Pages

Sunday, 26 March 2017

Kipupiste

Rakkaat lukijat,

Tämä blogi on kirjoitettu selinmakuuasennossa, nimenomainen selkä tiukasti kuumottavaa sähköpatjaa vasten. Konstit on monet, sen jälkeen kun Ipädit on keksitty. En kykene istumaan tuolilla kymmentä minuuttia pitempään, eikä tietokoneella naputtelu nyt vaan onnistu seisten. Aikuinen poikani kertoo maisemakonttorista, jossa hän on töissä, ja jonne päästään painamalla peukaloa sormenjälkilukijaa vasten. Toimistossa kukaan ei hämmästele, kun joku tekee töitä jumppapallolla istuen tai seisoma-asennossa korkean pöydän ääressä. Selkävaivat ovat nykyajan yleistyvä kirous. 

Kirous on mielenkiintoinen sana, lähellä käsitettä synti, ja yhteistä niille on se, että ne ovat itse aiheutettuja. Jos kyseessä edes olisi ollut synti, jota tehdessä tulee taivaallinen olo, ei kirouksen kärsiminen olisi niin raskasta. Minä olen saanut selkävaivani kantamalla raskaita taakkoja kuten purjeveneen mastoa, kivihiilisäkkejä ja useita pieniä mutta rimpuilevia lapsia. Ei välttämättä samanaikaisesti. Olen kuluttanut moninaisia tunteja kiskoessani piikkikuusaman (gorse) köydenkaltaisia juuria takapihalla, suomalaisia kirosanoja jupisten. Patentointia vailla on metodi, jolla k.o. villipensaan päihitin: juurta kierretään hitaasti mutta varmasti kämmenen ympärille ja sitten...kiskotaan. Hartiavoimin. Välittämättä kirouksesta, joka lankeaa viisikymppisenä, kun harjoittaa samanlaista synnintekoa seuraamuksista välittämättä.

...rrrkele...


Olen kaivanut, siirrellyt, raahannut, leikellyt ja istuttanut puutarhaani, jossa jokaisella pensaalla ja puulla on oma tarinansa. 
Olen - nyt kun tunnustamisen makuun päästiin - laatoittanut itse keittiön työtason taustat ja 
Pakko saada uusia perunoita.
talon korkkilattiat. 
Vuokrasin hiomakoneen, kun työmiehet tekivät betonivalun lasikuistilleni ja laittoivat heti uuden ison sohvan sen päälle ja lattiaan tuli kuoppia ja kuhmuja. Olen maalannut tätä taloa niin sisältä kuin ulkoa jo 25 vuotta, joten viimekesäinen ryhmäseksiä vastaava ponnistus ei ollut uusi. Liioittelen hieman, en ole koskaan harrastanut ryhmäseksiä, mutta ei koskaan tiedä, mitkä hakusanat tuovat blogiini uusia lukijoita.

Irlantia tuntemattomille pitää selittää, että kun sääarvauksessa/tiedotuksessa sanotaan leveästi hymyillen ja toistaen sanat BLOCKING HIGH, eli paikallaan pysyvä korkeapaine,  on tehtävä kaikki ulkotyöt joita on aina lykännyt, sillä tämä viikonkin kestävä kuiva helleaalto ei usein toistu.



Kyseessä oli kaksi viikkoa kestänyt elokuun helleaalto, ja talo oli rapisevan kuiva, pyykit kuivuivat ulkona päivässä, ja oli varmuus siitä, että ulkomaalaus ei valuisi alas seuraavan sadekuuron mukana. Siispä töihin. Yksikerroksista taloa on helppo maalata, vain päätyyn tarvitsin marginaalisesti pitemmän (ja urheamman) miehen taiteilua tikkailla. Loppuvaiheissa muistan ihmetelleeni pisteleviä tuntemuksia pitkin jalkaani, unenomaista väsymystä ja selkää, jota oli vaikea oikaista. No, talo oli häikäisevän valkea sinistä taivasta vasten, sateet olivat tulossa vasta seuraavalla viikolla, ja levollehan lasken luojani ja selkäsärystä toivutaan.

Paitsi että tämä selkäkipu ei talttunut. Se jyskytteli jokaisessa kireässä selkälihaksessa ja alkoi tuikkia alas reittä kuin pahainen nuori kosija. Kyseessä oli sciatica eli suomeksi iskias.

Muistan lapsuudestani lehtimainokset linimenteista, joilla noidannuoli paranee. Iskias vaivasi varmaan jo luolanaista. Iskias aiheutuu muunmuassa selkänikamien välisen pehmolevyn pullistumasta, joka painelee pitkää hermoa kuin ilkeä naapurin lapsi ovikelloa. Kyseessä on kehon pisin hermo, joka ulottuu lannerangasta varpaisiin asti. Tiedän, koska tunnen sen koko matkalta. Avuksi on yritetty fysioterapiaa, akupunktiota, Pilatesta, sekä kaikkia tunnettuja kipulääkkeitä opioidit mukaanlukien. 

