Pages

Monday, 8 March 2021

Lapsifeministi


Olen ollut feministi niin kauan kuin muistan. Jo lapsena, ennen kuin edes tiesin, mitä sana tarkoitti. Oivalsin jossain vaiheessa lapsuutta, että aikuisten maailmassa on kaksi aivan erilaista sukupuolta. Niillä on erilaiset odotukset ja roolit. Minä olin TYTTÖ.

 

Ensimmäinen leikkikaverini oli poika, pikkuveli. Kun se kasvoi kuolaavasta ja tytisevästä mytystä jänteväksi lapseksi, sain opettaa sille leikkejä. Olin sitä vanhempi - mukava uusi tilanne viidennelle lapselle, joka oli tottunut olemaan se pienin, aina. Sukupuoli ei tullut pääasiaksi. Ensimmäinen leikkikaverini naapurustossa, ainoa samanikäinen lapsi, oli myös poika. Olimme hyvät kaverukset, huutelimme toisiamme rappusilta takapihojen yli. Tykkäsimme toisistamme ehdoitta kuin vain lapset voivat.

 

Tajusin tilanteessa olevan jotain outoa vasta silloin, kun pojan äiti typeryyksissään kiusasi minua kysymällä, menenkö T:n kanssa naimisiin isona. En ollut ymmärtänyt, että olimme eri sukupuolta ja että ystävyydessämme oli jotain kummallista. Lopullisesti jouduin eroamaan parhaasta kaveristani, kun menin kouluun seitsenvuotiaana ja lapsia alettiin jakaa tyttöihin ja poikiin. Opin: tytöt eivät ole kavereita poikien kanssa. Saatettiin kyllä leikkiä yhdessä naattaa ja kymmenen tikkua laudalla, mutta paras kaveri oli aina samaa sukupuolta. Entinen leikkikaverini oli minua nuorempi ja ystävystyi sitten pikkuveljeni kanssa. Muistan, miten surullinen olin, kun tajusin menettäneeni hänet.

 

Siihen aikaan, 60-luvulla lapset puettiin joko tytöiksi tai pojiksi. Minulle annettiin hame ja sukkahousut, mahdottoman epäkäytännölliset asusteet leikkiessä. Minulle opetettiin, että hametta piti varoa, ettei housut näy. Vain talvella kylmimpään aikaan sai pitää mukavia pitkiksiä, joissa voi heittää vaikka kuperkeikkaa. 

 

Onneksi, onneksi tuli muoti ja Jamekset. Tytötkin saivat pitää housuja kesät talvet, kiipeillä puissa, ajaa huoletta polkupyörällä, roikkua tangossa alassuin. En tuntenut olevani sen kummempi kuin pojatkaan. Ne vain sattuivat olemaan vahvempia ja nopeampia joissain lajeissa kuin tytöt. Omat isosiskoni sitäpaitsi päihittivät pojat monessa, joten roolimalleja oli. Jostain tuli leima poikatyttö, mitä pidin kunniamerkkinä. En tykännyt rimssuista ja ruseteista, halusin olla vapaa. 

 

Rakastin koulua ensimmäisen luokan ajan pienessä puukoulussa. Sain kiitettäviä kaikissa aineissa ja olin open lemppari. Sitten koulu päätettiin sulkea ja oli siirryttävä valtavaan uuteen kansakouluun, jonne 8-vuotiaalle oli iankaikkinen koulumatka kävellen. Tulin heti koulukiusatuksi luokan rasavillipoikien toimesta. Olin uusi ja pinko, mistä syystä he vaanivat minua koulumatkalla. Minua kampitettiin, tönittiin, haukuttiin. Laukkuun ja kauluksesta alas tungettiin lunta. Laukusta revittiin kaikki ulos. Laukku heitettiin puuhun. Sain päähäni lumipalloja, joissa oli kiviä sisällä. En tiennyt mitään tapaa vastustaa näitä riiviöitä. Koulusta tuli painajainen, minusta kalpea ja häiriintynyt, numerot romahtivat. Aloin kiertää yhä kauempaa kotiin, välttääkseni kidutusta, kunnes vanhempani huolestuivat, missä vitkuttelin tunnin kotimatkalla. Oli pakko kertoa. Isä suuttui siitä niin, että meni seuraavana päivänä puhumaan opettajalle, ja pojat saivat muikkarin ja jälkkäriä. Kiusaaminen loppui. Seuraavana vuonna osa heistä päätyi senaikaiselle 'tarkkailuluokalle', minä taivaalliselle tyttöluokalle. Tunsin oloni turvalliseksi tyttöjen kanssa, poikia en kaivannut yhtään. Tyttöjä YMMÄRSIN. Heidän  kanssaan olin tasaveroinen.

 

Löysin vihdoin myös naapurustosta tytön kaveriksi, onneksi toisen poikatytön. Ajoimme fillarilla, kävimme uimassa, kiipesimme valtavan kuusen latvaan ja kokeilimme polttaa punaista norttia. Muistan sen vapauden tunteen, kun katselimme kauas järvelle puun keinuessa, ja näytimme niin aikuisilta tupakka huulessa. Olin kymmenvuotias. 

 

Menetin hänetkin, kun hän siirtyi oppikouluun ja toiseen maailmaan. Hänestä tuli kikattava teini, joka puhui pojista ja kokeili meikkejä. Minä laahasin edelleen poikatyttönä, elin kirjojen ja kirjoittamisen maailmassa, yksinäisenä. Vasta oppikoulussa aloin todella nähdä roolierot poikien ja tyttöjen välillä. Tajusin, että minulta odotettiin erilaista käytöstä kuin pojilta - tai pojille sallittiin niin paljon enemmän. Siitä alkoi jatkuva identiteetin etsiskely. Olinko poikatyttö, lukutoukka, hyvä jätkä vai hyvännäköinen. Pojat antoivat tytöille eri lempi/haukkumanimiä. 


