulkee kuitenkin muut ulkopuolelle. Viisivuotiaani supatti minulle koulun portilla "Äiti, puhu englantia täällä!" Lapset eivät halua olla poikkeavia. Jos puolisokaan ei ymmärrä toista kieltä, on kommunikointi perheen sisällä aina vain ongelmallisempaa. Läksyissä auttaminen suomeksi osoittautui ylivoimaiseksi. Sanavarastoa oli vaikea pitää yllä, mitä vanhemmaksi lapset varttuivat. Suomi-koulut, jotka sitkeästi ylläpitävät toimintaansa monessa maassa, olivat tavoittamattomissa.

Ennen kuin tuomitsee ulkosuomalaisen, kannattaisi ensin "astella vuosi hänen mokkasiineissaan", kuten intiaanisananlasku kuuluu. Monella ulkosuomalaisella on itselläänkin vain rippeet äidinkielestä, mitä kauemmin he ovat poissa kotimaasta.


Ehkä en onnistunut suomen kielessä. Jotain kuitenkin huomaan siirtäneeni lapsilleni suomalaisuudesta: rehellisyyden, rauhallisuuden, lujan oikeudentunnon. Kuten oma äitini tapasi sanoa meistä, vähän puolustellen, vähän uhmakkaasti: "Ihmisiä on vaan niistäkin tullu!"


torstai 16. tammikuuta 2014

Hiukopaloja kulttuurinnälkään

Yhtenä arki-iltana kyllästyimme tietokoneisiin ja telemööpeleihin. Hyppäsimme autoon ja ajoimme lähikaupunkiin, jossa oli kulttuuri-iltamat, live night.  Ilokseni pubin takassa loimusi tuli ja patterit olivat päällä - saattoi siis riisua päällystakin!

Illan anti oli kirjava, italialaisesta kansanmusiikista ja -tanssista isä ja poika-trubaduureihin ja lauluharmonioihin. Ahtaan pubin äänentoisto- ja valaistuslaitteet oli kytketty tusinan jatkojohdon avulla päätöpseliin seinässä. Mixeriksi päätynyt tyttö onnistui katkaisemaan sekä valot että äänen kahdesti, kun siirsi vahingossa tuoliaan. Tätä tervehdittiin irlantilaiseen tapaan hyväntahtoisin aplodein ja nauruin (- samoin kuin minua väliajalla, joka onnistuin kaatamaan mieheni guinness-tuopin pöydänreunalta lattialle). Jännitystä lisäsi taustaverho, joka oli arveluttavan notkolla keskeltä, liekö pyykkinarun varassa. Minä kärsin aina myötäjännityksestä, joten vei aikansa, ennen kuin rentouduin. Amatöörimäisestä laitetekniikasta huolimatta musisointi oli loistavaa, ja kummasti arjen huolet ja työmurheet unohtuivat, olo oli kuin puhdistunut illan jälkeen. Väitän, että vain live-esitys tuottaa sellaista energiaa.






Kulttuurin ei tarvitse maksaa miljoonia, taidenäyttelun voi pitää kahvilassa tai pop-up-kaupassa. Mikki ja piuhat rittävät konserttiin, kulut voi korvata arpajaisilla. Iltamien väliajalla kaksi vanhempaa naista möi arpoja, palkintoina arvatenkin lahjoituksia paikallisista kaupoista. Minun arpaonnellani voitin kolme lautasliinarengasta. Muisto musiikki-illasta takkatulen ääressä, siideriä lipittäen jäi kuitenkin ilmaiseksi.


Itä-Irlannissa on useita pieniä taidekeskuksia, joissa on vapaamuotoisia iltamia, konsertteja ja näyttelyitä - kaikilla on yleensä myös interaktiiviset Facebook-sivut:


Suurempaan kulttuurinälkään on Dublinissa tarjolla vaikka mitä. Tapahtumia ja festareita löytyy lähisukulaiseltani Kulttuuriketulta, tästä.