Irlannin terveydenhuollon kriisistä kerroin jo aiemmissa blogeissa. Katselin itku kurkussa tv-dokumenttia odotuslistalla kärvistelevistä skolioosilapsista ja vanhuksista, jotka jo harkitsevat eutanasiaa. Lääkärivaje on jotain 400 paikan luokkaa, sairaanhoitajat ja fysioterapeutit ovat karanneet vihreämmille palkkalistoille Australiaan ja Dubaihin. Leikkausalit seisovat tyhjillään, osastot suljettuina. Yksikään terveysministeri ei kykene ratkaisemaan tätä kauhuskenaariota. Viimeisimpien uutisten mukaan jopa syöpäleikkauksia on alettu peruuttaa. Ensiapupolilla on jo yksi vanhus kuollut pudottuaan paareilta, kun sumassa on liikaa potilaita hoitajiin nähden, eikä osastoilla ole tilaa.

Irlannissa on yleistä hankkia yksityinen sairausvakuutus, jonka avulla osittain pääsee jonojen ohi ja saa korvattua hoitoa. Mietin tänään, miksi en itse älynnyt sellaista hankkia, kun olin nuorempi. Tuntui, että olin terve, ylimääräinen raha meni lasten koulutukseen, enkä oikeastaan edes tiennyt, miten syvä juopa Irlannin terveyspalveluissa on. Köyhin väestö saa ns. Medical Cardin, jolla kyllä saa ilmaiset lääkäripalvelut ja lääkkeet, mutta jos tarvitsee leikkausta tai muuta toimenpidettä, jonot ovat todella pitkiä, vuosiakin. Ne, jotka putoavat väliin, maksavat karvaasti.

Omalääkärini lähetti minut jonoon. Tuli kirje, jossa ajanvaraus selkäspesialistille on 12+ kuukauden päässä. Tuskallinen tuo plussa. Sain nopeammin ajan sairaalan fysioterapeutille, joka kymmenessä minuutissa totesi, että en tarvitse leikkausta, vaan paranen itsekseni. Pääsin kuitenkin selkäydinpuudutushoidon jonoon. Mies ei katsonut minua silmiin, kun lupasi, että kyse oli kuukausista, ei vuosista.

Kävin fysiossa omin varoin, 300 egeä. MRI myös yksityisellä, 200e. Nyt pääsen yksityiseen supersairaalaan, jonne lennätetään miljonääri-jalkapalloilijoita, ja joka brosyyrin mukaan lupaa kaikkea, mitä hyvän terveydenhoidon pitäisi olla. Konsultointi 120e, epiduraalihoito 450e, en uskaltanut kysyä maksaako anestesia erikseen. Kyseessä on muutaman tunnin toimenpide, jossa ruiskutetaan kortisonia ja puudutusainetta selkänikamien väliin. Hoito tuntui halvalta ensimmäisen yksityissairaalatiedusteluni jälkeen, joka alkoi summasta 900e. 

Olen säästänyt aivan muita unelmia varten kuin tervettä selkää varten - tai edes kivutonta sellaista - mutta kykenen maksamaan ainakin nämä kustannukset. Epiduraalipiikkejä voidaan tarvita useampia, eikä ole varmuutta, miten kauan ne tukkivat hermosärkyä.

Entä jos minulla ei olisi säästöjä, työpaikkaa ja luottokorttia? Saisin kiemurrella näissä helvetin tuskissa vuosikausia. Todennäköisesti tulisin työkyvyttömäksi ja alkaisin elää kipulääkekierteessä. Ne nimittäin lakkaavat vaikuttamasta ja tarvitsee yhä vahvempia mömmöjä. Minulta on jo kielletty tramadol ja diclac, koska ne voivat aiheuttaa munuaisten vajaatoimintaa pitemmän päälle. Jokainen uusi särkylääke tekee huumatun, huippaavan olon, unirytmi häiriintyy ja ruokahalu katoaa. Jälkimmäisestä on ollut iloa: olen vihdoinkin normaalipainoisen rajoissa, ilman mitään kuntosalirumbaa! Yöllisiä Pilatesharjoituksia keittiön lattialla ei lasketa. 

Yöaika on sietämätöntä, kun kivut eivät anna nukkua. Sitten alkaa pahin, nettisurffailun vastustamaton vetovoima, pimeille foorumeille kuten päihdelinkki.fi jossa narkkarit avoimesti löpisevät tramolin kivoista nykimisistä ja lyrican mahtavasta huippauksesta, kun turvarajat kapseleitten nakkelemisesta on aikaa ylitetty. Jotkut kertovat joutuneensa koukkuun alunperin selkäkivun takia.

Olen todennut, että en halua elää vanhaksi Irlannissa. En kuulu siihen hyväosaisten joukkoon, jolla on yksityiskoulut, yksityissairaalat, yksityisinvestoinnit ja ihan oma yksityiskupla, jossa elää ja kauhistella köyhien tyhmyyttä. Mikään ei Irlannissa ole sanottavasti muuttunut parempaan 30 vuoden aikana. EU jota parjataan, hieman edisti sosiaalipalveluja kun vertailtiin muihin EU-maihin, ja maahan saatiin EU-varoilla myös kunnon puhelinverkosto ja moottoritiet. Hallitukset ovat saamattomia ja korruptoituja, kuten kaikki valtaapitävät, poliiseista rakennusvalvojiin ja katolisen kirkon edustajiin. Tavallisia ihmisiä sahataan silmään surutta. Työssä käyvät veronmaksajat maksavat skandaalit, oikeudenkäynnit ja korvaukset toisensa jälkeen, ja olennaisista palveluista leikataan taas.