Ikinä en kuitenkaan muista tunteneeni huonommuutta tai alempiarvoisuutta poikiin nähden. Se on ehkä lahja, jonka Suomi saattoi silloin antaa nuorelle tytölle. Sain kouluttautua, harrastaa, pukeutua vapaasti ja kulkea turvallisesti. On järkyttävää, että nuokaan eivät ole itsestäänselvyyksiä tytöille monissa maissa. Ulkonäkö ei vielä silloin ollut sellainen ahdistava määre, jolla tyttöjä arvotetaan nykyään, he itsekin arvottavat. Ehkä juuri se itsetunto pelasti, kun aikuisena jouduin sorretuksi ja mollatuksi ensimmäisessä liitossani ulkomailla. Suomalaista naista voi taivuttaa, muttei murtaa?

 

Naisen tasa-arvoisuus on minulle sisäsyntyistä, ja sen loukkaukset kuohuttavat. Sen takia minusta oli tyrmistyttävää lukea erästä vaalilehtistä. Puolueiden naisehdokkailta kysyttiin, ovatko he feministejä, ja jos eivät, miksi ei. Naisilta oli jo kysytty erilaisia asioita tasa-arvosta, jota he kaikki puolustivat kiivaasti. Kaksi naista vastasi: 'En ole feministi. Kannatan kaikkien aitoa tasa-arvoa.' (Puolueet: Liike Nyt ja Perussuomalaiset.)

 

Tuntuu, ettei kaikille vieläkään ole kirkastunut, mikä feminismin ydin on. Edes naisille. 

 

P.S. Tämän blogin innoitti Anu Silfverbergin Sinut on nähty (Teos, 2020). Suosittelen!

Ja hyvää naistenpäivää 2021!




Sunday, 28 February 2021

Kaikkeen tottuu. Suomeenkin on tulossa sulkutila, mikä ei meikäläisten elämää juuri hetkauta — mitä nyt satunnaiset lounastamiset jäävät pois. Lähiomainen saa harmaita hiuksia, kun autottomina joudumme päiväretkille ja minua täytyy ruokkia, kuten hän sen ilmaisee. Näillä näkymin sekin ilo nyt sitten loppuu. Irlannin ’oikeaan’ sulkutilaan eli lock-downiin verrattuna tämä ei ole vielä mitään. Siellä pahimmillaan ei saa ulkoilla 2km sädettä kauemmaksi ja kaikki on kiinni, mukaanluettuna koulut ja liikkeet, paitsi ruokakaupat.

Mikä muu muuttuu? Johan tätä introvertin unelmaa on eletty vuosi. Molemmat olemme  edistyneet huikeasti taiteen tekemisen saralla, kun turhat seuranhaut on jätetty. Toisaalta eläminen ruudun äärellä on lisääntynyt valtavasti.

Viestittely tuntuu jakautuvan nykyään ikäryhmittäin. Kirjeitä tuskin kukaan enää kirjoittaa. Muistatteko ilon, kun tunnisti jo kuoresta, kuka on kirjeen lähettäjä? Minulla on iso laatikollinen vanhoja kirjeitä neljänkymmenen vuoden ajalta, joita olen palautellut vastahakoisille ystäville, kun en niitä voi hävittääkään. Monille kirjeet ovat ainoa primääridokumentti nuoruudesta ja omien kirjoitusten lukeminen voi olla noloa ja paljastavaa. Minäkin olen hämmästynyt naivista luottamuksesta, jolla jaoimme syvimpiä kokemuksia ja ajatuksia nuorena, mustaa valkoisella. Emmekö koskaan ajatelleet, että kirjeet voisivat päätyä vääriin käsiin?

Lähiomainen on löytänyt sähköpostilla kirjoittelun, mikä sopii harkitumpaan ajatustenvaihtoon. Vähän kuin kirjeen kirjoitus, mutta ei niin sotkuista, eikä tarvitse nuolla postimerkkejä. Päihittää myös lumenluonnin, mikä ei ole hänen lempihommiaan, edes kolalla.

Puhelimessa jaarittelu tuntuu olevan myös vanhemman sukupolven juttu. Nuoremmat kuulemma säikähtävät, jos puhelin soittaa (tai näyttää) hälytysääntä. Useimmat asiathan voi hoitaa tekstareilla, chätillä, ääniviesteillä. Me vanhukset kaipaamme joskus oikea-aikaista viestintää.

 Puhelinryhmää vähän nuoremmilla tuntuu Facebook olevan se sosiaalisen median muoto, johon jää koukkuun. Minä olen siihen tykästynyt, kunhan opin, että ryhmiin voi liittyä ja ryhmistä voi myös nopeasti poistua, jos se koettelee verenpainetta. Ärsyttävät ihmiset voi blokata ja poistaa kavereistaan. Vielä parempi on harkita, kenet siihen luottamuksen piiriin ottaa alun perinkään. Olen saanut paljon ryhmistä, puutarhakerhoista lukupiireihin ja Roskalavoihin. Ulkosuomalaisten ryhmät ovat antoisia, kun toinen henkinen jalka kuitenkin on tiukasti ulkomailla. Paluumuuttaja-ryhmästä sain korvaamatonta tukea alkuaikojen shokissa.

