Pages

Wednesday, 28 July 2021

Elämännälkä

Viime vuosi ja puolet kuluneesta vuodesta kuluivat hissutellen. Ei uskallettu liikkua väkijoukoissa, ei juuri julkisilla pitempiä matkoja, ei tavattu uusia ihmisiä eikä juuri vanhoja tuttujakaan. Kaikki pistettiin lokeroon sitten joskus kun. Nyt kun kaksi rokotetta on nahoissa ja mikrosirut luistelevat suonissa, olemme taas uskaltautuneet vaikka mihin. Jopa pääkaupunkireissulle. Edelleen tuntuu vaikealta istua täydessä lähijunassa, ja gallerioissa annan väljästi tilaa muille. Kahvilassa ei voi syödä ja juoda maskin kanssa, muuten olemme hikoilleet tunnollisesti tuon inhottavan naamasuojan kanssa julkisissa sisätiloissa.


Mistä tietää, että tulee tuppukylästä? Tuijottaa Helsingissä ihmisiä ja katsoo, tunteeko ketään. Ihmettelee, miten erilaisia ihmisiä on pienessä Suomessakin. Nykii toista hihasta, katso, huomasitko tuon. Veikkaan, että omalla autolla liikkuvat jäävät paljosta paitsi. Junissa ja busseissa näkee ja kuulee vaikka mitä. Ei aina niin ylevää, joskus huvittavaa tai surullistakin. Kirjoittavalle ihmiselle mielin määrin tarinanpoikasia. Olen niin kaivannut satunnaisten keskustelujen salakuuntelua!


En muista ikinä kuvanneeni ostoskeskusta aiemmin. Ihmispaljous järkytti.



Jaakko Niemelä, Quay 6, Helsinki Biennaali, Vallisaari. Teoksen katto näyttää tason, jolle merivesi nousee, jos jäätiköt sulavat. Tai kun.


Olemme kolunneet myyjäisiä, markkinoita, museoita, gallerioita, muutaman kulttuurisaaren, istuneet ulkokahviloissa, syöneet lounaita. Niin tavallista, että pari vuotta sitten sellaisia tuskin viitsi postata Facebookiin. Nyt ihmiset hehkuttavat: drinkillä kavereitten kanssa! Siskon kanssa kirpparilla! Syömässä ulkona! Vähemmän onkin yhtäkkiä enemmän elämännälän tyydyttämiseen. FOMO - Fear of missing out, paitsi jäämisen pelko - tuntuu hassulta kun niin pienet asiat tekevät iloiseksi. 


Muistan viime keväältä yhden juttuhetken naapurustossa, kun ensimmäisiä rokotteita alettiin Suomessa saada. Se oli niin iso asia ja toivonkipinä, että liityin juttelemaan tuntemattomien ihmisten kanssa. Alkusysäyksenä heidän uusi koiranpentunsa, joka koronasta taivaallisen tietämättömänä iloisesti tervehti ja nuuski jokaisen. En ollut jutellut juuri kenenkään kanssa viikkokausiin ja hetki tuntui juhlalliselta, kun vertailimme - tosin epäluonnollisen välimatkan päässä toisistamme - kuka oli saanut minkäkin ajanvarauksen ja rokotteen ja missä. Se hetki ilahdutti pitkään!


Absence makes the heart grow fonder, ero lisää ikävää, sanotaan. On kulunut enemmän kuin vuosi, kun olen kasvotusten tavannut monia kavereita ja tuttuja. Sen kivempaa onkin tavata! Parin viikon kuluttua pääsen vihdoin Irlantiin ja rutistamaan lapsia ja lapsenlapsia. Tulee olemaan vaikeaa taas erota, mutta ehkä nämä rajoitukset vihdoin helpottavat ja hekin pääsevät vielä tänne. Toki koronatilanne voi milloin tahansa taas pahentua.