Tavalliset ihmiset ovat Irlannissa mukavia, empaattisia ja huumorintajuisia. Ehkä tämä jälkimmäinen ominaisuus pelastaa kansan, sillä valtaan päästyään irkut ovat toivottomia. En ole keksinyt, mistä tämä johtuu. Miksi ihmisen oikeustaju hämärtyy, kun hän pääsee valtaan. Miksi puolustetaan systeemiä ja organisaatiota, ei ihmistä. Oliko pohjimmaisena pahana paavi, joka levitti kommunisminvastaista propagandaa ja tappoi työväenaatteen alkutekijöihinsä Irlannissa. Solidaarisuus ylettyi vain systeemiin, ei kansalaisiin. Pidettiin vahvempien puolta, ja salattiin vääryydet. 

Jos en siis halua elää vanhaksi Irlannissa, on täältä lähdettävä. On jätettävä piikkikuusaman juurakot - sillä siellä ne yhä vaanivat, nurmen alla - maalattu talo ja monivaiheinen elämä täällä. Aikuiset lapset ja pienet lapsenlapset. Ystäviä on vähän, suremaan ei jää monilukuinen joukko rakkaita sydänystäviä ja omaisia, vaikka muistokirjoituksessa varmasti niin sanottaisiin, jos kupsahtaisin. Usein vitsailemme lähiomaisen kanssa, mitä muistokirjoituksessa sanottaisiin. Perheelleen omistautunut, kipujaan koskaan valittamaton, rakastettu äiti ja mummo, ahkera työntekijä ja korvaamaton kolleega, hiljainen mutta merkittävä hahmo yhteisössä. Ja katin kontit! 

Puutarha ihan ensimmäisinä vuosina, kun sain sen omiin nimiini.
Aidan takana kukkii keltaisena se villi piikkikuisama, odottaa vain lähtöäni.
Nyt kun katsoo, olen yrittänyt tehdä takapihalleni mini-Suomen:
koivuja, sireenejä, puukeinu, perunamaa, sinivalkoinen mökki. Huoh.

Happamen maan kukkapenkki alkuvaiheissaan.
Takapiha oli tältä kohdin niin jyrkkä, ettei siihen kannattanut muuta laittaakaan.

Kolmihaaraisen koivun teki muinainen koira, joka söi taimesta latvan. Oikeesti!
Viereinen mänty kaivettiin vuorilta taimena keskimmäisen tyttären nimikkopuuksi.
Tämä kukkamaa on värikäs vain keväisin.
Villit maaltiaiskissat nukkuvat pensaikossa öisin.


Linkki blogeihini, joissa paljastan Irlannin sairaanhoidon kauhuja: 



Linkki irlantilaiseen tv-dokumenttiin, jossa kerrotaan odotuslistalla elämisestä, varoitus: todella sydäntäsärkevää katsottavaa: http://www.rte.ie/news/investigations-unit/2017/0203/849955-living-on-the-list/ (en tiedä näkyykö ulkomailla)

Ja kuvia selkäni selättäneestä pienestä puutarhasta, jota rakastan.












Tuesday, 28 February 2017

Nimetty

Oma nimi, syntymässä saatu, on ihmiselle tärkeä. Se kertoo, kuka olemme, mistä suvusta, mistä kulttuurista kotoisin. Ihmisyyden nujertajat ovat aina tienneet tämän. Sen takia keskitysleireillä ihminen nitistettiin numeroluvuksi, siitä syystä afrikkalaisille orjille Amerikassa annettiin englantilainen nimi. Ihminen vaihtaa koko nimeään vain äärimmäisen pakon edessä, luodessaan uutta identiteettiä, suojellakseen itseään.

Identiteetti muuttuu myös avioliiton myötä, kun tradition mukaan vaimo ottaa miehensä sukunimen ja asettuu siten miehensä sukuun. Irlantilainen kasku kertoo miehestä, joka kosi nuorta mielitiettyään sanoin: "Haluaisitko tulla haudatuksi meidän suvun puolelle?"

Ulkomailla paikallisen aviomiehen sukunimen ottaminen voi olla pelastus muukalaisuudesta. Jatkuvasta nimensä tavaamisesta, väärin kirjoitetusta nimestä, unohdetusta nimestä, kysymyksistä. Minulle se antoi nuorena vaimona identiteetin Irlannissa, kun olin jonkun irlantilaisen "missus" ja lasteni äiti. Etunimeäni ei usein edes käytetty. Kun ero tuli, pudotin exäni suvun nimen.

Muistan sen riemullisen, melkein pelottavan tunteen, kun ensimmäistä kertaa harjoittelin taas tyttönimeäni allekirjoitusta varten. Oma identiteetti palasi konkreettisesti.