Olen joutunut vastoin pelkojani osallistumaan Whatsapp-ryhmiin, Zoomiin ja Teams-kokouksiin. Nyt niistä jo nauttii! Toissa viikolla vietimme kolme tuntia tytärten kanssa Whatsapissa, ja sen päälle tuli vielä yksi tunti keskimmäisen tyttären kanssa kahdenkeskistä juttelua. Kyllä se korvaa tapaamisia, varsinkin kun näkee toisten arkea ja kasvot. Olen näyttänyt kännykällä kotipihalla Suomen lunta ja jäätä, seurannut yhtä tytärtä Dublinin ruuhkissa, nuuhkinut merta toisen kanssa länsirannikolla ja kuunnellut miten tuuli edelleen pauhaa siellä. Lapsenlapset vilkuttavat ja juttelevat kännykkään samalla luontevuudella kuin me lapsena naapureille aidan yli. Hehän käyvät kouluaankin nykyään etänä.

Myös maalaus-- ja kirjoittajaryhmäni viestittävät tätä nykyä vain somen kautta. Olen oppinut maalaamisesta, sommittelusta ja piirtämisestä tosi paljon, ja opettajan palaute jää muistiin kun se on kirjoitettua. Facebook toimii opetusalustana suljetussa ryhmässä. Kirjoittajaryhmäni pitää pitkän käsikirjoitukseni haastetta elossa, ja olemme saanneet kokoon tänä korona-aikana toisen antologian, tällä kertaa novelleja liittyen Katajanokan entiseen vankilaan. Lisää ensi kuussa!


Siinä minulle ihan tarpeeksi sosiaalisuutta. En jaksaisi enää Twitteriä, Instagrammia, Snapchättiä tai mitään muutakaan härpäkettä. Youtuben Bermudan kolmio on sellainen aikasyöppö, että kun kuuntelee yhden nostalgisen biisin tai katsoo trailerin, sinne katoaa ja huomaa vasta kelloa vilkaistessa että taas meni yksi ilta.

Viestintä on muuttunut valtavasti, oikeastaan kaikkein eniten kaikista arjen teknologioista elämäni aikana. Pesukone, pölynimuri, jääkaappi ja hella eivät ole perusteknologialtaan muuttuneet; ajamme edelleen autoilla ja junilla, laitamme ruokaa ja napsautamme valon päälle. Lapsena haaveilin lentävistä lautasista ja ruokapillereistä, mutta dronea isompia lautasia ei vieläkään ole, eikä ravintoa saa yhdestä pilleristä. Ei edes vuonna 2021, mikä oli todellinen avaruusaika lapsuudessani. (Millaista maailmaa kuvittelisit itse vuoden 2070 tienoille?)

Mutta viestintä: hitaasta ja vastavuoroisesta kirjeen kirjoittamisesta pääsimme ensin lankapuhelimeen, joka oli sidottu yhteen paikkaan. Jos et ollut puhelimen kantamoisissa, kun HÄN soitti, meni tilaisuus ohi. Jos Hän ei puolestaan ollut tavoitettavissa, minkäs teet. Elämän suuret ratkaisut ja valinnat olivat joskus ihmisen löytämisestä kiinni. Tämä on käsittämätöntä nykyajalla, kun kaikki ovat langoilla lähestulkoon koko ajan, samoin googletettavina.

Salaliittoteoriaa levittävät väittävät, että saamme mikrosirun rokotteen mukana. Mitä turhia, kannamme jäljitintä jo taskussamme koko ajan. Kävelin tänään 5,4km, ja varmaan laite kertoisi myös missä, jos sallisin paikannuksen. Käyttäytymistäni somessa seurataan algoritmein (ei, en minäkään tiedä mitä ne ovat, mutta haiskahtavat epäilyttävästi matikalta joten eivät voi tietää  mitään hyvää).

Kaikkein paras ja rakkain viestintä ei koskaan muutu: puhuminen ja nauraminen kasvokkain, halaaminen ja käden kosketus. Juuri se on nyt kaikkein vaarallisinta. Ehkä sitä arvostaa aina enemmän, mitä etäisemmäksi se käy. Onneksi on tuo lähiomainen, jonka kanssa ei puhe ja nauru lopu, eikä kosketus. Sitä ei mikään sulkutila voi viedä pois, ja tiedän, että olen onnekas.

Jaetaan elämää ja puhetta, pidetään yhteyttä ja pysytään terveinä. Kyllä se voittaa lentävät lautasetkin.






Friday, 29 January 2021

Lost in translation

Kaksikielisessä perheessä on omat kiemuransa. 

Nykyisen (ja sitä edellisen) liittoni yhteiseksi kieleksi tuli tietenkin englanti, kun asuttiin englanninkielisissä maissa ja minulta se sujui. Suomi jäi minun omaksi yksityiskielekseni, varsinkin kun lapseni eivät sitä loppujen lopuksi oppineet. Syitä on monia, ja osa niin kipeitä etten halua niistä edes kirjoittaa. Aina lasten kaksikielisyys ei vaan onnistu, vaikka kuinka sitä haluaisi.

Parisuhteen dynamiikka järkkyy, kun muutetaan toisen puolison äidinkielen maahan, jos toinen ei osaa sitä kieltä. Yhteinen kieli säilyy, mutta äkkiä toinen onkin suvereeni ja toinen ummikko suhteen ulkopuolisessa maailmassa. Onneksi on netti ja google. En ole koskaan havitellut simultaanitulkin taitoja, niin kääntäjä kuin olenkin, mutta ihmeekseni pystyn aika hyvin nykyään tulkkaamaan suomesta englantiin on the spot, siinä siunaamalla. 

Hauskimmaksi tulkkaamisessa ovat paljastuneet sananlaskut ja sanonnat, jotka eivät vaan käänny heti toiselle kielelle. Ennen näitä leutoja talvia en ole tajunnut, mikä merkitys on sanonnalla koetetaan kepillä jäätä. Lähiomainenkin tajusi vihdoin, miten vertauskuvallista on edetä heikoilla jäillä kepin kanssa. Saati miten päästetään naiset edellä, vaikka heikoille jäille! 