Elämännälkää olen potenut monessa ikävaiheessa. Esiteininä, kun kuunteli avoimesta ikkunasta kaupungin humua kauempana, eikä vielä uskaltautunut kylille. Murkkuna, kun mieli paloi maailmalle. Nuorena äitinä, kun pienet lapset sitoivat ja työllistivät. Eronneena, kun oma elämä alkoi uudestaan. Nyt tuntuu, että pitää taas päästä kulkemaan ja menemään, pitkän eristymisen jälkeen. Lähiomainen mutisee, että hänen vaimollaan on kutisevat jalat. Niin onkin, ja levottomat siiventyngät valmiina lepattamaan. Kalenteri on alkanut täyttyä tapaamisista ja menoista pikku hiljaa.


Jotain levottomuutta siinäkin, että blogi tuli kirjoitetuksi klo 04 aamuyöstä. Se on varmaan se mikrosiru kun pörisee suonissa.


Muutama maalauskin on valmistunut, helteistä huolimatta. Kuvia alkaa kerääntyä sen verran, että olen miettinyt yksityisnäyttelyn pitämistä. Olen kyllä osallistunut ryhmänäyttelyihin Irlannissa, mutta tämä on haastavampaa. Työnimikin on jo valmiina: Paluumuuttajan paratiisi!

Kirjoittajaryhmämme sai koronasta huolimatta aikaan elämänmakuisen novellikokoelman, joka on löyhästi sijoitettu Katajanokan vankilaympäristöön Helsingissä. Vankila palvelee nykyään Hotel Katajanokkana ja julkkarit on elokuussa! Kirjaa saa netistä klikkaamalla, saatavana sekä e-kirjana että painettuna: linkki


Tuulinen päivä Ahvenistolla. Öljy 50 X 70cm.




Olisinpa kala! Öljy, 50 x 70cm.


Rypsipelto. Öljy, 50 x 40cm










Vinkkejä Suomen-matkoihin:

  Helsinki BiennaaliVallisaaressa (vain lauttamaksu) 26.9. asti.
Valtava Ars-Hämeen Rönsyt-näyttely ja muitakin Hämeenlinnan keskustassa, ilmainen, 29.8. asti.
Tuusulanjärven taiteilijapolku, Erkkolassa Taneli Eskolan valokuvanäyttely 19.9. asti. 
Kämp Galleria (Mikonk. ostoskeskuksessa) Stanley Kubrickin valokuvanäyttely 29.8. asti
Iittalan Naivistinen näyttely 29.8. asti

Ja tietysti aina ihanat Seurasaari ja Suomenlinna. Kulttuurikorppikselle välttämätön uimaretkikin onnistui kaikissa muissa kohteissa paitsi Kämp-ostoskeskuksessa! Ja sieltäkin olisi ollut kivenheitto Kauppatorin allaselämykseen. Hämeenlinnassa voi valita useammasta järvestä jos haluaa uimaan.







Monday, 28 June 2021

Urbaanipuutarha

Viime yö meni piehtaroinniksi unettomana. Joskus tulee näitä öitä, kun nukahtaa ihan hyvin, ja sitten jokin ihastuttava yölintu lurittelee avoimesta ikkunasta samaa, lyhyttä merkkiääntä aina uudestaan. Epäilen, että ne oppivat kännyköiden soittoääniä, niin mekaaninen oli tämäkin pätkä. Oli kuulemma punakylkirastas, selvisi somessa. Suomen kolmanneksi yleisin lintu. Yhtenä kesänä räkättirastas päätti julistaa reviiriään joka  yö ikkunan alla olevasta omenapuusta. Ajoin sen pois heiluttamalla verhoja ja rymistämällä ikkunoita, mutta juuri kun olin nukahtamaisillani, se aloitti taas. 

Aloin miettiä, miten luontorakas oikeastaan olenkaan.  Niin kauan kun linnut laulavat mielestäni kauniisti - kevään ensimmäinen peipon luritus pysäyttää kulkuni, kuten myös pääskysten sirinä - ne ovat ihania. Kuuntelemme rauhoittavaa linnunlaulua äänitteeltä joka ilta nukahtaaksemme. Ärsyttävät laulajat taas toivoo pimeimpään helvettiin unettomana yönä, kun on liian kuumaa sulkea ikkuna!