Suomalaisen sukunimen myötä myös muukalaisuus, toiseus, kuitenkin palasi. Yhdestäkään tilanteesta, jossa jonkun pitää kirjoittaa nimeni ylös, en ole selvinnyt tavaamatta nimeäni ainakin kahdesti - sekä etu- että sukunimen. Puhelimessa pitää jo turvautua lentoturvallisuuden koodikieleen: R for Roger, P for Peter...! Yleinen reaktio nimeeni on huvittuneisuus, jopa epäusko. Eräs hilpeä sairaanhoitaja kysyi, vitsailinko, voiko jollakulla todella olla tuollainen nimi vai keksinkö sen juuri. Tällaista kohtaa vain monokulttuurisissa maissa, joissa uudet kansallisuudet ja nimet aiheuttavat hämmennystä. Lontoossa nimien tavaaminen on rutiini ja normi.

En silti vaihtaisi suomalaista sukunimeäni enää koskaan, en
edes uuden liiton myötä. Niin paljon voimaa ja juuria se minulle täällä tuo, vaivalloisuudestaan huolimatta. Ilahdun joka kerran kun näen sen jossain painettuna. Olen olemassa!



Identiteetti on mietityttänyt minua paljon viime aikoina. Mikä on identiteetin yhteys uusiin populistisiin ääriliikkeisiin, niin uskonnollisiin, kansallisiin kuin poliittisiinkin? Kenen joukoissa seisot, kenen lippua kannat, on edelleen ihmiskuntaa jakava kysymys. Uusi identiteetti on lupaus paremmasta, se on yhteenkuuluvuuden janon tyydyttämistä, merkityksen antamista yksilölliselle elämälle. Senkö takia liitytään ISISiin, uskonlahkoihin tai rasistisiin ääriliikkeisiin, kun identiteetti on perusteellisesti hukassa? 

Kun kylät ja heimot hajosivat kaupungistumisen myötä, identiteetin saattoi löytää vaikka urheiluseurasta ja todistaa veljeyttä kaulahuivein ja seurapaidoin. Ehkä 'heimous' on tärkeämpää maskuliiniselle identiteetille? Jostain täytyy kamera- ja automerkkiveljeskuntien kummuta. Mainostajat tietysti puhaltavat brändihiillokseen, jotta kuluttajasta tulisi lojaali ja identiteetistä maksullinen. 

Minulle suomalainen identiteetti antaa voimaa olla erilainen. En enää kuvittelekaan sopeutuvani kunnon katolisen, Irish Mammyn tai hilpeän karaokefanin muottiin. Luovuus irrottaa jalat maasta, kun ympäristön pikkumainen konservatiivisuus ja pintapuolisuus alkaa ahdistaa. Elämää suurempia kysymyksiä pohtiessa identiteetistä tulee samanaikaisesti yhdentekevä että syvästi juuria versova.


Jos muut ihmiset ovat ihmiselle peili, haluan ainakin ympärilleni sellaisia ihmisiä, jotka tunnistavat aaltopituuteni, rakastavat taidetta, kirjoja, luontoa, luovuutta. Kerää ympärillesi ystäviä, jotka välittävät sinusta ja ruokkivat luovuuttasi, oli eräs viisas neuvo.

Identiteetti on pakosti jatkuvaa etsimistä ja hapuilua. Löysin nuoren Tommy Tabermannin runosta jo teini-ikäisenä ainoan uskontunnustuksen, joka on kestänyt läpi elämän. Olkaa hyvä! 


Sinun epäilysi
on sinun paimenesi
kaikissa laumoissa.
Älä hylkää häntä.

Sinun horjuvat askelesi
ovat sinun takuusi
olla marssimatta.

Sinun epävarmuutesi
on sinun lyhtysi
varmuuksien
hiipivässä hämärässä.

Sinun rakkautesi
on sinun järkesi.

Sinun hulluutesi
on sinun viisautesi.

---
Pidä pääsi 
pystyssä, kuin
kantaisit ruukkua
parasta viiniä pääsi
päällä muista kävellä,
ole ylpeä, olet
syntynyt ihmiseksi.

(Ote Tommy Tabermannin runosta Ääniä sieluni ovenraosta, teoksessa Anna minä kumoan vielä tämän maljan 1977) 



Tuesday, 17 January 2017

Susan Cain: Quiet: The Power of Introverts in a World That Can't Stop Talking, 2012.
Suomeksi: Hiljaiset - introverttien manifesti. Avain, 2012. Suom. Lea Peuranpuro.


Hämäläisenä olen aina hieman jäljessä valtavirrasta. New York Times’in bestselleriin (2012) Quiet tutustuin vasta tänä jouluna, kun viekas tytär lähetti sen joululahjaksi  sanoen: Äiti, tämä todella sopii sinulle!

Olen aina puolustanut introvertteja, tietämättä, että siitä on tällä välin noussut pieni muotisuntaus: Olen introvertti, enkä häpeä sitä –tyyliin. Susan Cain käsittelee introverttisyyttä sekä tieteellisesti että kulttuurisesti. Onhan amerikkalainen introvertti jotain ihan muuta kuin suomalainen sellainen. Cain antaakin suomalaisille oman erikoismainintansa heti alkuun: Suomi on kuuluisa introverttien maa. Suomalainen vitsi: Mistä voi tietää, että suomalainen pitää sinusta?  — Hän katselee sinun kengänkärkiäsi omiensa sijaan.