Kun englanniksi jokin on not my cup of tea, se on suomeksi ei minun heiniäni. Jos suomeksi on jonkun kanssa sukset ristissä, onko se sama kuin knickers in a twist, pikkarit solmussa? Vai pikemminkin crossing swords, miekat ristissä? Who knows. Suomeksi kannattaa kuitenkin pitää peukkuja eikä pitää sormia ristissä, fingers crossed, kun toivoo jotain. Ristiteemaan liittyvät silmät ristissä eivät myöskään ole cross-eyed, sillä se tarkoittaa kierosilmäistä. Äitini käytti yllättävään huomioon sanontaa: mihin mä ristin vedän, mutta olemme edelleen syvissä jatkotutkimuksissa lähiomaisen kanssa, mitä se tarkoittaa englanniksi. Ristinsä kullakin.

 Lähiomainen suoriutuu nykyään käännösten avulla niin pankkiasioista kuin muistakin virallisista sivuista. Ennen, käteisen maailmassa, nauroimme Otto-käteisautomaatin riemullista julistusta money is coming out. Veljeni ohjeisti: ämpäri alle vaan! Ruudulle tulee muuten edelleen sama ilmoitus, vuosikymmenien jälkeen. Olen valittanut moisesta rallienglannista. Take your cash olisi sujuvampaa kieltä.

 Suomessa kaikki sujuu nykyään netissä pankkitunnusten avulla. Se ollaan opittu kantapään kautta, kun on pakko. Siihen jopa kiintyy. Kaikki, ihan kaikki asiointi löytyy netistä. Omakanta, Omavero, Omaposti, Omatunto... Ai se ei vielä, mutta vireillä on.

 Suomalaisessa nettipankissa asioidessa tuli englanniksi vastaan käsittämätön komento: JACK. Jack who? Jackpot? Jack it in? Jack it up? Jack-in-the-box? 

Kun varovasti käskin vaan klikkaamaan, tuli mitä tuli, lähiomaisen tilille ei käynyt kuinkaan. Asia alkoi kismittää sen verran, että tein samat toiminnot suomeksi. Missä vaiheessa astuu joku Jack kuvioihin? Olin ällikällä lyöty, kun ohje oli suomeksi: JATKA. Miten tämä kääntyi sanaksi JACK? Kävin muutamassa netin käännösohjelmassa, ja jostain tuli jackin käännökseksi JÄTKÄ. Ei hiivatti. Ä-pilkut tulivat mukaan jotenkin? Kun lähtee hortoilemaan googlen saloihin, jack-sana näyttäytyy niin monimerkityksellisenä, jepareista varastamiseen, miesten vessoihin, homoihin ja tunkkeihin, että melkein uskoisi salaliiton olevan asialla. Suomeksi vaan tyynesti jatketaan asiointia. Jonakin todella tylsänä päivänä kirjoitan osuuspankkiin ja kysyn, miksi JACK. Ehkä olen vain tietämätön kansainvälisistä pankkitermeistä. Kyseessä on siis pankin virallinen englanninkielinen sovellus.

 

Muuten lähiomainen on suoriutunut sekalaisin arvosanoin kotouttamisesta. Käytännön aineissa tuli kiitettävä: lämmittää hyvät löylyt puusaunassa, kolaa lumet kaksikätisesti ja jopa suoraan. Tekee kunnon jäälyhdyt, jo neljännellä yrittämällä. Tunnistaa kantarellin ja tatit. Ajaa skootterilla kuin nuori kundi, paitsi ettei keuli (vielä). Osaa katsoa ulkolämpömittaria ja tulkita sitä, soveltaen vaatetusta. Pukee hatun ja lapaset ENNEN ulos lähtöä. Ei seiso tumput suorana tai ole pihalla kuin lumiukko (siinäpä käännöspähkinää jollekulle). Ensi kesänä ehkä jo soutaa lievää kaarretta eikä ympyrää. Kielissä tulee valitettavasti välttävä (iirin kieli on oudosti aktivoitunut, mutta sitä ei voi laskea kotouttamiseen). Oppii kaksi uutta suomen sanaa päivässä, unohtaa toisen. Haasteita viittä kirjainta pitempien sanojen kanssa. Kymmenessä vuodessa voi varmaan jo seurata pikkukakkosta sujuvasti. Onneksi työelämä on ohi! 

 Luulen kyllä, että kymmenen vuoden kuluttua istumme molemmat lattialla pikkukakkosta katsoen, tunnusmusiikkia hyräillen. Ehkä vilkaisemme toisiamme: hei, käytkö sinäkin täällä? Näytät tutulta. Jack?



P.S. "Lost in translation” viittaa käännöshävikkiin – kaikkeen, mikä jää välittymättä, kun asia esitetään toisella kielellä. Sofia Coppolan loisto­elokuvan nimenä ilmaisuun kehittyy lisäulottuvuuksia: eksyksissä oloa vieraassa kulttuurissa, hämmennystä elämän käännepisteessä, kielimuurihuumoria. (Kopioitu Timo Peltosen taannoisesta leffa-arvostelusta Hesarissa - yksi lempileffojani!)


Hiihtokelit ovat olleet täydelliset tänä talvena!


 








Wednesday, 30 December 2020

Neljä kiloa kakkosnelosta

Vuoden viimeinen blogi. Luin innoitukseksi edellisvuosien vastaavat vuosikatsaukset. Miten järkeviltä ja näpsäköiltä ne tuntuvat! Viime vuonna listasin jopa vuoden 2019 parhaat kirjat ja omat aikaansaannokset. 

Tämä vuonna kaikki on jotenkin ollut kuin sumua. Vaikka aikaa on ollut enemmän kuin koskaan, en ole voinut keskittyä lukemiseen. Kun korona saapui, meillä oli samaan aikaan muitakin terveyshuolia ja kaikkinainen luovuus kohdallani pysähtyi. Sanat kuivuivat. Mitä väliä jollain fiktion kirjoittamisella kun pandemia jyrää ihmisiä alleen? Mitä järkeä missään? 