Olen uurastanut puutarhassa tanskalaisen tv-ohjelman maajussin innoittamana: olen kylvänyt ketokukkia mehiläisiä varten. Perhoset ja mehiläiset ovat söpöjä ja sitäpaitsi elintärkeitä. Silti otan esiin hyttyskarkoitteen, kun pääskysten rakastamat hyttyset päättävät imeä vertani mahdollisimman ohuelta ihonkohdalta. Ihastelen koppakuoriaisia, mutta eteiseen pesivät muurahaiset saavat kyytiä. En suostu jakamaan asuintilojani myöskään ampiaisten, torakoiden, kärpästen, toukkien, etanoiden tai matojen kanssa, koiperhosista ja täistä puhumattakaan (kaikista paitsi täistä on kokemuksia maailmalta!). Kuitenkin nekin ovat vain luontokappaleita. Ne yrittävät löytää rauhallisia, elinkelpoisia tiloja lisääntyäkseen, kun me taas lisäämme omiamme niiden kustannuksella ja valtaamme niiden elintilaa koko ajan. 

Mikään hyönteinen tai muu eläin ei elä asvaltilla tai betonilla. Golf-kentät ja parturoidut kaupunkinurmet ovat hyönteisten aavikoita, joissa ne turhaan yrittävät etsiä apilaa tai kukkaa. Joillakin puutarhanomistajilla on käsittämätön tarve hakata pois kaikki puut kantoineen tontiltaan, ja perustaa geometrisiä, muurein ja kivin eroteltuja kuolleita kenttiä, joihin sitten rakennetaan grillipaikkoja ja istuskelualueita, joista ihastella hävityksensä jälkeä. Hedelmäpuut, varsinkin omenapuut, ovat Suomessa nykyään paljolti haittakasvistoa, kun seuraa, miten sadon annetaan pudota nurmelle ja mädäntyä. Ei ihme, että tekee mieli kaataa koko puu. 

Palatakseni maajussin käännytykseen: oli jännää, miten nyrpeästi ihmiset suhtautuivat nurmikon jättämiseen kedoksi. Aihe oli suorastaan vallankumouksellinen. Yleisin vastaväite oli: mutta ketohan on ruma! Naapurit luulevat, että en välitä pihastani. Asiakkaat kysyvät, olenko tehnyt konkurssin, kun liikkeen edustalla kasvaa takiaista ja nokkosta. Kedossa on niin vähän ja mitättömiä kukkia! Rikkaruohot ovat epäsiistin näköisiä!

Kyseessä oli vain osan jättäminen luonnontilaan, urbaanien nurmikenttien tai pienen nurkan jättäminen pihasta kedolle, jolle aikanaan nousisi luonnonkukkia.

Jännittävää, mitä kukkia noista ketosiemenistä tulee!

Luonnonkukat ovat todella kauniita.


Lähiomaisen kanssa käymme hivutustaistelua: hän haluaa siistin urbaaninurmikon, minä pieniä polkuja apilapälvien ja heinäketojen lävitse. Kolmessa vuodessa olen istuttanut ainakin seitsemän puuta ja marjapensaita, pensaita ja kukkia. Nyt viimeiseksi pieniä tilkkuja kedon luonnonkukille. 

Emme ostaessa tienneet, mitä puutarhassa oli, kun muutimme joulun alla. Keväällä paljastui, että meillä oli karviais- punaherukka- ja vattupuskia, omenoita, kriikunoita ja  raparperia! Talo ja piha olivat hyvin hoidettuja, ja iloitsin 'valmiista' puutarhasta, kun Irlannissa olin jo tehnyt sellaisen katajapuskista ja rakennusjätteestä. Maa on myös käsittämättömän muhevaa: kuulemma entinen perunapelto.

Illalla yhdeksän aikaan, lämpöä vielä 18c. Alueella on ihania vanhoja puita.


Lähiomainen sai vihdoin kaipaamansa kunnon aidan tontin ympärille - seikka joka erottaa irlantilaiset täysin suomalaisista: jokaisella on Irlannissa korkea pensasaita tai muuri näkösuojaa ja turvaa antamassa. Suomessa ei ole niin väliä, jostain syystä.