Takakannen väittämän mukaan kolmannes tuntemistamme ihmisistä on introverttejä. He mieluummin kuuntelevat kuin puhuvat, ovat luovia ja kekseliäitä mutta kaihtavat itsensä mainostamista, mieluummin työskentelevät yksin kuin tiimissä. Monet ihmiskunnan suurista saavutuksista ja keksinnöistä kuuluvat nimenomaan introverteille.

Muistan, kun viimeinkin takaisin työelämään päästyäni osallistuin tohkeissani persoonallisuustestiin, jossa kartoitettiin soveltuvuuksia eri aloille. Olin suorastaan loukkaantunut, kun arvioksi tuli introvertti, yksin puurtaja, ei sovellu tiimityöskentelyyn. Minustahan piti tulla asiakaspalvelija, esiintyjä, sosiaalitantta, ryhmävalmentaja, ties mitä extroverttiä ja sähäkkää. Pidin testin tekijää epäpätevänä, kysymyksiä yksipuolisina. Olin valmis muuttumaan. Testi oli väärässä.

Tosiasia on kuitenkin, että en ole koskaan pitänyt ryhmätyöstä  - tai vielä pahempaa – ryhmän edessä esiintymisestä. En pidä ihmisjoukoista, melusta, hälinästä, huomion hajoittamisesta, jatkuvasta puhumisesta. Koulussa pidin kyllä ryhmätöistä, joissa sai vapaasti jutella, mutta jos piti saada jotain näkyvää aikaan, kärsin koska tiesin että yksinäni olisin yltänyt paljon parempaan. Ei niin että olisin ollut sanottavasti muita älykkäämpi, mutta en pystynyt keskittymään ryhmässä enkä saamaan suutani auki, kun tuli palautteen aika. 

Ne muutamat kerrat, kun yritin työelämässä jotain opetusluonteista, veivät kaikki mehut ja stressasivat ennen ja jälkeen työpäivän. Julkinen esiintyminen saa minut voimaan pahoin, aiheuttaa pyörryttävän ja epätodellisen olon, mikä pahenee niin että olen valmis kaatumaan tai oikeasti pyörtymään, eikä puheeni enää kuulosta luonnolliselta. Syke on sellaisissa lukemissa ettei mikään hyperventilointi enää auta, vaan yksinkertaisesti en enää saa henkeä. Tämän esiintymisfobian olen jo vuosikausia sitten tunnustanut ja myös avoimesti siitä kertonut, koska se ainakin auttaa estämään pahimmat reaktiot, kun pitää esitellä itsensä vieraassa ryhmässä tai lukea ääneen. Haluan aina esitellä itseni ensimmäiseksi, koska en kestä odotusta. Olen myös oppinut peittämään fyysiset oireet.

Elämän pakkotilanteista olen selvinnyt rauhoittavilla Bach's Rescue Remedy-tipoilla: työhaastattelusta, ajokokeesta, lakituvassa todistamisesta — ja vihkivalasta. Vaikka jälkimmäinen oli elämäni huippuhetkiä, pelkäsin, että fobiani pilaa senkin.

Toisin kuitenkin kävi, aviosiippani oli printannut sanottavani lapulle, jota en lopuksi tarvinnutkaan. Palkinnoksi sain pitkän suudelman, ja onnenruusut poskillani johtuivat ainakin puoliksi siitä, että en kuollutkaan kesken seremonian! Vihille menostakin jää henkiin.

Susan Cain antaa avuliaasti 20 kysymyksen testin, jolla voi varmistaa, josko sittenkin olisi introvertti. Mitä enemmän kyllä-vastauksia, sitä enemmän introverttisyyttä. Jotkut määreet olivat mielestäni itsestäänselvyyksiä:

Nautin yksinäisyydestä. Ilmaisen itseäni mieluiten kirjallisesti. En pidä small talkista, mutta nautin syvällisistä keskusteluista asioista, jotka ovat minulle merkityksellisiä. Ajattelen, ennen kuin puhun. Pidän työstä, johon voi sukeltautua, ilman keskeytyksiä. Parhaat saavutukseni syntyvät yksinäisyydessä. (suomennos omani)

Öhm, eivätkö kaikki ihmiset...? Ilmeisesti eivät. Itse asiassa tuo kuvaus ei sopisi moneenkaan irlantilaiseen. He kärsivät yksinäisyydestä, puhua pälpättävät taukoamatta, hyppäävät aiheesta toiseen sen kummemmin syventymättä, ja keskeytys on heille taas uusi mahdollisuus veistää vitsiä, nauraa tai naljailla. Hiljaisuus, mietteliäisyys ja syvällisyys ovat heille antisosiaalista käyttäytymistä, josta jo lapsena opetetaan pois. Ei saa tuijottaa! Älä seiso tuppisuuna! Veikö kissa kielesi? Oletko ujo? Sano kiitos ja näkemiin! Mistä noin synkkä naama? Ajattelet liikaa! Tulipa ankea hiljaisuus! Mikä vikana? Onko kaikki ok? Lakkaa nyt mököttämästä. CHEER UP!