Joku sanoi oivaltavasti, että pandemiauutiset saivat ihmiset adrenaliinin myötä hälytystilaan, piti olla koko ajan valppaana ja seurata uutisia. Ei siinä voinut paneutua ihmissuhdetarinoihin ja kielenhuoltoon, en minä ainakaan. 

Nyt ollaan kuljettu pandemia kintereillä jo vajaa vuosi ja valoa näkyy tunnelin päästä. Pitää vain jaksaa kulkea varoen tämä loppumatka ja odotella rokotusta. Ja jos se ei toimi, tai tulee uusia viruksia, osataan sekin ottaa paremmin kuin viime keväänä. 

Onneksi korona on tuonut myös uusia tuulia mukanaan: etäyhteydet. Ikinä en ole ollut niin iloinen internetin tuomista mahdollisuuksista kuin tänä vuonna. 

Opin uudestaan maalaamaan ja piirtämään, kirjoituskurssi siirtyi nettiin ja zoom-tapaamisiin, lapset viestittelivät WhatsAppsilla, jopa sisarukset alkoivat pitää yhteyttä tänä ilmaisten puhelujen aikana. Australiaan asti voi nykyään soitella ilmaiseksi, täytyy vain muistaa huikea aikaero. Ja se, että jouluna siellä on keskikesä! Zoomilla on tavattu uusia ja vanhoja kavereita. Zoomissa pätee muuten yksi sääntö: mitä pienempi ryhmä, sen helpompi kommunikoida. 

Kun sitten uskaltaa tavata jonkun desinfoituneena ja turvavälein, ero on kuin oikealla teatteriesityksellä ja nettileffalla. Hyvänen aika, tässähän on aistikokemuksia, tässähän voi tapahtua mitä vain! Ei voi vain painaa mikkiä äänettömälle tai pysäyttää nauhaa. Tavallaan ymmärrän nyt pelimaailmaan uppoutuneita nörttejä. Livenä on outoa.

Jostain syystä liikkuva kuva on ollut viihdykkeenä helpompi korona-aikaan kuin kirjat. Olen katsonut upeasta YLEn Areenasta lukemattomia järisyttäviä dokkareita, vanhoja suomalaisleffoja ja audiopuolelta kuunnellut Muistojen Bulevardia ja etnomusiikkia. Mediaa, jossa ei ole mainoksia, arvostaa yhä enemmän. 

Lähiomainen uiskentelee omassa englanninkielisessä mediakuplassaan. Joskus istumme lähes selätysten: hän katselee omia tv-kanaviaan, minä suomalaisia, hänellä luurit korvilla. Sopu säilyy. Yhdessä luemme Irlannin uutiset joka päivä, missä mennään, mitkä ovat koronaluvut. Onneksi tähän mennessä läheiset siellä ovat välttyneet sairastumasta. Edelleen Irlantiin on näkymätön side, päivittelemme ja siunailemme uutisia kuin yhä asuisimme siellä. 

Hauskinta on ollut lähiomaisen kääntymys: nyt onkin Irlannissa kaikki paremmin! Hän puhuu välillä hurmoksessaan jo kielillä: no, iiriä se vain on, joka on pulpahtanut pintaan etäisyyden ansiosta. Joulupaketissa tulleet Tayto-perunasipsit hän suorastaan nuoli pussista, ja minikokoisen plum puddingin lämmittäminen mikrossa oli harras seremonia. 


Tunnustetaan tässä nyt sekin, että onnistuin sössimään joulupäivänä pyhän kalkkunanpaiston. Joko paistoaika oli liian pitkä tai lämpötila liian korkea, mutta paistopussista kuoriutui kuivin lintuyksilö jonka olen nähnyt sitten dodojen. 

Viipaloiminen muistutti lähinnä puupölkyn sahaamista. Neljä kiloa kakkosnelosta syötiin kuitenkin urheasti: siivuina, currykastikkeessa, voileivissä ja keitoissa. Tänä iltana menossa vihoviimeinen satsi. Mitä ei tekisi monikulttuuristen traditioiden eteen! Paitsi että kieltäydyin keittämästä muumion luista sellaista maukasta lientä kuten lähiomaisen edesmennyt äiti osasi tehdä ja muut kunnon mammyt. Joku raja. 

Huumoria on pakko olla elämässä, vaikka mikä olisi. 
Ilo pintaan, vaikka sydän märkänisi, sanovat karjalaiset, nuo sisukkaat sissit, kaikkensa menettäneet ja uuden aloittaneet. Irlantilaisissa on paljon samaa, huumori kantaa, haudanvakavaa on vain hauta. 

Värikästä, luovaa, kepeämpää uutta vuotta 2021 kaikille lukijoilleni!







Monday, 30 November 2020

Luovuuden siunattu hulluus

Mist in the Vale of Avoca


Marraskuu, pimeän aika, kun lapsetkin syntyvät nyrkit silmillä... Kuka sen sanoi? Etsin runoa tai lausetta, jonka tiedän lukeneeni jostain. Saattaa olla Eeva Kilpeä, mutta en löydä. Minulla on likimain kaikki hänen teoksensa, joten etsimistä riittää. Ehkä pääasia on, että lause on jäänyt mieleeni vuosikymmeniksi. Usein käy mielessäni jokin hänen runonsa tai lause jostain hänen teoksestaan. 

