Pages

lauantai 22. joulukuuta 2018

Jouluhartaus


Ensimmäinen täysjärkinen joulu tulossa. Viime jouluna oltiin juuri muutettu uuteen taloon, selvitty keittiö- ja putkirempasta, ja minä retkahdin väsymyksestä flunssaan. Onneksi suomalainen lähisukulainen saapui piristämään. 

Tänä jouluna on jo traditioita täälläkin, osataan luoda lunta, lähiomainen lämmittää saunan tuossa tuokiossa, pyöräytti jäälyhdynkin ilokseni, ja minä älysin käyttää autotallia jättimäisenä pakastinarkkuna jouluruuille. Pakkasta tällä hetkellä -9c! Olemme oppineet pukemaan KAIKKI vaatteet ylle ennen ulos lähtöä, myös hansikkaat ja hatun. Kylmä kangistaa nopeasti. 

Ei voi muuta kuin ihastella Suomen kauneutta. Lumi on höyhenenkevyttä pakkasella, se valaisee polut ja vaimentaa kovat äänet, pakkanen kirjoo kukkia varaston ikkunaan ja kiteitä oksille. Kohta on aika käydä laduille! Suomalaiset tulisivat kyllä kaipaamaan lunta, jos se joskus ilmaston lämpenemisen takia katoaisi. Näillä korkeuksilla talven pimeys on ahdistavaa, valo tuskin lisääntyy keskipäivään mennessä aamusta, ja alkaa sitten taas hiipua. En muista, milloin olen viimeksi nähnyt auringon! Lumi tuo edes illuusion valosta.

Oma suhtautumiseni jouluun on kohentunut, kun olen päässyt päättämään itse sen vietosta. Suomessa ei myöskään altistu yhtä paljon blingille kuin Irlannissa - vai suojelenko vain itseäni nykyään paremmin kulutusbakkanaalilta?

Joulu on monille ahdistuksen, riittämättömyyden, kaipauksen ja yksinäisyyden aikaa. Olen huomannut, että se on onneksi myös aikaa, kun otetaan yhteyttä sukulaisiin ja ystäviin, kyläillään ja kirjoitellaan. Edes jouluna!

Olen vihdoinkin saanut rauhan elämääni. Olen sinut menneisyyteni kanssa, löytänyt luovuuteni, armahtanut itseni suorittamisen paineesta. Odotan uteliaana, mitä ensi vuosi tuo tullessaan. Ainakin pääsen tapaamaan jälkikasvua, josta on kehkeytynyt ihmeellisiä, välkkyjä, persoonallisia aikuisia, joiden kanssa voi pohtia elämää ja maailmaa - ei kuten äiti ja lapsi, vaan aikuisena aikuiselle. Olen kiitollinen, että he ovat edelleen osa elämääni, ylimääräinen bonus jota en tunne ansainneeni. Minulla on myös muutama hyvä, sinnikäs ystävä, joiden seurassa voin olla täysin oma itseni. Lähiomaisen kainalossa on hyvä herätä joka aamu. En olisi voinut valita parempaa väittelijää, kannustajaa, kriitikkoa, työparia, naurattajaa ja matkakumppania. Kiintymys tuo vain yhden surun: joskus meidänkin aikamme loppuu.

En ole uskovainen, mutta joskus täyttää mieleni hartaus ja kiitollisuus kaikesta, mitä olen saanut. Kukaan ei tiedä, mitä huominen tuo tullessaan, mutta nyt on maljani piripinnassa. Kiitos elämälle!

Onnellista joulua ja rauhallista uutta vuotta!



torstai 29. marraskuuta 2018

Hyvää elämää

'Hyvään elämään ei tarvita valtavasti rahaa. Ihmisen onnellisuuteen liittyy tiiviisti se, että pystyy tekemään asioita, joita haluaa tehdä, ja elämään oman näköistään elämää. Eli että ihminen pystyy asumaan kuten haluaa, hoitamaan laskut, harrastamaan, ilmaisemaan itseään, tapaamaan ystäviään. Raha on yksi väline, jolla näitä voi toteuttaa.'

Näin tutkija Frank Martela Yhteishyvä-asiakaslehdessä. Jäin miettimään, onko meillä jo tämä kaikki. Taloudellinen tilanteemme on, jos ei nyt romahtanut niin ainakin kutistunut normaalin palkansaajan elämästä. Aikaa meillä sen sijaan on nyt enemmän kuin koskaan. Terveys on kohentunut kun luovuimme autosta ja kuljemme fillarilla tai julkisilla - jälkimmäiseen liittyy yllättävän paljon kävelyä ja seisoskelua. Liikuntaan ei kiinnitä huomiota kun on nuori, mutta kunto jähmettyy vääjäämättä jos vain nousee autoon ja autosta ainoana liikuntana tällä iällä. Lähiomainen oli jo uhkaavasti käpertymässä hyötyliikunnan puutteessa. Äijäjoogasta on turha edes puhua. 



Sanon usein, että edes liikuntakyvyn ylläpito on nyt jokapäiväistä taistelua, jonka tietää jossain vaiheessa häviävänsä, mutta periksi ei anneta. 



Jostain syystä tuntuu kuin vanheneminen kirkastaisi tavoitteita: joko nyt tai ei koskaan. Jos kaihoilee näyttelyn pitämistä, kirjan kirjoittamista, matkustelua, se kannattaa aloittaa nyt. Ei sitku.





Olemme matkustelumme tehneet, minulle riittävät muistot ja uusi kotimaani. Lähiomainen piti näyttelyn Irlannin valokuvistaan ja suunnittelee jo seuraavaa. Irlanti näyttää täältä harmaasta Suomesta käsin niin värikkäältä! Vaikka tiedän, että harmaina päivinä ei Irlannissakaan valokuvata.