Vaikka Susan Cain itse on aika päiviä mielestäni menettänyt introvertti-mitalinsa, koskapa esiintyy TED-talkissa, luennoi ja vetää seminaareja, on hän kovin idealistinen introverttien lahjakkuuksien ja nerouden suhteen. Eihän kaikki umpimielisyys ole miettivää älyllisyyttä. Vaitonaisuudella voi myös terrorisoida parisuhdetta ja perhettä, mykkäkoulu on osa henkistä väkivaltaa. Monet psykopaatit voi tunnistaa eristäytymishalusta ja kyvyttömyydestä sietää kanssakäymistä ihmisten kanssa. Kirjassaan Cain hakeutuu extroverttiyden äärilaidalle, kuten Harvardin Business Schoolin kurssit ja ultra-evankelistien käännytysleirit. Nämä maailmat ovat enemmänkin aivopesulaboratorioita, joissa jyrkkää ideologiaa myydään hypnoottisella samankaltaistamisella. Ehkä niitä Amerikassa pidetään jonkinlaisessa arvossa? Trumpin vaalikampanja tulee eittämättä mieleen. Paljon huutoa, peukuttamista ja sloganeita, vähemmän ajattelua. Vaikea yhdistää tällaista extraverttiyttä mihinkään positiiviseen.

Unelmakotini, sopivasti: majakasta tuunattu asunto.

Totta on, että luovuus kumpuaa yksinäisyydestä. Ihmisen perusluonne ei elämän aikana varmasti paljonkaan muutu. Olin jo pienestä pitäen tyytyväinen yksin: elin oman pääni sisällä ja leikin mielikuvitusolentojen kanssa. Vanhemmiten heistä tuli kirjallisen tuotantoni hahmoja. Iloitsin, jos kykenin jakamaan maailmani ja kiinnostukseni kohteen jonkun toisen, elävän ja hengittävän ihmisen kanssa. Epäilen, että jos Internetti olisi keksitty minun nuoruudessani, en ehkä koskaan olisi lähtenyt maailmalle, tutustunut toiseen sukupuoleen, tai ylipäänsä liikkunut missään. En saanut neitsytkammiossani solmituksi kontakteja ulkomaailmaan, oli lähdettävä kaapista ulos. Kirjallisesti verkostoituminen on niin helppoa nykyään, en yhtään ihmettele nettiryhmien, sosiaalisen median ja pelien suosiota, varsinkin kun visuaalisuus on yhdistetty kirjoittamiseen. 


Ajatella, jos kirjaimellisesti kaikki maailman nörttipojat, lukutoukat, idealistit, runoilijat ja filosofiset kitarannäppäilijät olisivat olleet vain ruudun toisella puolen, klikkauksen päässä! Huh!

Kuvaavaa, että nytkin mieluummin naputtelen blogia rakkaassa omassa huoneessani kuin lähden kylille yhtään mihinkään tilaisuuteen tai kissanristiäisiin. Päivätyöni satojen ihmisten keskuudessa uuvuttaa minua, vaikka en joudukaan puhumaan tai esiintymään: pelkkä ’ruumiiden’ paljous väsyttää, samoin meteli, mikä ihmisistä lähtee.

Susan Cain suositteleekin Introverttien Manifestissa, että olemalla omalle temperamentilleen uskollinen löytyy avain sille, että löytää rakastamaansa työtä. Tiedän jo, mitä se olisi, puuttuu vain rohkeutta hypätä sen varaan. 

Odotan introverttien luvattuun maahan pääsemistä kuin kuuta nousevaa.

Eräs lähisukulaisistani kiteytti sanomani jo vuosia sitten.

Maailman introvertit, yhdistykää, meillä ei ole muuta menetettävää kuin estomme!

Monday, 12 December 2016

Colm Toibin - suremisen sietämätön keveys

Kiinnostuin Colm Toibinista vähän nololla tavalla. Lähisukulaisella on tapana kuunnella radiota tietokoneella työskennellessään, ja iltaisin minäkin kiinnostuin jatkokuunnelmasta nimeltä Nora Webster. Tarina oli niin koukuttava, että lähisukulainen lainasi sen kirjastosta. Hän harvoin lukee fiktiota, mutta kehui romaania sen verran että minun oli pakko lukea. Emme usein ole voineet jakaa lukukokemuksia, mutta tämä kirja yhdisti. Milloin viimeksi itse olette puolisonne kanssa lukeneet perä perään samaa kirjaa? 