Olen kirjoittanut Eeva Kilvelle kahdesti, ensin nuorena teini-ikäisenä, sitten myöhemmin, keski-iässä. Molemmilla kerroilla kiitin häntä. Kiitin, että hän puki sanoiksi tunteeni ja ajatukset, jotka ovat seuranneet läpi elämän. Silloinkin, kun asuin ulkomailla, enkä kuullut tai lukenut sanaakaan suomea mistään ja kieli eli vain päässäni, muistissani. Silloin se antoi voimaa, äidinkieli oli salakieli, jota ei tarvinnut jakaa kenenkään kanssa vaikeassa elämäntilanteessa. Jotain olin ilmeisesti kuitenkin tullut paljastaneeksi lempiromaanini Tamaran juonesta, kun yksi Kilven runokirjoista revittiin kappaleiksi. Se oli punakantinen pokkari, lehdet repeytyivät helposti. Silloin se oli katastrofi, mistä olisin saanut runot  takaisin? Muistiani ja mieltäni vaan ei voinut kukaan tuhota, vaikka kehoani revittiin. Se taitaa olla äärimmäinen pettymys sadisteille: uhrin mieltä ei voi lopullisesti rikkoa, vuosikymmenienkin jälkeen ihminen voi onnistua pelastumaan ja pakenemaan.

Tästä minun ei ollenkaan pitänyt kirjoittaa, mutta mieli tekee tepposiaan kun sormet asettuvat näppäimistölle. Halusin kertoa taiteen voimasta, ja miten tärkeää palaute on jokaiselle taiteilijalle. Alkaen lapsuuden hentoisista piirtelyistä ja kirjoituksista, lauluista ja musisoinneista. Itse muistan aina kirjoittaa jotain näyttelyjen vieraskirjaan, ja muusikoille yritän päästä kertomaan, jos pidin kuulemastani. Yleensä he ovat noloja ja kuittaavat kiitokset nöyrästi. Silti tiedän, miten paljon palaute merkitsee.

Twelve Pines, Galway

 

Clew Bay, Co. Mayo


The Madonna of Letterfrack Industrial School


Lähiomaisen Irlannin valokuvanäyttely päättyi juuri, ja lueskelin ilolla (ja käänsin) kehuja ja kiitoksia vieraskirjasta. Paikan päällä myös muutama tuli juttelemaan, mikä Suomessa ei ole ollenkaan niin tavanomaista. Moni kommentoi, että matkakuvien näkeminen Irlannista on mannaa, kun koronan takia ei pääse matkustamaan. Suoritimme lopuksi  yleisöarvonnan, laatikkoon pudotettujen 'lempparikuvien' numeroiden joukosta, palkintona teostöitä. Arpalippuja oli toista sataa! 

Joskus taiteilijaan iskee epäusko: mitä järkeä? Varsinkin kuvataiteessa ja kirjallisuudessa. Näyttelyihin menee kuukausien, vuosienkin työ, yöunet, paljon rahaa ja silkkaa fyysistä uurastusta. Voi olla, että mitkään tahot eivät noteeraa, kävijät eivät kommentoi, saldo on pahasti miinuksella. Varasto täyttyy vanhoista töistä. Kirjailijoiden käsikirjoitukset palaavat hylsyinä kustantamoista. Jos onnistuu julkaisemaan, arvioita ei tipu hyvään eikä pahaan, ja kirja löytyy kohta alennuslaarista. Miksi tehdä tällaista työtä?

Aavistin jo nuorena, ettei taidemaailma, niin kuvataide kuin kirjallisuuskaan ole minua varten. Näin miten vaikeaa sillä oli elää ja miten riippuvaisia taitelijat olivat suosiosta, apurahoista, kritiikeistä. Vaistomaisesti tajusin, että itsetunnon syntyminen  toisten arvioista on tuhoisaa. Kilpailua on paljon, kaikki eivät voi menestyä. Vielä pahempi näytti kohtaavan näyttelijöitä, muusikoita ja laulajia: aplodit ja täydet katsomot olivat se unelma. Niille, jotka menestyivät, se oli varmasti upeaa. Miten kävi niille, jotka tajusivat, ettei luovuus tuota edes elantoa, saati hyväksyntää muitten silmissä. Jotkut siirtyivät tienaamaan elantonsa opetustyöllä, vaikkei se aina ruokkinut omaa luovaa työtä. Nuorten ja lasten kanssa työskenteleminen tietty voi olla antoisaa sinällään.

Monet taiteilijat, jotka säilyvät eläkeikään jonkinmoisissa ruumiin ja sielun voimissa, ovat hippusen katkeria ja kyynisiä. Tekevät työtään, koska luovuus pakottaa, vaikkei siinä oikein ole enää mitään järkeä. Sen takia palaute yleisöltä on niin tärkeää. Se ei maksa mitään, mutta voi pelastaa jonkun päivän. En tarkoita sellaista ylenpalttista ylitsevuotavaisuutta, jota joissain nimeltämainitsemattomissa kulttuureissa harrastetaan, ilman sen painavampaa aihetta, vaan ihan rehellistä kiitosta, jos työt liikuttivat. Muutama sanakin, hienoa tai jänniä töitä riittää. Itse olen sen verran rehellinen, etten voi kehua, jos ei ole kehumista, mutta useimmiten näyttely, konsertti tai kirja on antoisa. 

Näinä rajoitusten, sulkemisten ja peruutusten aikoina arvostaa todella kaikkea livenä. Juuri nyt Kanta-Hämeessäkin voidaan taas alkaa sulkea kaikkea, joten on selvittävä kirjojen, netin ja radion avulla mitä tulee kulttuuriin. Miettikääpä, mitä tekisimme ilman satoja ja tuhansia taiteen alan työntekijöitä, jotka pitävät mielenterveyttämme yllä!