Minä olen jo vuoden päivät piirtänyt Croquis-illoissa alastonmallia ja sain myös aikaiseksi painattaa kalenterin maalauksistani. Näyttelytasolla en ihan vielä ole. Enemmänkin keskityn kirjoittamiseen, käyn Vapaata Kirjoittajakoulua etänä ja livenä maailman ihanimpien kirjoittajakamujen ja opettajan kanssa - palaan aina kotiin jalat metrin korkeudella kadunpinnasta. Kirjoittajissa on se erikoispiirre, että he voivat puhua vain sanoista tuntikausia. On uskomatonta tutustua erilaisiin kirjoittajatyyleihin. Miten ihmeellinen on ihmisen mielikuvitus! Sillä todellakaan ei ole rajoja. Muutama viitesana, aikaa vartti, ja tuloksena on kymmenen täysin erilaista tarinaa. Henki on ryhmässämme huumorintajuinen, kannustava ja silti kriittinen, sopivassa suhteessa. Pätevä ope luotsaa tunnit niin ettei tule löysää ja pysytään aiheessa. Tapaamisten välillä annetaan etätehtäviä. Palautteen saanti muilta, kokeneilta ja tarkkasilmäisiltä kirjoittajilta on tähdellistä, koska omalle tekstilleen on sokea. Ope viitoittaa vielä tarkemmin omaa tekstiä. Käsikirjoitukseni on taas alkanut edetä, pitkän jumiutumisen jälkeen, vaikka en vieläkään tiedä, miten tarina päättyy. 

Marraskuun tähtihetkiä: Huippukääntäjä Kersti Juva Hämeenlinnan kirjastossa luennoimassa kääntämisestä - siinäpä hauska esiintyjä! Harvoin saa suomalaisen luennoilla nauraa. Liekö hitusen vaikutusta sillä, että Kersti Juva on puoliksi ulkosuomalainen? Muita: nuoruuden ystävien tapaaminen. Vuodet putoavat pois ja ollaan taas nuoria, pohditaan ja käkätetään ja avaudutaan. Huomasin, että olemme viksumpia kuin ennen, armollisempia itsellemme ja toisille, emmekä ihan niin hukassa kuin joskus. 

Sukujuhlat yli kolmenkymmenen hengen voimin olivat myös tähtihetki: kolmen sukupolven kohtaaminen, me vain nykyään olemme 'vanhusten pöydässä'! Mielettömän hienoa myös nähdä, miten eläkkeelle pääsy voi vapauttaa ihmistä kokeilemaan uutta. 

Muita: viime viikolla meitä kävi haastattelemassa maakunnan sanomalehti paluumuutosta, ja se olikin eka mediapölähdys  ainakin minulle. Tuntui oudolta vastailla niin henkilökohtaisiin kysymyksiin, ja koko juttu kuulosti kovin sekavalta. Välillä valokuvaaja halusi kuvata jotain 'äksöniä', hmm, talvisella pihamaalla, maa roudassa. Päädyimme kokoamaan vastaostettua lintulautaa. Videoklipissä pihalla kerroimme Suomen hyviä ja huonoja puolia, mutta kesken kaiken alkoi naapuri jurmuttaa moottorisahalla juuri kaatamaansa jättikuusta, joten päädyimme vain nauramaan hysteerisenä. Kun juttu julkaistiin tämän päivän lehdessä, ällistyin miten järkevältä, jopa johdonmukaiselta kaikki

näytti. Ammattijournalisti saa ihmeitä aikaan. Uraputkella en koskaan ole voinut kehuskella, elämäni muistuttaa enemmän koiranputkea tai piikkikuusamaa. Monen mutkan kautta päädyttiin tänne. Hyvä päätös!




tiistai 30. lokakuuta 2018

Kyynisyyttä ja kirjamessuja

Taas se aika vuodesta, kun paisun ylpeydestä oman piskuisen kielemme takia. Näin paljon suomalaisia kirjailijoita, lukijoita ja kirjoja! Valtava kiinnostus kirjoitettua sanaa kohtaan; tänä vuonna kuulemma ennätyskävijämäärä!

Kirjamessuista selviytyy parhaiten, kun tilaa paperisen esitteen jo viikkoja ennen, ruksaa mielenkiintoisimmat haastattelut ja keskustelut ohjelmasta ja suunnistaa sen mukaan. 

Aloitin amerikkalaisesta Jennifer Clementistä, jota Sofi Oksanen haastatteli englanniksi uutuuskirjasta Rakkaudesta aseisiin. Tulin juuri paikalle, kun Sofi totesi: Täällä Pohjolassa ihmiset eivät yksinkertaisesti asu autoissa. Se ei ole mahdollista. Clementin kirjan päähenkilö Pearl-tyttö jakaa vanhan auton äitinsä kanssa trailerpuistossa Floridan syrjäkylillä. En voi kuvitella yhdenkään lapsen asuvan siten Suomessa, sillä meillä on edelleen toimiva hyvinvointivaltio. Sellaisia USA:ssa mielellään kutsutaan sosialistisiksi. (Tällä näköjään tarkoitetaan kattavaa sosiaaliturvaa ja julkista, verovaroin tuotettua terveydenhoitoa). 

Olen vasta puolivälissä kirjaa, jonka ostin mielenkiintoisen haastattelun perusteella. Mieleen jäivät Clementin sanat: tuliaseet ovat osa USA:n identiteettiä. Ja: aseella on enemmän oikeuksia kuin minulla (sanoi 8-vuotias tyttö). Aseteollisuus on valitettavasti mahtibisnes, jolle ei loppua hevin näy. En tiedä vielä, miten Pearl-tytölle käy, mutta jollain tavalla hän muistuttaa Elena Ferranten Lenaa, aikakausi on vain eri. Clement kertoo tämän päivän ihmiskohtaloista USA:n nurjalla puolella, sillä jota ei valtamediassa näy.  Minun on vaikea tuta mitään toivoa sen maan suhteen, niin kammottavaksi se on luisumassa asepolitiikkoineen ja luokkaeroineen. Jos vähänkään epäilee aseenkannon mahtia, voin suositella vaikka summittaista googlausta. Kun etsin Clementin kirjaa netistä sen alkuperänimellä Gun Love, päädyinkin veret seisauttavaan blogiin samalla nimellä. Ymmärtänette, jos en linkkaa. 