Dublin on myös täynnä hienoja museoita, joista useimmat aivan ilmaisia. Näihin palaan aina uudestaan:

  • Chester Beatty - maailmankuulu etninen esinekokoelma, josta en saa koskaan tarpeekseni. Eri maailmanuskontoja ja kulttuureita esitellään pyörryksiin asti. Sisäpiha on kivasti muutettu sisätilaksi, ja siellä on kahvila, josta löytyy etnisiä ruokia moneen makuun. Laktoosittomia, gluteenittomia ja vegetaristisia vaihtoehtoja löytyy vaikka kuinka, jopa suussasulavissa jälkkäreissä ja leivonnaisissa, mikä on harvinaista Irlannissa. Pieni mutta kiinnostava etnistuotteiden kauppa. Linkki tässä

  • National Gallery of Ireland - valtava historiallinen kuvataidekokoelma. Tammikuussa jokavuotinen Turner'in akvarellinäyttely, jota ei altisteta liialle valolle, niin eteerisiä maalaukset ovat. Kannattaa tutkia karttaa ja suunnistaa heti siihen osastoon josta on erityisen kiinnostunut, eikä tuhlata aikaa ja jalkoja turhaan (tärkeä neuvo vanhemmille jaloille). Iso ja valoisa atrium-kahvila. Vaarallisen iso kirja- ja julistekauppa. Linkki 

  • IMMA, Irish Museum of Modern Art - päiväretken arvoinen hyvällä säällä, vaikka multimedia-ultramoderni taide voi jättää kylmäksi. Silti, hauskaa meillä ainakin on joka kerran. Entinen sotilassairaala, jossa on iso kivetty sisäpiha, ulkona muodollinen puistopuutarha.  Hienoja lasimaalauksia entisessä sairaalan kappelissa ei valitettavasti pääse kuin varkain katsomaan (en siis julkisesti yllytä ketään, en yhtään).Tunnelmallisessa kellarikerroksessa holvikahvila, jossa hyvää ruokaa ja kahvia. Mielenkiintoisia asiakkaita.  Suositus / Varoitus: suosittu viikonloppukohde kulturelleille lapsiperheille.. Pikkiriikkinen kirjakauppa. Linkki






  • Collins Barracks on listallani käyntivuorossa - hienot ja runsaat esinekokoelmat. Viimeksi kuitenkin ärsyynnyin, koska kokoelma oli mielestäni käsittämättömästi järjestetty - eri aikakausien ja kulttuurien esineitä sekaisin samassa huoneessa, ilman mitään logiikkaa. Ehkä museo on vampattu uuteen uskoon? To be continued. Linkki

torstai 9. tammikuuta 2014

Irlantilaisia valheita

Edellisessä blogissa tuli mainituksi, että käsite yhteinen hyvä on niin juurtunut pohjoismaiseen ajattelutapaan, ettei sitä osaa edes kyseenalaistaa. Irlantilaisesta ajattelusta se tuntuu puuttuvan.

Esimerkiksi verottaja on edelleen them eli ne jotkut (britit?), jotka vievät meidän rahoja, varastavat jopa. Vaikka siirtomaaherrat ovat aikoja sitten häipyneet, eivät irlantilaiset tunne, että verotus tasoittaa tuloeroja ja tarjoaa mahdollisuuden hyvinvointivaltioon - irlantilainen epäilee syvästi, mihin verorahat kulutetaan - joskus aiheellisestikin.

Kun kansalla on näin syvä vastenmielisyys verotusta kohtaan, ei yksikään hallitus (puolueesta riippumatta) edes yritä nostaa tavallista veroprosenttia. Yläluokan veronkierto kaikessa hiljaisuudessa on huippuluokan taitolaji sinänsä, mutta heillä onkin varaa palkata alan asiantuntijat. Ns. valkokaulusrikollisuus on vasta viime aikoina tullut julkisuuteen, ja sen penkominen on maksanut triljoonia.