Lopuksi kirjailijoiden Grand Maman, Eeva Kilven pisteliäs runo, kun häntä oli - taas kerran - käyty haastattelemassa kirjailijuutensa takia. Kilpi myöntää inhoavansa esiintymisiä, kirjailijapaneeleita, haastatteluja ja julkisia tilaisuuksia, vaikka tietää että se on tärkeä osa kirjailijan ammattia. Mieluiten hän olisi kai vain kirjoittanut kirjojaan ja runojaan yksinäisyydessä. Monet kirjoittavat ihmiset ovat introvertteja, elävät päänsä sisällä, eivät kestä esiintymisiä ja puhumista, allekirjoittanut mukaanlukien. Silti kirjoittaminen on kuin hengittämistä: ilman on tukalaa. Näin Eeva Kilpi v. 1976:


Reportterin mentyä

haastattelen pihassa kuminaa:

"Miten päätitte olla mauste?"

Friday, 30 October 2020

Suppilovahverot ja parisuhde

Mitä muut ihmiset oikein tekevät päivittäin, tarkoitan ne, joiden ei tarvi enää käydä töissä?

Kysyin tätä lähiomaiselta lähtiessämme päivän lenkille. Olimme juuri jutelleet taiteesta, politiikasta, sukupuolittuneista sanoista, arvioineet hänen valokuviaan näyttelyä varten ja minun viimeisintä räpellystäni hiilellä ja paperilla. Olin suomentanut lähiomaiselle muutamia meilejä, joita Google-käännös oli runnellut. Väittelimme kello yhdentoista kahvin äärellä Mozartista ja hänen neroudestaan, kuunnellen kierrätyksestä ostettua cd-levyä. Olimme ehtineet aamun mittaan kirota ja jahdata pihaoravaa, joka syö linnuille tarkoitetut pähkinät, riemuita 50% alennuksesta, joka saatiin kalentereiden painattamisesta, laittaa pesukoneen päälle ja käydä läpi sukulaisten kuulumiset. Nykyään kaikki yhteydenpito suvun kanssa käy ruudulla tai puhelimessa, joten jakamista riittää. 

Aika paljon puhumista ja yhdessä tekemistä, ottaen huomioon, että olemme tunteneet toisemme jo yli kaksikymmentä vuotta. Ja lenkille lähtiessä alkoivat uudet jutut. 

Lähiomainen vastasi kysymykseeni, että muut katsovat päivä-teeveetä. Se olisi vihonviimeinen, johon ryhtyisin. Ehkä jos olisin liikuntakyvytön. Kaikkein kamalinta olisi joutua pakolla kuuntelemaan - jos ei katsomaan - päiväteeveetä sairaalassa maatessa. Lähiomainen oli tulla hulluksi siitä, kun päätyi  edellisen koronan takia vuodehoitoon Irlannissa. Joskus tuntui, että televisio oli auki vain hoitajia varten, jotka seurasivat sarjoja kierrellessään osastoilla. 


Kumppanin valinta on ehkä elämän tärkein asia. Siitä riippuu niin paljon, millaiseksi elämä muodostuu. Mihin ryhtyy tai minkä jättää, kehen tutustuu ja missä päätyy asumaan. Onnistuuko tekemään niitä asioita, jotka ovat rakkaita ja jotka innostavat loppuiän, vai joutuuko jättämään ne tyyliin sitten joskus. Lapset vaativat ja vievät  oman aikansa, se on selvää, mutta kumppani voi olla vierellä vaatimassa eläkepäivilläkin. Hyvä puoliso kannustaa kaikessa, mikä on tärkeää toiselle, vaikkei aina käsittäisi miksi. Rakkautta on se, että toinen saa vapaasti tehdä taidetta, tuunata autoja, pelata pasianssia, tanssia flamencoa, kerätä koiraposliinia tai matkustella. 

Vaikka olemme koronamaailmassa nyt yhdessä lähes 24/7, ei ole ollut tylsää hetkeä. Eikä riitoja. Tänään mietin ääneen, miten kiva olisi omistaa isompi tila maalaamiselle, jotta voisi askeltaa kauemmas katsomaan töitään. Lähiomainen ponkaisi siltä istumalta katsomaan vierashuone-studiooni, miten sen voisi toteuttaa. Kirjahyllyjäni hän ei suostunut ottamaan omaan työnurkkaansa (irlantilainen ilmaisu feck off riitti), mutta sängyn voisi nostaa pystyyn tai viedä pois. Ei kai meille nyt yövieraita voi tulla ennen kuin koronan jälkeisellä ajanlaskulla.

Oikeastaan sekin, että aikomus oli mennä ripeälle metsälenkille, ja päädyimmekin poimimaan suppilovahveroja - joista minä pidän, hän ei - oli kompromissi. Hänelle riittivät säihkyvät silmäni ja huokailuni, kun suppikset viimein löytyvät. Jos hän olisi löytänyt mielenkiintoista kuvattavaa, olisin minä odottanut jossain kannonnokassa. 



Kummallisinta on, että tiedän, että emme olisi sopineet toisillemme, jos olisimme tavanneet nuorena. Tapasimme juuri sellaisena hetkenä, kun olimme toisillemme valmiita - kaikin tavoin. Helposti en heittäytynyt avioliittoon, edellisestä oppineena. Seurustelimme nimittäin kymmenisen vuotta, asuen erillään, ennen kuin otin koevuoden ja hän muutti luokseni. Olin lopen kyllästynyt raahaamaan sekä ruokaa että illan/viikonlopun tekemistä paikasta toiseen ja vastuu talon hoidosta alkoi painaa. Vuosi onnistui. Kokosimme mm. makuuhuoneen kaapistot ja leikkasimme itse muovimaton keittiöön ja ruokailutilaan, tappamatta toisiamme. Häitä vietettiin kahdesti: sekä Irlannissa että Suomessa, jotta saimme kaikki kaverit ja sukulaiset mukaan. Nyt siitäkin on jo tusinan verran vuosia ja rakkaus kantaa arjessa edelleen.