Mutta voimme valita joko kyynisyyden tai välittämisen, kuten todettiin virkistävässä nuorten paneelissa kirjamessuilla Kallio-lavalla.

Ulkosuomalaisena olen edelleen ulkona kuka kukin on Suomessa, joten en tuntenut paneelin osanottajia, mutta kyllä Suomessa on toivoa näiden puhujien perusteella. Jos politiikka nähdään vanhojen pierujen areenana, on muitakin kanavia osallistua ja vaikuttaa. Kyynisyyteen ei auta vaipua, ei edes meidän vanhojen. Ja minähän edelleen uskon äänestyksen voimaan: vaalit ovat tulossa pian.

Luulin jo päässeeni vähällä kirjaostosten suhteen, kunnes loppumetreillä törmäsin vaikuttavaan historialliseen valokuvakirjaan 1918, toim. Jukka Kukkonen (WSOY). Se oli aivan pakko ostaa vaikka se oli painava ja kallis. Tiedän, että luen sitä vielä usein ja hartaasti. 

Kirjamessuilla tulee lopulta aina ähky kirjoista, ja silloin on parasta lähteä. Tämänkertaiset risut: moni haastattelu ja paneelikeskustelu olisi ansainnut paremmin äänieristetyt tilat. On vaikea keskittyä ohikulkevien ihmisten ja viereisen lavan äänimaailman kaaoksessa. Risuja saavat myös uusitut lavannimet, sillä lavoja ei vieläkään löydä. Kattoon oli ripustettu joku ihme QR-koodi jota ilmeisesti voi lukea älypuhelimella. Siis mitä vikaa olisi kunnon nelisivuisessa nimikyltissä, joka näkyisi eri ilmansuuntiin vaikka salin toisesta päästä? Pidän itseäni kohtalaisena kartanlukijana, ja silti säntäilin hallia päästä päähän etsien Kalliota ja Senaatintoria. Toinen ärsyttävä piirre on halpiskirjojen 2e -megalaarit, täynnä myynnistä poistettuja keitto- ja joogakirjoja. Turhaa ajanhukkaa edes katsoa niitä. Arvokirjojen rinnalla se jotenkin halventaa koko messuja. Vähän sama ero kuin kuvataiteessa myyntinäyttelyllä ja taidenäyttelyllä. 

Ihan pakko vielä mainita Irlannin murheellinen ilmestyminen Suomen uutisiin, koskien Tuamin lastenkodin joukkohaudan tutkimista. Oli outoa lukea siitä omalla kielelläni. Kukaan Irlannin some-tutuistani ei reagoinut tähän uutiseen, eivät kai jaksa enää. On hyvä, että hauta vihdoin avataan ja lapsivainajat edes luetteloidaan ja he saavat kunnon hautajaiset. Jättimäinen ja kallis urakka se on, ja haudasta vastuussa oleva nunnajärjestö pulittaa summasta vain murto-osan, loput kustantaa veronmaksaja. Toisaalta koko yhteiskunta oli mukana juonessa, tuomioistuimet, poliisi, lääkärit, poliitikot. Myös perheet, jotka joskus lähettivät tyttärensä laitoksiin loppuiäksi. Mikään ei minusta silti poista syyllisyyttä katoliselta kirkolta, jonka dogma hallitsi Irlantia. Oli Suomessakin aina au-äitejä, mutta heitä varten perustetut ensikodit toimivat aivan eri periaatteilla. Kirkon moraalisäännökset eivät määränneet terveydenhoitoa ja  sosiaalitointa. 

Olen kirjoittanut Tuamin joukkohaudan löydöstä v. 2014 mm. täällä. Linkki lehtiuutiseen suomeksi tästä.  

Muutoin paluumuuttajalle kuuluu hyvää. Synkistyvä Suomen sää ei haittaa, on aika syväsukeltaa kulttuuriin: käydä katsomassa ja tehdä itse taidetta, lukea kirjoja, kuunnella musiikkia, sytyttää kynttilä ja pitää yhteyttä hyviin ystäviin ja sukulaisiin. Elämä on tässä ja nyt, ei toisaalla. Rauhallista Halloweenia!





keskiviikko 26. syyskuuta 2018

Viisi eroa Suomen ja Irlannin välillä

Vuosi on tullut täyteen paluumuutosta. Pääni on vihdoin seurannut muuttoa, jalat hiljakseen laskeutuneet maan tasalle. On tilinteon paikka. 

Ihan ilman sen syvällisempiä perusteluja, viisi suurinta eroa halusi tulla julkisuuteen. Nämä kaikki liittyvät toisiinsa ja ovat juuri niin subjektiivisia kuin ihmisen kokemukset yleensäkin. 35 vuotta Irlannissa on pitkä aika, ja suurin osa siitä kotiäidin elämää tuppukylässä, joten yuppi-seikkailijat älkööt vaivautuko kritisoimaan. Tietenkin elämä pääkaupungin liberaaleissa akateemisissa piireissä olisi ollut ihan erilaista. 