Tavallista työntekijää rokotetaan hienostuneesti, irlantilaiseen tapaan. Sain hiljattain selvityksen, mitä lyhenteet palkkakortissani oikein tarkoittavat. Tavallisen PAYE (Pay As You Earn) - tuloveron lisäksi maksan kahta eri lisäveroa, joita ei verokarhuiksi luulisi, niin lampaitten vaatteissa ne kulkevat: Universal Social Charge sekä Pensions Grouped. Jälkimmäisen luulin hyväuskoisesti kartuttavan omaa eläketurvaani, mutta se onkin kuulemma taas yksi lisävero, joka katoaa johonkin Bermudan kolmioon. Universal Social Charge taas perustettiin korvaamaan jotain vajetta budjetissa, jota kukaan ei enää muista.

Jostain häpeällisen nimettömästä sarakkeesta vähennetään tuntematon summa, jolla jokainen Irlannin veronmaksaja tukee katolisen kirkon hyväksikäyttämiä uhreja, joille on annettu tähän mennessä jo 1.1. biljoonaa (miljardia? Äidinkieleni pettää tässä) euroa korvauksia - mielestäni aivan oikeutetusti ja aivan liian myöhään. Mutta hetkinen, minähän en edes ole katolinen, enkä ole ottanut osaa vuosikymmenien systemaattiseen hyväksikäyttöön, en suojellut lastenraiskaajia ja -pieksäjiä, en siirrellyt heitä seurakunnasta  toiseen, en kiistänyt pedofilian olemassaoloa. Eikö ainoa maksumies tässä pitäisi olla katolinen kirkko ja sen hengelliset säädyt, joiden takana upporikas Vatikaani seisoo?

Näin ei kuitenkaan ole. Bertie Ahernin hallituksen opetusministeri Michael Woods teki hiljaisen sopimuksen katolisen kirkon kanssa v. 2002, että se maksaa korvauksista 50%, valtio (lue: veronmaksajat) maksaa loput. Lasku kirkolle oli silloin 128 miljoonaa. Muutenhan kirkko olisi mennyt konkurssiin. Tätä ei kysytty kansalta, tästä ei keskusteltu hallituksen istunnoissa julkisesti. Korvausten lopullista summaa ei kukaan tiennyt. Yksi mies allekirjoitti avoimen shekin, jota minäkin palkkatyölläni maksan. Itse asiassa on todennäköistä, että hyväksikäytön uhritkin maksavat omia korvauksiaan, jos käyvät palkkatyössä. (Mieleeni tuli ilkeä ajatus, että pikemminkin joka kirkon ovenpieleen pitäsi laittaa keräyslipas: Tähän uhrikorvaukset. Me kannatamme kirkkoa!)

Korvauksien loppua ei näy, kun uusia skandaaleja paljastuu. Laman tuomien leikkauksien lisäksi myös tämä velka kuormittaa opetusbudjettia - ikävin tuloksin nykyisille koululapsille (Linkki tästä )

Katolinen kirkko ei ollut ainoa osasyyllinen lasten ja nuorten hirvittävään kohteluun, seksuaaliseen hyväksikäyttöön ja fyysiseen ja psyykkiseen kuritukseen. Siinä olivat kaikki valtion elimet mukana: koululaitos, sosiaalivirasto, sairaalat, oikeusistuimet ja poliisi. Kukaan ei kyseenalaistanut mitä tehtiin, kukaan ei puolustanut lapsia, jotka usein tulivat köyhimmistä sosiaaliluokista, ongelmaperheistä, maalta tai kaupunkien slummeista. Joskus pelkkä orvoksi jääminen vei lapselta oikeusturvan.




Vaikka koko yhteiskunta oli juonessa mukana, tuntuu silti epäoikeudenmukaiselta sälyttää korvausvastuu tavallisella veronmaksajalla. Katolinen kirkko oli valtaportaista ylimmällä ja kontrolloi kaikkia yhteiskunnan aloja. Heitä ei uskaltanut kyseenalaistaa kukaan. 