Tiedän, että elämässä moni asia on sattumaa ja säkää. Joskus se aurinko vaan paistaa risukasaankin! Ja lenkillä löytyy suppiksia.


P.S. Olen jo kerran kirjoittanut anti-Halloween-postauksen, joten laitan vaan linkin tähän, jos haluatte lukea irlantilaisesta Halloweenista. 


Olen nyt vihdoinkin Suomessa, ja aion mennä muistelemaan vainajia viemällä kynttilöitä vanhalle hautausmaalle kotikaupunkiini. Siinä ihan tarpeeksi kekriä.








Monday, 28 September 2020

Kolmivuotiskatsaus

Kolme vuotta tismalleen siitä, kun pakattiin Irlannissa tärkein irtaimisto myydystä talosta ja lennettiin Suomeen - yhdensuuntaisilla lipuilla. 


Miltäkö tuntuu nyt?

Hyvältä. Voi sanoa, että alun euforia ja kauhu siitä, mitä oikein tuli tehdyksi, on hävinnyt. Rehellisesti uskallan myös myöntää, että väliin tuli kammottavia hetkiä, kun tiesi olevansa synnyinmaassaan ja silti olo oli niin perin vieras. Ymmärsi, mitä ihmiset puhuivat, mutta kuin etäältä, lasiseinän takaa. Se lasiseinä oli tietysti neljänkymmenen vuoden poissaolo ja elämä ihan muualla. Ei mitenkään voinut jakaa kokemuksia Suomen lamasta tai ilmaisten ämpärien jaosta, ei hallituskriiseistä tai urheilujuhlista. 

Kolmessa vuodessa seuraa jo sen verran kotimaan uutisia, että on jo ajan tasalla. Vähän sama kuin uudessa työpaikassa, kun vihdoin alkaa ymmärtää 'sisäpiirin vitsejä'. Se vaan vie aikaa, ja ulkopuolisuuden ja vierauden tunteet pitää kestää. Lopulta huomaa juttelevansa ihan lunkisti paikallisten kanssa ja päivittelevänsä kotimaan ongelmia kuin ei olisi koskaan ollutkaan poissa. Se, ettei juuri mikään ole kuin ennen, ei hievauta eikä järkytä. Maailma on muutenkin nytkähtänyt pois radaltaan viime aikojen pandemian ja ympäristöuhkien kanssa, kaikki muuttuu ja on epävarmaa. Yhden yksilön järjetön suru, kun puut tukkivat näkymän tai joku talo on hävinnyt tuntuu, niin juuri, järjettömältä. 

Usein häpeän näitä surkutteluja, kun ajattelen ihmisiä, jotka ovat joutuneet jättämään kotiseutunsa ehkä iäksi, eikä siellä enää ole mitään, mihin palata. Heidän kotitalossaan ei asu joku toinen onnellinen perhe, vaan se on raunioina, palanut tuhkaksi tai tulvan alla. Eikä heitä oteta tervetulleina muuttajina vastaan missään, he ovat ongelma.

Parasta vanhenemisessa omalla kohdallani on kiitollisuuden oppiminen. Osaa olla iloinen niin pienistä, pysähtyy ja nauttii hetkistä. Ei koko ajan etsi jotain, havittele, osta, matkusta, valita, tuskaile. 

Oma hiilityöni.

Joku kysyi hiljan, mistä unelmoit. Piti ihan pysähtyä. Mitä minulta vielä puuttuu? 

Ennen oli näitä aarrekarttoja, joihin liimattiin kuvia asioista, joista unelmoi ja joita haluaisi elämäänsä. Se piti sitten laittaa seinälle ja kohdistaa energiansa niin, että tavoite tulee saavutetuksi. Tunnustan, että läppärini taustana oli nykyisen kotini myyntikuva pitkään ennen muuttoa. SE oli unelma ja päämäärä silloin. Nyt, kun asustan tätä An teach dearg, punaista taloa, on unelmakiintiö täynnä.





Tasapuolisen journalismin nimessä, aamiaispuuroa popsiessa (sängyssä, koska saan aamiaisen aina vuoteeseen tarjoiltuna!) kysyin myös lähiomaiselta, miltä nyt tuntuu, kun kolme vuotta on kulunut muutosta. Ei kuulemma sen erilaiselta kuin Irlannissakaan. 

Tässä kohdin tasapuolinen journalisti nielaisi kokonaisena kotimaisen karviaisen, jota pyöritti puurolusikassaan. Mitä? Entäs kaikki valitukset mykistä ja hitaista suomalaisista, kaameista iskelmistä, loppumattomasta kaamoksesta, liukkaista teistä joilla ei voi kävellä kun kaatuu heti, liian innokkaista moottorisahan surruttajista naapuristossa, mauttomasta lohisopasta, kondomikuorisista makkaroista (minun adjektiivini, tasapuolinen journalisti huom.), käsittämättömästä kielestä, kuolemaa uhmaavista pyöräilijöistä jotka eivät katsele ympärilleen eivätkä koskaan pirauta kelloa...? Pieniä harmituksia, hän totesi lojaalisti. 




Jos jotakin saa toivoa, ja tämä on unelma joka koristaa seiniäni kuvien muodossa, on päästä tapaamaan aikuisia lapsiani, joskus kun matkustaminen tulee taas turvalliseksi. Sen eteen ei voi tehdä yhtään mitään, vain toivoa. Tätä en osannut odottaa kun lähdin, vaan nimenomaan sanoin, että ainahan lentäen pääsee puolin ja toisin tapaamaan. Näin ei nyt ole, ehkä pitkään aikaan. Turvallisuus ja terveenä pysyminen on tämän hetken pääasia. Siinä unelmaa kerrakseen. 

Mitkä unelmat koristavat sinun seiniäsi?