1. Tempo. Kaikki Suomessa on niin verkkaista! Puhe, liikkeet, huumori, musiikki, liikenne, ajatuksenvaihto, reaktiot. Kun Suomessa laahataan syvyyssuunnassa joka asiassa, hypähdellään Irlannissa kevyesti asiasta, teemasta ja sävystä toiseen. En valita, tilanteeseen on vain pitänyt opetella. Huumori ja wit, nokkeluus, on irlantilaisen seuraelämän peruspilari, mutta se tuntuu usein olevan myös lasiseinä, jonka läpi ei pääse lähelle ketään. Jos haluaa kurkkauksen todella pakonomaiseen läpätykseen ja läpänheittoon, kannattaa kuunnella Martya, klassisen musiikin aamukanavan vetäjää. Kauimmin häntä jaksanut kuulija saa marttyyrimerkin! Marty papattaa Suomen aikaa arkiaamuisin klo 09-11 tässä nettilinkissä.

2. Ihmiset. Liittyy edelliseen. Siinä missä perusirkku on hymyilevä ja vitsaileva, on suomalainen totinen ja hiljaa. Suomalaiset sanovat mitä tarkoittavat ja tarkoittavat mitä sanovat - ja sanovat vain kun on asiaa. Suomalaista kannattaa kuunnella. Totuus on ehdoton ja takinkääntäjä ei saa koskaan anteeksi. Vilppiä ei unohdeta. Irlannissa 'vain tyhmät maksavat veroja', maksujen ja laskujen viivästyminen on normi, lupauksia annetaan jottei toinen pettyisi - tai kuten eräs tuttavani luonnehti: heti pettyisi. Ympäripyöreys puheessa on tavallisempaa kuin asian ytimeen pureutuminen. Kansanluonne on Irlannissa jotenkin flegmaattinen, enkä käsitä mistä tämä johtuu. Skandaaleja ja korruptiota päivitellään, mutta siedetään, mikään ei muutu. Tai muuttuu, mutta kovin hitaasti. Minulle Suomeen paluumuutto on ollut Ruman ankanpojan tarina: olen vihdoin löytänyt omieni luokse. Ymmärrän tätä kansaa. 

3. Historia. Irlantia ja Suomea samastetaan usein toisiinsa, olemmehan molemmat eläneet vuosisatoja naapurisuurvallan ikeen alla ja itsenäistyneet tuskien kautta, sisällissodan käyneenä. Irlanti menetti äidinkielensä, iirin, suurvallan painostuksessa, Suomi taas kohotti omansa pääkieleksi. Sisällissota käytiin (karkeasti yleistäen) Irlannissa kuuden kreivikunnan takia, ja maan pääpuolueiden Fianna Failín ja Fine Gael'in  erot perustuvat edelleen vuoden 1916 tapahtumiin. Sata vuotta on lyhyt aika kansan muistissa. Suomen sisällissota taas taisteltiin luokkajaon, punaisten ja valkoisten välillä, se oli paljon verisempi ja jätti syvemmät jäljet, hiljaisuuden joka vasta nyt on rikottu. Työväenaate ei koskaan rantautunut Irlantiin, sitä vastaan saarnattiin alttarilta ja Neuvostoliiton kääntymistä rukoiltiin. Edelleenkään Irlannissa ei ole varteenotettavaa vasemmistopuoluetta, niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin. Luokkatietoisuuteen olen törmännyt ainoastaan ammattiliittojen parissa, ja liittojäsenyyskin taitaa olla vähäistä nykyisten nollasopimusten ja väliaikaistöiden maailmassa. Luokkajaot ovat todellisia mutta tabuja. Brittien koulujärjestelmä ja lainsäädäntö omaksuttiin kun muuta mallia ei ollut, ja katolinen kirkko piti senkin vallan kynsissään jota oltaisiin voitu jakaa demokraattisesti. Ja siitäpä silta seuraavaan:

4. Kirkon asema. Minulta on usein kysytty, ovatko irlantilaiset uskovaisia, ja siihen on vaikea vastata. Tapauskovaisuus on paljon yleisempää kuin Suomessa, ja koulujärjestelmä on pääpiirteittäin edelleen kirkon vallassa. Alakouluista (5-12v) suurin osa on katolisia, yläkouluistakin yli 90%. Church of Ireland (protestantit) kirii kakkoseksi alle 6 prosentilla. Tässä taulukko, jos ette usko. Katolisen kirkon vallasta kertoo, että avioero tuli lailliseksi vasta v. 1995, rajoitettu abortti tullee ensi vuonna, ja katoliset riitit kuten ensimmäinen ehtoollinen ja konfirmaatio suoritetaan koulun toimesta. 
On helpottavaa asua nyt maassa, jossa kirkko ei määrittele enää mitään. Uskonasia on jokaisen yksityinen valinta eikä sanele elämää, erityisesti naisen elämää. Minua Irlanti ahdisti, mutta sekin pohjautuu ilmapiiriin, johon muutin 1980-luvulla. Silloin en edes tiennyt mitään skandaaleista, vaistosin vain ilmapiirin, jossa vaiettiin. Pääkaupungissa elävät nykynuoret tuskin tunnistavat tuntemuksiani. Pitää myös muistaa, että irkkukulttuuriin kuuluu kaiken takanapäin, kotona ja pubissa irvailu, kun taas julkisesti kuljetaan kuin lampaat äänestysuurnille ja messuun. Minulle on mysteeri, miten kukaan enää voi kannattaa kirkon oppeja edes käymällä messussa, saati kastamalla lapsensa. 
Suomessa naiset ovat uskomattoman vapaita ja itsenäisiä! Joskus mietin, miten erilaista elämäni olisi voinut olla, jos olisin jäänyt tänne, tai palannut ennen kuin oli liian myöhäistä. 
Sain hiljattain mielenkiintoisen linkin v. 1968 tehtyyn dokkariin, Rocky Road to Dublin, joka oli kielletty Irlannissa ja jota haukuttiin koska se halvensi irlantilaisia. Nykynäkökulmasta katsoen harvinaisen tarkkasilmäinen ja aikaansa edellä oleva poikkileikkaus senaikaisiin tabuihin! Wikipedia-linkki tässä.