Kirkon toimintaa puolustellaan usein sillä, että muuten Irlannissa ei olisi ollut minkäänlaisia kouluja, laitoksia tai sairaaloita, katolinen kirkko mahdollisti ne köyhässä maassa. Väitteeseen on ollut vaikea vastata, kunnes törmäsin mieheen, joka todistaa tämän myytiksi.


Luen parhaillaan maanmainiota kirjaa, Fintan O'Toolen Enough is Enough (=Nyt riitti). Harvoin olen kiljunut riemusta ja huitonut nyrkilläni Yes!!! lukiessani poliittista analyysia. O'Toole kirjoittaa niin selkeästi, hauskasti ja terävänäköisesti, että luulisi häntä Muukalaiseksi. Irlantilaisena hänellä on kuitenkin ainutlaatuinen kyky nähdä, mistä esiaikaisesta suosta Irlannin myytit kumpuavat. Hän ei kavahda löytämänsä mönjän löyhkää, vaan pakottaa katsomaan.

Suosittelisin kaikille Irlannista syvemmin kiinnostuneille erityisesti lukuja Myth of Charity (Hyväntekeväisyyden myytti), jossa paljastetaan Irlannin koululaitoksen ja terveydenhuollon myytit,  ja Myth of the Republic, joka käsittelee Irlannin itsenäisen tasavallan myyttiä.

Kaikkein antoisinta oli O'Toolen analyysi siitä, miksi myytit ovat syntyneet. Tässä löytyy vertailukohde Sofi Oksasen kirjoihin Viron historiasta - tiedetään asioita, mutta ei tiedetä. Totuus puetaan valheeksi, jonka jälkeen valhe julkaistaan totuutena, myyttinä. Motoksi sopisi erään Oksasen kirjan nimi: Kaiken takana oli pelko. 

Kuitenkin ratkaisu on aina sama, niin henkilökohtaisessa elämässä kuin yhteiskunnassakin: vain totuus vapauttaa. Amen.

Irlantilaisille omalaatuinen totuuden kierto, josta kirjoitin edellisessä blogissa, on samalla sekä syy että seuraus. Muna vai kana? O'Toole antoi sille nimenkin: double-think. Ajatellaan asioista yhtaikaa kahta eri versiota. 

Repesin totaalisesti, kun O'Toole kertoi tarinan eukosta, jolta kysyttiin, uskoiko hän maahisiin (little people). Eukko vastasi: Ei, en usko, mutta kyllä niitä täällä on!




Kuten O'Toole huomioi, tällä on myös meriittinsä, mitä tulee sanataituruuteen ja verbaaliseen mielikuvitukseen. Irlantilaisten sanavarastossa on vaikka kuinka paljon kummallisia termejä:

  • hedging your bets
  • it's neither here nor there
  • bit of both
  • much of a muchness
  • it is and it isn't
  • it depends

Keskustelussa viitataan usein epämääräisesti henkilöön your man, ja jos ei heti ymmärrä, your man below/ yesterday/ over there. Tärkeäkin esine voi olla that yoke tai thingammabob tai thingamajib.

Ylipäänsä suoruutta ja ikävien asioiden kutsumista niiden oikeilla nimillä vältetään. Syöpä-sanaa ei pitkään käytetty avoimesti, vaan henkilöllä oli serious illness (vakava sairaus). Jos joku teki itsemurhan, hän died in tragic circumstances (kuoli traagisissa olosuhteissa). Minulta meni puoli elämää, ennen kuin tajusin, että hämmästyttävän yleinen sairaus kidney infection (munuaistulehdus) tarkoittikin paljon hävettävämpää virtsatietulehdusta.

Kun kielen vaihtaminen jo sinällään on vaikeaa, kuluu totisesti ihmisikä näitten ajatusmallien, hienosäätöjen ja kansallistermien ymmärtämiseen. O'Toolesta löytyi korpisuomalaiselle majakka Irlannin sanasumuun ja käsitekaamokseen.