Pages

Tuesday, 30 October 2018

Kyynisyyttä ja kirjamessuja

Taas se aika vuodesta, kun paisun ylpeydestä oman piskuisen kielemme takia. Näin paljon suomalaisia kirjailijoita, lukijoita ja kirjoja! Valtava kiinnostus kirjoitettua sanaa kohtaan; tänä vuonna kuulemma ennätyskävijämäärä!

Kirjamessuista selviytyy parhaiten, kun tilaa paperisen esitteen jo viikkoja ennen, ruksaa mielenkiintoisimmat haastattelut ja keskustelut ohjelmasta ja suunnistaa sen mukaan. 

Aloitin amerikkalaisesta Jennifer Clementistä, jota Sofi Oksanen haastatteli englanniksi uutuuskirjasta Rakkaudesta aseisiin. Tulin juuri paikalle, kun Sofi totesi: Täällä Pohjolassa ihmiset eivät yksinkertaisesti asu autoissa. Se ei ole mahdollista. Clementin kirjan päähenkilö Pearl-tyttö jakaa vanhan auton äitinsä kanssa trailerpuistossa Floridan syrjäkylillä. En voi kuvitella yhdenkään lapsen asuvan siten Suomessa, sillä meillä on edelleen toimiva hyvinvointivaltio. Sellaisia USA:ssa mielellään kutsutaan sosialistisiksi. (Tällä näköjään tarkoitetaan kattavaa sosiaaliturvaa ja julkista, verovaroin tuotettua terveydenhoitoa). 

Olen vasta puolivälissä kirjaa, jonka ostin mielenkiintoisen haastattelun perusteella. Mieleen jäivät Clementin sanat: tuliaseet ovat osa USA:n identiteettiä. Ja: aseella on enemmän oikeuksia kuin minulla (sanoi 8-vuotias tyttö). Aseteollisuus on valitettavasti mahtibisnes, jolle ei loppua hevin näy. En tiedä vielä, miten Pearl-tytölle käy, mutta jollain tavalla hän muistuttaa Elena Ferranten Lenaa, aikakausi on vain eri. Clement kertoo tämän päivän ihmiskohtaloista USA:n nurjalla puolella, sillä jota ei valtamediassa näy.  Minun on vaikea tuta mitään toivoa sen maan suhteen, niin kammottavaksi se on luisumassa asepolitiikkoineen ja luokkaeroineen. Jos vähänkään epäilee aseenkannon mahtia, voin suositella vaikka summittaista googlausta. Kun etsin Clementin kirjaa netistä sen alkuperänimellä Gun Love, päädyinkin veret seisauttavaan blogiin samalla nimellä. Ymmärtänette, jos en linkkaa. 

Mutta voimme valita joko kyynisyyden tai välittämisen, kuten todettiin virkistävässä nuorten paneelissa kirjamessuilla Kallio-lavalla.

Ulkosuomalaisena olen edelleen ulkona kuka kukin on Suomessa, joten en tuntenut paneelin osanottajia, mutta kyllä Suomessa on toivoa näiden puhujien perusteella. Jos politiikka nähdään vanhojen pierujen areenana, on muitakin kanavia osallistua ja vaikuttaa. Kyynisyyteen ei auta vaipua, ei edes meidän vanhojen. Ja minähän edelleen uskon äänestyksen voimaan: vaalit ovat tulossa pian.

Luulin jo päässeeni vähällä kirjaostosten suhteen, kunnes loppumetreillä törmäsin vaikuttavaan historialliseen valokuvakirjaan 1918, toim. Jukka Kukkonen (WSOY). Se oli aivan pakko ostaa vaikka se oli painava ja kallis. Tiedän, että luen sitä vielä usein ja hartaasti. 

Kirjamessuilla tulee lopulta aina ähky kirjoista, ja silloin on parasta lähteä. Tämänkertaiset risut: moni haastattelu ja paneelikeskustelu olisi ansainnut paremmin äänieristetyt tilat. On vaikea keskittyä ohikulkevien ihmisten ja viereisen lavan äänimaailman kaaoksessa. Risuja saavat myös uusitut lavannimet, sillä lavoja ei vieläkään löydä. Kattoon oli ripustettu joku ihme QR-koodi jota ilmeisesti voi lukea älypuhelimella. Siis mitä vikaa olisi kunnon nelisivuisessa nimikyltissä, joka näkyisi eri ilmansuuntiin vaikka salin toisesta päästä? Pidän itseäni kohtalaisena kartanlukijana, ja silti säntäilin hallia päästä päähän etsien Kalliota ja Senaatintoria. Toinen ärsyttävä piirre on halpiskirjojen 2e -megalaarit, täynnä myynnistä poistettuja keitto- ja joogakirjoja. Turhaa ajanhukkaa edes katsoa niitä. Arvokirjojen rinnalla se jotenkin halventaa koko messuja. Vähän sama ero kuin kuvataiteessa myyntinäyttelyllä ja taidenäyttelyllä. 

Ihan pakko vielä mainita Irlannin murheellinen ilmestyminen Suomen uutisiin, koskien Tuamin lastenkodin joukkohaudan tutkimista. Oli outoa lukea siitä omalla kielelläni. Kukaan Irlannin some-tutuistani ei reagoinut tähän uutiseen, eivät kai jaksa enää. On hyvä, että hauta vihdoin avataan ja lapsivainajat edes luetteloidaan ja he saavat kunnon hautajaiset. Jättimäinen ja kallis urakka se on, ja haudasta vastuussa oleva nunnajärjestö pulittaa summasta vain murto-osan, loput kustantaa veronmaksaja. Toisaalta koko yhteiskunta oli mukana juonessa, tuomioistuimet, poliisi, lääkärit, poliitikot. Myös perheet, jotka joskus lähettivät tyttärensä laitoksiin loppuiäksi. Mikään ei minusta silti poista syyllisyyttä katoliselta kirkolta, jonka dogma hallitsi Irlantia. Oli Suomessakin aina au-äitejä, mutta heitä varten perustetut ensikodit toimivat aivan eri periaatteilla. Kirkon moraalisäännökset eivät määränneet terveydenhoitoa ja  sosiaalitointa. 

Olen kirjoittanut Tuamin joukkohaudan löydöstä v. 2014 mm. täällä. Linkki lehtiuutiseen suomeksi tästä.  

Muutoin paluumuuttajalle kuuluu hyvää. Synkistyvä Suomen sää ei haittaa, on aika syväsukeltaa kulttuuriin: käydä katsomassa ja tehdä itse taidetta, lukea kirjoja, kuunnella musiikkia, sytyttää kynttilä ja pitää yhteyttä hyviin ystäviin ja sukulaisiin. Elämä on tässä ja nyt, ei toisaalla. Rauhallista Halloweenia!