5. Ihan pakko myös verrata olennaisinta: luonto. Suomessa on neljä aivan erilaista ja erillistä vuodenaikaa, Irlannin perusharmaan +10c sadesään sijaan. Kosteutta en kaipaa, sitä mikä käy luihin ja ytimiin niin sisällä kuin ulkona. Kaipaan fyysistä eroavaisuutta: merta, rannikkoa, vuoria ja jokilaaksoja, Irlannin tuulta ja merilevän hajua, lammashakoja ja pitkiä hiekkarantoja. Toisaalta Suomessa voi poiketa jokamiehenoikeudella tieltä metsään ja melkein mihin tahansa, kunhan ei toisen pihaan kävele. Irlannissa olet polun ja tien vanki, pellot ja niityt kun ovat yksityisaluetta.
Suomessa olen oppinut keräämään marjoja ja sieniä, säilömään, hilloamaan. Aloittanut siitä, mihin joskus jäin. Mikä on kehnäsieni? Miten kuivataan omenoita?

Matka on ollut pitkä, mutta mielenkiintoinen. Emme olisi juuri tässä ja näillä eväin, ellemme olisi eksyneet välillä. 




perjantai 31. elokuuta 2018

Paratiisi

Vähemmälläkin hehkuttamisella voisi selvitä paluumuuttajan elokuusta. Paratiisi on kuitenkin sana, joka parhaiten kuvaa mennyttä kesää. Jos jotakin, oli liian kuumaa, mikä sekin taitaa olla harvinainen valitus näillä pohjoisilla metsämailla. 

Ahmimme kulttuuria ähkyyn asti, Hämeenlinnassa oli loputtomiin ja samanaikaisesti tapahtumia, festareita, konsertteja, näyttelyjä ja toriravintoloita. Kotikulmillakin riitti ihmettelemistä. Naivismi-näyttelyyn vein jälkikasvuakin, joka oli tullut vierailemaan uudessa kodissamme. Naivismia katsellessa ihmiset aina alkavat hymyillä, olo keventyy. Maailmanloppu ei ainakaan vielä ole käsillä.

Kia-Maria Aho: Paratiisi 2018, öljy, Naivismi -näyttely Iittalassa.


Helteen riivaamana pakenimme merelle, Helsingin Pihlajasaareen makaamaan kallioille kuin sisiliskot. Helpotti.



Kotimatkalla piti tehdä terassikierros Helsingin rantaa pitkin. Enpä tiedä monta pääkaupunkia, jossa voisi vastaavaa nauttia. Siis molempia: päivä luonnossa ja varttitunnissa taas keskikaupungissa. 
Kesällä Suomi on aivan eri maa kuin talvella. Ihmiset kuoriutuvat vaatteistaan, puhumattomuudestaan, estoistaan. Lihasjännitys laukenee ja hymy nousee kasvoille herkemmin. Huolimatta suomalaisten kännäilymaineesta, humalaista öykkäröintiä en nähnyt, ehkä lähdimme kotiin liian varhaisessa vaiheessa? Luulen, että nuoret eivät kuitenkaan enää juo samalla epätoivoisella, tajuttomuutta halajavalla tavalla kuten itse aikoinamme. 

Tapasin sukua, omaa ja jälkikasvuista. Mikään ei ole niin juurruttavaa kuin tutut naamat ja jutut! Meistä lähtee ääntä ja naurua kun kokoonnumme yhteen. Aikuiset lapseni lipsahtivat lapsuusriemuihin, kun löysivät suomalaiset leikkipuistot ja uimarannat. Kävimme myös pikaisesti soutelemassa harvinaisen tuulisella järvellä. Tämä karhuemo ei sallinut huomattavasti huippukuntoisempien poikasten soutaa suurissa aalloissa, koska Äitiys. Huomasin myös, että olin osoittanut kuopukselle paikan veneen keskeltä, koska hän on pienin. Kaverilla on kokoa melkein kaksi metriä ja todennäköisesti eniten painoakin. Sisaruusjärjestys pysyy läpi aikuisiän! Omalla pikkuveljelläni on myös kokoa sisarussarjasta eniten, mutta pikkuveljeksi hän jää loppuiäkseen.

Kulttuurikierrokset käsittivät laidasta laitaan elämyksiä, Moottoriradan autokilpailuista (!!!) Taiteiden yön irkkukonsertteihin. Jälkimmäinen oli hauska elämys, kun lähiomainen lauloi mukana, mutta puoli säkeistöä edellä. Minulla on sama kokemus vain lestadiolaisten seuroissa virsien laulamisesta. Vastako ne on tuolla? 

Kansallinen tempo on varmaan geneettinen ominaisuus, jota ei niin vain muuteta. Lähiomainen tuskailee jatkuvasti paikallisten hitautta, joka minusta näyttää ihan normaalilta harkintakyvyltä. Ollaan sitäpaitsi Hämeessä! Täällähän ei hötkyillä. Minä olen ihan tyytyväinen maani ja ihmisten hiljaisuuteen, en ainakaan erotu joukosta eikä kukaan kysele olenko okei. 

Olen nauttinut myös ensimmäistä kertaa puutarhan antimista, Irlannissa meillä ei juuri ollut tilaa hedelmäviljelyyn pihassa. Nyt riittää poimimista, hilloamista, mehustamista, kuivattamista. 




Tein selkäni kanssa sopimuksen, että en enää raivaa lisää maata ja istuta uutta. Pihalta löytyi vanhoja pallogrillin puolikkaita, joihin kuitenkin istutin yrttejä. Ihanaa pyrähtää pihalle ja saksia tuoretta tilliä uusien perunoiden päälle!