Vaikka teoksessa ei tapahtunut oikeastaan mitään, sitä oli vaikea jättää kesken. Toibin (lausutaan toubiin, iirinkielinen o ja i heittomerkillä) julkaisi Nora Websterin vuonna 2014, ja huomasin, että se on tänä vuonna suomennettukin. Päätin lukea, mitä suomalaiset ajattelivat siitä, ja tulostin kaiken kaikkiaan 22 eri kirjabloggaajan arviota sekä yhden lehtikritiikin (Savon Sanomat). Viimemainittu lyttäsi kirjan täysin 'pitkäveteisenä', pääosa bloggareista taas ylisti kirjaa. Tässä kohdin on mainittava, että kaikki lukemani bloggarit olivat naisia, kriitikko taas miespuolinen. Naiset suitsuttivat eritoten sitä, miten keski-ikäinen mies kykenee niin todentuntuisesti kuvaamaan naisen tunteita. Miten Toibin onnistui vakuuttamaan naislukijat? Entä vakuutuinko itse?

Nora Webster kuvaa nelikymppisen, hiljattain leskeksi jääneen naisen  selviytymistarinan. Puolison odottamaton kuolema jätti Noran halvauksenomaiseen tilaan, jossa hän elää kuin sumussa, yrittäen selviytyä päivästä kerrallaan. 

1950-luvun Enniscorthya.
Ahdistavan pieni Enniscorthyn kaupunkiyhteisö kohtelee leskeä sekä suojelevan osaaottavasti että määräilevästi. Kahta poikaansa Nora yrittää huomioida, mutta suru vie voimat. Jotkut lukijat syyttävät Noraa tunteettomaksi, kun Nora ei vieritä ainuttakaan kyyneltä, ja pitävät tätä itsekkäänä ja epäsympaattisena hahmona. 

(SPOILERIVAROITUS:) Kaikilta lukemiltani arvioijilta jäi mainitsematta, miten Noran mies kuoli. Se tulee ilmi miltei sivuhuomautuksena, hyvän matkaa kirjan alusta. Nora on edelleen shokissa, koska hän oli ollut miehensä vierellä tämän kituessa syöpään pienessä sairaalassa. Toibinin kuvaus miehen viimeisistä viikoista on tuskallista luettavaa. Jos joku kuvittelee, että kohtaus on vain 1960-luvun Irlannista, tervetuloa vaan nykypäivän ylikuormitetuille osastoille ja resurssivajaisiin sairaaloihin, joissa lääkäri on edelleen etäinen yksinvaltias, mitä tulee kivunlievitykseen. Parin vuoden takainen kokemukseni lähiomaisen osastolla on minulla lähtemättömästi muistissa. Ehkä tämän takia ymmärsin Noran mielenliikkeitä; hän oli käynyt läpi täydellisen avuttomuuden rakkaimpansa kärsimysten rinnalla. Se ei ole osa normaalia arkielämää, kuten eivät sotakokemuksetkaan. Nykykielellä sitä voisi kuvata post-traumaattiseksi syndroomaksi. Joskus suru on niin syvää, ettei edes itku tule.

Lukiessani Toibinin haastatteluja, kävi ilmi että Nora Webster on kirjoitettu suoraan Toibinin omasta elämästä. Hän kirjoitti teosta 14 vuotta, luku kerrallaan. Hänen isänsä oli opettaja Enniscorthyssä, äiti jäi leskeksi, perheen vanhin poika (Colm) kärsi änkytyksestä. Kirjoittaminen oli Colmille helpompaa kuin puhuminen. Lapsena hän tarkkaili äitiään koko ajan, kun oma minuus oli hukassa - ja puoliorpojen tapaan varmasti pelkäsi, että äidillekin tapahtuu jotain. Äiti rakensi uudelleen elämäänsä itsenäisyyttä kohti. Toibin kiinnostui ajatuksesta kuvata eräänlaista anti-äitiä, muualla länsimaissa normaalia, työssäkäyvää, itsenäistä ihmistä, joka sen ajan Irlannissa kuitenkin oli perheelleen omistautuvan Mammyn vastakohta. 

On helppo tuomita Toibinin 'kylmä' äiti, joka kuulemma parin drinkin jälkeen saattoi todeta, ettei olisi koskaan pitänyt hankkia lapsia. Se ei ollut vaihtoehto sen ajan aviovaimoille, ei myöskään oma ura, omien lahjojen käyttö, oma elämä. Seksiin liittyi saumattomasti raskauden pelko. Anti-äitejä on minun helppo ymmärtää Irlannissa, niin hirviöiksi kuin heitä maalataankin.

Harvinaista on, että yksikään mies ylipäänsä ymmärtää, miten kuristavaa naisen elämä oli ja on Irlannissa, myös suhteellisen hyvin toimeentulevan, keskiluokkaisen naisen. Ja että tavallisen naisen tarinaa pidetään kertomisen arvoisena. Irish Mammy on klisee, vitsien ja komedioiden aihe ja käsite, jolle sekä nauretaan että kumarretaan - siitä pelosta että Mammy huitaisee tiskirätillä.

