Pages

Monday, 30 March 2020

Vedenjakaja


Enpä ole koskaan tuntenut ihmiselämää näin epävarmaksi. Henkilökohtaisessa elämässäni kyllä, monessa kohtaa, kun ei tiennyt, mihin suuntaan lähteä, eikä kukaan voinut tehdä päätöstä puolestani. Nyt kyseessä on koko maailman epävarmuus tulevasta.
Tämä pandemian aika on jotenkin suistanut maailman radaltaan. Mikään ei enää ole niin kuin ennen, kaikki on muuttunut muutamassa viikossa. Useilta ihmisiltä on mennyt tuottava ja hyvä elanto, kaikilta nyt jo liikkumavapaus, monilta myös terveys ja henki. Vapauksia ja etuuksia on rajoitettu, joita kukaan ei ole enää ’meidän’ maailmassamme kyseenalaistanut, koska ne olivat itsestäänselvyyksiä. Kokoontuminen, liikkuminen, matkustaminen, shoppailu, vierailut, opiskelu, kulttuuritapahtumat, urheilu...

Sci-fi romaanit ja elokuvat, joissa tällaista tapahtui, olivat viihdettä: kamalaa, jos joskus kävisi noin! Monet ovat verranneet tätä dystopioihin: aamulla herää ja vähän aikaa luulee, että kaikki on hyvin, sitten oikeasti herää todellisuuteen. Jotenkin tätä ei vaan voi uskoa. Tilanne tuntuu samalta, kun on saanut syöpädiagnoosin ja aina välillä unohtaa sen, sitten se taas palaa.

Kalenteri, jossa vielä pari viikkoa oli menoja sinne ja tänne, ammottaa nyt tyhjänä. Ei ole enää kiire. Eläkeläiselläkään. Viikon kohokohta on päästä yksin kauppaan ruokaostoksille. Onneksi kukaan ei vielä ole heristänyt sormea ja luullut minua riskiryhmän ikäiseksi karkuriksi, uppiniskaiseksi vanhukseksi.

Meillä pitäisi olla asiat hyvin, meidän kahden hengen kuplassamme. On vakaa toimeentulo, mukava koti, piha, pääsemme vielä luontoon kävelylle. Lähiomaisen terveys on palannut, minun pienet kramppani tulleet ja menneet. Meillä on ajanvietettä sisätiloissa tavallisestikin. Silti mieli on järkkynyt, pelko kytee jokaista uutislähetystä katsoessa. Mitä seuraavaksi tapahtuu? Mielikuvitukseni käy läpi maailmanlopun skenaarioita ylikuormitetuissa sairaaloissa. En edes halua ajatella mitä vielä köyhemmissä maissa tulee tapahtumaan. Pelkään jokaista ihmiskontaktia: saanko nyt tartunnan? Kestääkö terveys? Miten lähiomaisen käy, jos itse sairastun? Tosin päin en edes halua ajatella.

Perusturvallisuutta ei niin vain saa takaisin, kun se on järkkynyt. Olen tullut toimeen aika äärimmäisissä olosuhteissa, ilman mukavuuksia ja ylellisyyttä, mutta tällaista levottomuutta en ole kokenut koskaan, näin yleismaailmallista. Voin kuvitella, että niiden, joille talouden kaatuminen ja liikkumisen rajoitus on ollut täysin odottamatonta, ei ole helppoa alistua epävarmuuteen ja voimattomuuden tunteeseen. Adrenaliini jyskyttää, ja sitten sanotaan että nyt pitää vain pysyä neljän seinän sisällä. Aikajana venyy, meneekö tähän viikkoja vai kuukausia, koko kesäkö? Kukaan ei tiedä.

Olen usein rauhoitellut itseäni vaikeina aikoina: kukaan ei vielä ole ovea jyskyttämässä ja viemässä jonnekin. Kun katsoo ikkunasta ulos, siellä on aivan rauhallista. Emme ole nälissämme, ei ole pulaa vedestä tai suojasta. Yhteiskunta toimii ja on järjestyksenalainen. Meidän yhteiskuntamme. Tämä voi olla se kohta ajanlaskussa, jossa aletaan todella puntaroida arvoja. Toivoa on.

Tuntuu hullulta yrittää paeta todellisuutta, mutta ehkä juuri se meidän on tehtävä: blokattava uutiset, pelko, kaiken outous. Katseltava dokumentteja jostain ihan eri aiheesta, naurettava typerille komedioille ja somevitseille. Luettava aivan eri aikakausista ja ihmisistä. Seurattava viattomia eläimiä, ruudulta tai livenä, nehän eivät tiedä pandemiasta yhtään mitään. Hengitettävä syvään metsässä. Tehtävä käsillämme jotain hyödyllistä. Tätä voi harjoittaa jaksoissa joka päivä. Sitten taas jaksaa uutispäivityksiä.



Yhtenä päivänä sain päähäni tehdä kreikkalaista ruokaa, lihapullia oudoilla mausteilla, tzatsikia, uuniranskalaisia. Taustalle kreikkalaista musiikkia, lasillinen joulusta asti säästynyttä punaviiniä ja hopla! Oli kuin olisimme oikeasti käyneet jossain muualla. Minua lähemmin tuntevat ymmärtävät tilaisuuden ainutlaatuisuuden: minähän inhoan ruuanlaittoa. Nyt kun ei edes voi käydä missään lounaalla,  on keksittävä itse vaihtelua. Hyvä aika kokeilla kaikkea uutta, niiden ostosreissujen antamissa rajoissa.

Onnekseni minulla on seurana lähiomainen, niin introvertti kuin olenkin. En ikinä kyllästy väittelemään, keskustelemaan ja pohtimaan hänen kanssaan. Huumorimme on yhtä mustaa ja se on viimeaikaisten sairastelujen jälkeen saanut yhä surrealistisempia sävyjä. Kaverit ja suku ovat myös pitäneet enemmän yhteyttä kuin koskaan, kaikilla näköjään yhtäkkiä jää aikaa ottaa yhteyttä, kun ei olla mennä tohottamassa koko ajan. Jälkikasvu on pitänyt yhteyttä Whatsapp-ryhmän avulla ja skypessä.
  



En aio tsempata ketään tekopirteillä neuvoilla, elämme merkillisiä aikoja. Siitä olen onnellinen, että asumme nyt Suomessa ja olemme molemmat saaneet hyvää terveydenhuoltoa täällä ja nopeasti eikä vuosien odottamisen jälkeen. Täällä ei kysytä vakuutusta tai tiliotetta, ennen kuin hoidetaan.

Pidetään huolta, että hoitohenkilökunta jaksaa jatkossakin, ei kuormiteta heidän venymistään yhtään enempää. Kiitoksen ja myötätunnon sana heille ei maksa mitään. Se, mikä maksaa, olisi tehtävä pikimmiten: palkkojen tuntuva korotus kaikille niille, jotka tekevät tärkeintä työtä maailmassa, mutta saavat vähiten palkkaa: lastenhoitajat, opettajat, kotiavustajat, tavarakuskit, ruokakaupan työntekijät, laitossiivoojat, terveysalojen hoitajat, teknikot, suojavarusteiden tekijät. Toivottavasti yhteiskunta on nyt tajunnut miten korvaamattomia he ovat!

Yksi on varma; kevät tulee tänäkin vuonna. Valoa päin!