En muista elämästäni yhtäkään onnellisempaa vuotta. Aina on ollut jotain huolta, surua, painetta, tai riitaa. Jos ei muuta, niin Suomen-ikävää. Vähä vähältä uskon, että kuulun tänne, eikä ole kiirettä enää minnekään. Lähiomainen ryömii puutarhassa ja kuvaa pieniä ohutjalkaisia sieniä ja mikroskooppisia kukkia. Ilokseni hänkin rakastaa metsiä ja pyöräilyä. Soutaminen sujuu jo suhteellisen suoraa linjaa. 

Tälla hetkellä saunan lauteet ovat täynnä kuivuvia sieniä. Eihän tällaisia aarteita voi jättää poimimatta!  

Myös olen löytänyt salaisen leipojan itsestäni. Minähän olen aina inhonnut ruuanlaittoa, suurperheen loputonta työtä. Jos vain mahdollista, luistan siitä, häpeällisellä tavalla tai toisella, joista ei puhuta jotten menetä lopullisesti irkkuäidin kruunua. Sivumuistin hakusanoilla lounasbuffetti ja einekset saattaa löytyä jotain. Yllättäen huomasin kuitenkin leipovani!

Minulla on  outo kymmenen vuoden sykli, syntymävuodestani lähtien. Jotain suurta ja elämää muuttavaa on tapahtunut aina kymmenen vuoden välein, joko hyvässä tai pahassa. Toivon, että tämä vuosi tulee jäämään niiden hyvien käännekohtien listaan! 

Suuntaamme syksyyn, uusiin harrastuksiin ja haasteisiin. Molemmilla on uusi ihonvärikin: mahonki, kuten tyttäreni lohkaisi. 







tiistai 31. heinäkuuta 2018

Kesä ja keski-ikäinen nainen


En olisi ikinä uskonut, että heinäkuun 31. päivänä vuonna 2018 makaan mahallani rantaniityllä, kuuntelen haapojen lempeää lipitystä ja annan järviveden kuivua iholle - eikä minun täydy lähteä Suomesta - ei huomenna, ensi viikolla, ei koskaan enää! Olen nyt juurtunut takaisin kotimaahani.




Olen kerännyt punaherukoita tuolilla istuen, oksa kerrallaan, kuten äitini, ja ylikypsien marjojen rapistessa maahan muistan, että olisi pitänyt laittaa sanomalehtiä alle. Mitään ei saanut mennä hukkaan. Olen keittänyt mehua ja opetellut tekemään raparperihilloketta ja herukkahyytelöä. Olen katsonut välillä hikisenä peiliin ja kauhistunut: äitihän se siellä! Hiuksetkin samalla tavalla hiuspannalla litistettynä. Näinköhän sukupolvet jäävät perimään, pieniä hippusia tarttuu kiinni edesmenneiltä polvilta, jokin ilme, äänensävy, sananparsi tai tapa.

Pesen mustikoitten mustaamat sormeni, tartun emaliseen saippuarasiaan, jota pitelivät paljon ahkerammat ja osaavammat emännät ennen minua. Kättelyä sukupolvien yli. Aikamatkailua tämä on, ajaudun takaisin lapsuuteeni ja nuoruuteeni, aloitan elämäni alusta.







Näinköhän. En vain ole enää ihan se sama. Riittävästi löydän kuitenkin itseäni, jotta voin rakentua uudelleen, eheytyä, parantua. Päivä päivältä kasvan kokoon, muistan kuka olin. En ymmärtänytkään, miten paljon takkusin ikävissä menneissä, kun ympäristö jatkuvasti muistutti siitä.



Rosa Liksom sanoo kirjassaan Everstinna: Menheen elämän ilo on siinä, että se ei koskhan pallaa. Ja seuraavalla sivulla: Mikhään ei silti katoa pois.

Nyt naurahtelen, kun mieleen tulee muistoja lapsuudesta ja nuoruudesta. Tuo talo, tuo baari, tämä ranta. Vain hyviä muistoja.


Yllätin itseni kirjoittamasta pojalleni, ettei vanhenemista pidä koskaan pelätä. Tämä on niin hienoa! Koskaan ei ole yksin. Yksittäiset ihmiset ja tapahtumat kulkevat kuin vesi harson lävitse. Joskus ikävätkin, mutta ne voi kortistoida siististi mappiin Ö. Enää niillä ei ole voimaa nujertaa ja ahdistaa toimintakyvyttömäksi



Polkaisen pyöräni alas mäkeä, kesätuuli hiuksissa, enkä oikeasti tiedä, olenko kohta kuusikymmentä vai kuusitoista.






Aika on venyvää, sanoi eräskin runoilija. Sellaista muotoa ei ole vielä keksitty, joka kuvaisi aikaa. Jana aasta beehen se ei ole, älkää uskoko hautakivien päivämääriä. Niiden välille, edelle ja jälkeen mahtuu monta luuppia, spiraalia, siksakkia ja kaksois-lutzia. Elämä on tanssia alusta loppuun




Ja blogin otsikko on tietenkin poimittu rakkaan Eeva Kilven kirjasta. Hän muuten kirjoitti kuolemattomat sanat: Minkä yksintanssijan maailma minussa menettääkään. Monta muutakin Eevan runoa elän, joka päivä.




Kaunista kesää ja elämää lukijoille!

tiistai 12. kesäkuuta 2018

#olisinpatiennyt


Tartun haasteeseen. Eli mitä sanoisin nyt parikymppiselle itselleni?

Täytyy pysähtyä. Paljonhan minulle silloin sanottiin, vihjailtiin ja sanottiin suoraan. Enkä kuunnellut ketään.

Parikymppinen on siitä outo lintu, että se tietää itse kaiken paremmin kuin kukaan, vaikkei oikeasti tiedä mitään. Viis-kuuskymppisenä myöntää, ettei tiedä mitään, vaikka oikeasti tietää jo kaiken mitä tarviikin.