Entä vakuuttiko Toibin minut? Mielestäni ainoa, missä Toibin epäonnistui kuvatessaan naisen maailmaa, oli totaalinen seksuaalisuuden puute, edes muistoissa. Homoseksuaalina hänellä ei ehkä ollut omakohtaisia kokemuksia, joihin tukeutua (tosin luettuani Brooklynin muutin tästäkin mieltäni), mutta luulen suuremman syyn kuitenkin olevan sen, ettei irlantilainen kertakaikkiaan voi kuvitella äitinsä seksielämää. Ei, vaikka todisteena olisi viisi lasta, kuten Toibinin äidillä. Neitseellinen hedelmöitys on todennäköisin tapa, jolla Irlannissa lapset tehdään! Naiseus on täällä niin omalaatuinen kokemus että siitä syntyy maailmankirjallisuutta. Äitiyttä Toibin kuvaa uskottavasti päähenkilön mielentilan takia. Toibin on kuitenkin tarpeeksi kokenut kirjailija sukeltaakseen alueelle, jossa hänellä ei ole varmuutta.
St Aidanin katedraali.


Ajankuvauksena Nora Webster on varmasti todenmukainen. Irlantilaiset pikkukaupungit eivät juurikaan ole 60-luvulta muuttuneet. Ehkä messussa käydään vähän vähemmän?
Tämän kirjan luettuani pääsin eroon vastahankaisuudesta, jota olen tuntenut irlantilaista 'vanhaa' kerrontaa kohtaan, jossa kehitellään samaa kliseistä tarinaa yhä uudestaan. On iso, eripurainen perhe, vähän hullu marttyyriäiti, joko juoppo tai kuollut isähahmo, kaapista liukuva homopoika, onnetonta seksiä, ahdasmielinen yhteisö, ryyppäämistä ja laulamista, outo pappi, ankara opettaja, poliittisia murhenäytelmiä, katolisuus kieroutumisineen. Nora Websterin kohdalla kerronnan kuulas vähäeleisyys teki vaikutuksen. Juoni ei näytellyt pääosaa. Lähisukulaiselle lämmin kiitos lukuvinkistä!

Vinkki nro 1. - Jos englanti sujuu, Nora Websteriä kannattaa kuunnella äänikirjana Fiona Shawn mainion roolivedon takia. Dialogit ovat suoraan elävästä Irlannista. Linkki vaikka täältä.

Vinkki nro 2 - Luin kirjan alkukielellä, joten en voi kommentoida Kaijamari Sivillin suomennosta. Törmäsin kuitenkin tähän helmeen: Sivilliä haastatellaan (kahden muun mailmankirjallisuuden suomentajan lisäksi) Taiteiden yössä 2016. Linkki! Jarkko Tapanisen asiantunteva haastattelu suuntautuu Toibinin kirjaan kohdassa 9:00. Muutenkin video on herkkua kaikille käännöstaiteen ystäville!

Vinkki nro 3. - Suomalaisista kirjablogeista suurimman vaikutuksen minuun teki Omppu. Kauniisti kirjoitettu!


Ja vihoviimeinen vinkki : Toibinin innoittamana teimme erityisen visiitin Enniscorthyyn, jonka läpi yleensä ajamme tuskallisen hitaasti, sillä se on siltoineen etelä-Irlannin tieliikenteen pahimpia sumppuja. Brooklyn-elokuva filmattiin osaksi täällä, joten kuvasimme katunäkymiä. Kadunnimet ovat Toibinin kirjoista tuttuja. En voi suositella paikkaa sen kummemmin. Ihan tavallinen, köyhistynyt, rosoinen pikkukaupunki, jossa muukalaisia edelleen tuijotetaan! Erinomaisen jyrkkiä mäkiä myös, Slaney-joen laaksoon kun on perustettu. Aika tuntuu pysähtyneen Enniscorthyssä, vain jatkuva autoliikenne kapeilla kaduilla muistuttaa, että elämme vuotta 2016. Tässä kuvakooste! (Kuvat enimmäkseen lähisukulaisen ottamia)


Enniscorthy toiselta sillalta nähtynä. Joki on tänä syksynä kuivunut. Tulvien aikaan vesi täyttää kaaret ja leviää kaduille.

Eri aikakausien valtaa: linna, kirkko, pankki.

Market Square, joka onkin kolmio.

Kaiken yläpuolella ikivanha Vinegar Hill.

Tämä voisi olla 1970-luvulta. 

Harmaan kaupungin valopikku: Solarium.

Lehtikauppa.
Näistä pubeista ei voi olla varma, ovatko lopullisesti kiinni vai ei. Sähkötyöt tyypillistä irkkutasoa.

Castle Hill, jota käytettiin Brooklynin kuvauksissa.

Vanha linna, jota kumma kyllä ei koskaan mainita!

Liikuttava kodin ikkuna.


Iirin- ja englanninkielinen katukyltti


Junarata sukeltaa kaupungin alle. Kuva: David O'Farrell, Wikimedia Commons


Niin jyrkkä katu, että siitä tehtiin kävelykatu. Yksikään ovi ei ole samassa tasossa seuraavan kanssa.
Vanhoja ja uusia ajopelejä. Satulamestarin kauppa.



Brooklyn-elokuvan teko toi Enniscorthyn maailmankartalle.


Kesäkuva: St Senanin mielisairaala nykyään. Etualalla koko kaupungin halkova Slaney-joki

St Senanin mielisairaala aikoinaan. Sillä oli kokoa.

Kesäasuntoja Cahoren rannassa. 
Kesäkuva: upea Currachloen hiekkaranta, kilometrien pituinen. Näkyy myös Brooklyn-leffassa.