Tästä asetelmasta käsin voin yrittää antaa neuvoja, jotka ehkä olisivat pelastaneet minut parisuhdehelvetiltä. Mitään muuta en kadu.

~ Rakkauden tähden älä koskaan luovu mistään tai kenestäkään, joka on sinulle todella tärkeä. Kukaan ei ole sen arvoinen, että pitää luopua ystävistä, sukulaisista, äidinkielestä, harrastuksista tai unelmista. Ihminen, joka todella rakastaa sinua, ei odota sinun luopuvan mistään hänen takiaan, vaan pikemminkin kannustaa sinua pitämään kiinni elämää isommista asioista.

~ Et voi elää toisen ihmisen kautta. Se, että menetät oman itsesi on tuhoisinta mitä rakkaus voi sinulta vaatia.

~ intohimo ja tunteiden vuoristorata ei ole samaa kuin rakkaus. Omistushalu ja alistus ei ole rakkautta. Sinun rakkautesi toista kohtaan ei riitä, jos ette ole tasa-arvoisia ja vastavuoroisia. Usko: et voi muuttaa toista ihmistä edes hellyydelläsi ja uskollisuudellasi. Pyhimyskehä saa aikaan vain migreenin.

~ Älä anna väkivallalle tilaa suhteessa. Mikään tekosyy tai puolustelu ei kelpaa. Yksikään kulttuuri/elämänahdinko ei oikeuta väkivaltaa. Anteeksipyyntö tarkoittaa sitä, ettei enää koskaan toista tekoaan. Älä tee lapsia väkivaltaisessa suhteessa. Lähde, ennen kuin on myöhäistä. Löydät kyllä ihmisiä, jotka ovat valmiina auttamaan, et ole yksin. Muista, että sinulla on aina Suomi, johon palata, sinua rakastetaan yhä siellä. Olet arvokas. Unohda ylpeytesi!



Ja yleisemmin:


Mieti, kun olet lähdössä ulkomaille, mitä matkalta etsit. Mitä haluat tulevaisuudelta? Mitä menetät, jos et palaa koskaan kotimaahasi? Entä jos/kun saat lapsia, missä he kasvavat, käyvät koulua, onko heillä sinun sukulaisiasi elämässään? Oppivatko he äidinkielesi? Kuinka tärkeitä ovat vanhat ystäväsi ja Suomen perheesi? Riittävätkö nopeat Suomen-lomat koti-ikävääsi?

Vaikeinta on tietenkin kuvitella, olisinko nyt näin onnellinen, jos en tietäisi, mitä itsemurhaan valuttava masennus on, mitä on vuosien pelko, jännitys, ahdistus, ja sellainen yksinäisyys, ettei muista enää edes kuka on, oliko enää olemassakaan. Osaisinko nauttia itsenäisyydestä, vapaudesta, vastavuoroisesta kunnioituksesta ja rakkaudesta, ellen tietäisi sen vastakohtaa?

Ei, hinta oli sittenkin liian kova. Parikymppisenä olin liian nuori ja naiivi lähtemään maailmalle, epäitsenäinen ja ailahteleva. Ripustauduin toiseen ihmiseen kuin hengenhädässä, koska en riittänyt itselleni. Pakenin menneisyyttä, hyppäsin ojasta sellaiseen allikkoon, että olin kokonaan upota.

Ei kärsimys ole välttämätöntä, jotta tulisi onnelliseksi. Itsensä rakastaminen on.




tiistai 22. toukokuuta 2018

Be happy

Ärsyttää. Luin taas kerran hehkutusta hymyilevistä natiiveista jossakin ei-länsimaassa, jossa suomalainen haastateltu epäili, ettei länsimainen tehokkuus ja edistys tuokaan onnea. Miten irtiotto oravanpyörästä ja ensimmäisen maailman ongelmista syventää sisäistä onnellisuutta. Miten ihmeellistä on, että niinkin alhaisen elintason omaavat ihmiset osaavat hetkessä elämisen taidon ja nauttivat elämästä. Ja hymyilevät!

Ikään kuin länsimaisella kehityksellä olisi vastuu yksilön onnentunteesta! 

Meillä on Suomessa korkea koulutustaso, huipputeknologia, tiukka ympäristönsuojelu, kattava terveydenhoito ja sosiaaliturva, tasa-arvoa eri sukupuolten ja eri ihmisryhmien välillä. Noin niin kuin suhteessa muuhun maailmaan. 

Miksi suomalaiset sitten muuttavat köyhempiin maihin onnea etsimään? Miksi korkea elintaso ei automaattisesti tuo sisäistä onnea? Siksi, koska onni tai onnellisuus on yksilön vastuulla. Ei ilmainen kouluruokailu tee ketään onnelliseksi, tai toimiva julkinen liikenne. Ympärivuorokautiseen turvallisuuteen tottuu, ja siistit kadut ovat itsestäänselvyys, jota ei edes näe. Kun ketään ei vangita, kiduteta ja teloiteta homoseksuaalisuuden, etnisen ryhmän tai uskonnon takia, ei asianlaitaa edes ajattele. Se ei silti tarkoita, etteivätkö nämä olisi tavoittelemisen arvoisia asioita kaikkialla maailmassa, ja ettei Suomi voisi olla ylpeä saavutuksistaan. 

Muualla asuneena - myös kehitysmaissa, joita nykyään kai kutsutaan enemmistömaiksi - tiedän, miltä auringossa hautuneet jätteet tienvarsilla ja ulosteet rannalla haisevat. Hanavedessä piili useita taudinaiheuttajia, ja malaria tappoi lapsia kuten ripulikin. Poliisi oli arvaamaton ja korruptoitunut, ei mikään Facebook-friend. Rodulla, heimolla ja uskonnolla oli elämää määrääviä seurauksia. Rahalla sai mitä tahansa, ja ilman rahaa olit tosi pulassa. Naisen asemasta puhumattakaan. Aurinko tosin paistoi lämpimästi ja maisemat olivat viehättäviä - jos rajasi pois jätekasat ja kulkukoirat.

Suomi pääsi kärkeen jossain onnellisuuskyselyssä. En nähnyt, miten 'onnellisuus' määriteltiin, enkä sitä, miten kysymys aseteltiin. (Esim. englannin 'happy' on aika eri käsite kuin suomen 'onnellinen'!) Tyytyväisyys on minusta tässä aika lähellä onnellisuutta - olen tyydytetty, tyydyn tähän, olen tyytyväinen maahani, en tyytymätön. Onnellisuus on taas jotain muuta, yksilöllistä, sisäsyntyistä. Kun ulkoiset puitteet on tyydytetty, kukin on vastuussa omasta onnellisuudestaan. 'Jokainen on oman onnensa seppä' kuten isäni tapasi puuskahtaa. Tarkoitti kai kunkin omia elämänvalintoja - meidän kirjavassa suurperheessämme aika erilaisia kuin mitä hän olisi toivonut. Omani mukaanlukien.

Pohjimmaltaan teemme omat valintamme elämässä, ainakin länsimaissa. Terveyden menetys on ainoa tasapäistävä tekijä, se ei ole kontrolloitavissa vaikka miten yrittäisi. Lasten hankkiminen rajoittaa elämänvalintoja, samoin omaishoitajaksi päätyminen. Näitten rajoitusten ulkopuolella olemme oikeasti vapaita etsimään sitä, mikä tekee meidät onnelliseksi. Olemmeko edes Suomessa ensimmäinen suuri ikäluokka, jolla on tämä etuoikeus?

 

Sitten. Vuoden 1918 uusi sotatutkimus on avannut silmäni monelle asialle isänmaassani. Niin paljon olen lukenut fiktiota ja asiatietoa aiheesta, että pelko, teloitukset ja nälkä on tullut uniinkin. Naisten ja lasten kokemus sodasta on ollut uusi näkökulma kaiken militarismin rinnalla, siitä on tullut validi tutkimuskohde. 

Vertailimme lähiomaisen kanssa naisten osallistumista sisällissotaan Irlannissa ja Suomessa. Irlannissa naiset salakuljettivat aseita pitkien hameidensa alla. Naisia ei siveyssyistä voitu tarkastaa heidän kulkiessaan kaupungilla. Suomessa naisia joukkoteloitettiin, jos heillä oli housut hameen sijaan. Naisia häväistiin ennen ja jälkeen kuoleman. Hieman eroa!

Olen myös miettinyt, mikä on ollut vaikenemisen hinta. Parantaako aika haavat? Pitääkö antaa anteeksi? Onko aika unohtaa vääryydet? Ei, ei ja ei. Voisiko tämä kaikki tapahtua uudestaan Suomessa?Toivon, että ei, mutta pelkään pahoin.




Yhä syvemmälle käyvät tuntemukseni. Joskus kerroin blogissani unesta ennen välivuosikokeiluani, miten uneksin kulkevani tuoksuvassa laaksossa kuin aalloilla, kevyenä kuin höyhen. Olen nyt istunut keväistä valoa tulvivassa laaksossa, jossa on joukkohautoja, ja uinut järvessä, jonka rannoilla taisteltiin sata vuotta sitten. Olen kuullut suvun miehistä, joiden luut maatuvat joissain näistä haudoista ja yrittänyt asettautua isoäitini tuntemuksiin. Sodan hirveyksistä on tarkalleen sata vuotta, ja jokaiseen uhkeaan kevätpäivään liittyy tumma rantu menneisyydestä. Istun museon kahvilassa ja hätkähtäen tajuan, että sata vuotta sitten isoenoni ehkä istui täsmälleen saman kasarminkaton alla, nälkiintyneenä ja sairaana, toivonsa menettäneenä. Seinät elävät. Juurilleen on hyvä palata, mutta pitää myös varautua yllätyksiin. 

Onnellisuus - tai onni - on ehkä kaiken suhteellisuuden tajuamista. Kiitollisuutta siitä, miten hyvä on nyt. Miten paljon on elämältä saanut. Miten ihmiset Suomessa joskus taistelivat, että olot paranisivat. Meidän elintasomme huikaisisi heitä, kuten se huikaisee edelleen monia muualla asuvia. 

Olen onnellinen paluumuuttaja. Kaikki on järjestynyt, pääni sisälle on tullut rauha. En voi tietää, mitä tulevaisuus tuo tullessaan, mutta olen kiitollinen jokaisesta päivästä.

Lopuksi runoni Onni:



Tällaista on
täydellinen onni
uinti viileässä vedessä
pitkin, vahvoin vedoin

lokin huuto kaukana
kaislan hipaisu

vain muutama sekunti
                             kerrallaan
on meille annettu

enempää
emme kestäisi.



P.s. Monien hienojen kulttuuriretkien helmi oli Iittalan Sunday Shopin avaus. Taidetta ulkona ja sisällä, ihana puutarha, pieni kahvila ja romanttinen pappilamiljöö. Vain kilsa, pari Iittalan keskustasta! Ks. aukioloajat:

Vanha pappila ja sen romanttinen puutarha.

Olli Isomäen veistoksia pappilan puutarhassa, Vanha Väentupa kahviloineen ja puoteineen taustalla.

Ahti Isomäen 'Kadotettu paratiisi' seinällä.

Isomäen veljesten puuveistoksia.

Mervi Pyylammen herkkiä akryylille painettuja valokuvia.

Saksofonisti Yte Hauskala viihdytti avajaisissa.
Afrikkalaista rummunsoittoa ja tanssia avajaisissa.
Christian Jutte, veikeiden hahmojen isä  (sori huono kuva!)