Kesämaja tuli talokaupoissa mukana. Hyönteishotellit eivät asukkaita juuri saaneet. 


Kun muutimme taloon, lupasin selälleni, etten enää rääkkää  sitä puutarhanhoidolla. Sitten tuli koronakesä. Istuimme suurin piirtein koko kevään ja kesän pihallamme, ja pikku hiljaa ideoita alkoi tulvia. Korotettu kukkapenkki, säleikkövilliviini, puutarhakaari ruusulle, muutama lavakaulus yrteille... siirrän nuo tuonne ja nämä tänne...kompostia voisi tyhjentää, tuhkaa levittää, risuaitaa rakentaa...

Tämä vähän lähti lapasesta! Matalat vadit kierrätin vanhoista pallogrillin puolikkaista.


Paluumuuton parhaita puolia ovat olleet paremmat kesät, verrattuna Irlantiin. Vietämme päivät käytännöllisesti katsoen aamiaisesta lähtien ulkona, syömme ja juomme puutarhapöydän ääressä, luemme ja nukumme pihalla. Vain viime aikojen kovin helle (jopa 34c!) sai minut sisätiloihin. Sisällä hurisee ilmastointilaite, ja tein kunnon siivouksen mukavan valoisessa ja vilpoisessa talossa. Asennekysymys, mutisin kun hinkkasin pesuhuoneen lattiaa.

Joka tapauksessa tämä hulluus loppuu pian. Olemme saaneet toisen koronarokotuksen, ja kaksi viikkoa sen jälkeen voimme taas uskaltautua matkustelemaan kotimaassa. Meille voi myös pistäytyä kylään - jos emme ole liesussa!

Tällä kertaa kuvituksena mahdollisimman edullisia kuvakulmia Huvikummun puutarhasta. Sokkelimaalaus on juuri meneillään, joten voi olla vähän liiankin siistin näköistä!

P.S. Jos olet tilannut blogiani s-postiosoitteellasi, valitettavasti tämä toiminto lopetetaan heinäkuussa blogger.com-sivuston toimesta. En halua pitää mitään rekisteriä lukijoistani, joten paras tapa seurata blogejani on tehdä kirjainmerkki tälle sivulle ja tarkistaa kuun loppua kohti, joko olen julkaissut. Ilmoitan uudesta blogista toki Facessa Ulkosuomalaiset seniorit-ryhmässä ja omalla sivullani. Blogger.comin kuvien- ja tekstinkäsittely on, kuten näkyy, aataminaikaista, ja mietin jo alustan vaihtamista. Ehkä syksymmällä!


Lavassa kasvaa tilliä, salaattia, tummaa oreganoa ja kaalia.


























Ja hei: paistaa se aurinko risukasaankin! Tärkeä paikka ötököille, nämä 'rumat' kasat.
Näin peilistä tehdyn vale-ikkunan eräällä mökillä, ja lähiomainen teki meille sellaisen. Ikkunalaudalla on äidiltä peritty saippuakotelo, ideana oli tehdä käsienpesupaikka emalivateineen. Tämä on puutarhurin 'rompepiste' jossa tehdään ihmeitä. Tai sitten ei. Seinälle nostetut viikatteet löytyivät vajasta, oikeanpuolimmainen on tehty yhdestä männynoksasta! Talon mukana tuli kaikkea, minkä olimme jättäneet Irlantiin, ja paljon, paljon enemmän. Melkein kaikki on muutenkin meillä kierrätettyä.


















Friday, 21 May 2021

Milloin viimeksi...? Blogihaaste

Blogihaaste – alkuperäinen idea Karoliina Pentikäinen. 

Nyt on ollut sen verran vilkas toukokuu, että päätin surauttaa jotain maukasta eineksistä eli tarttua bloggareiden kesken liikkuvaan blogihaasteeseen. Tämän nappasin https://viaperasperaadastra.com/2021/05/18 - blogista, kiitos!

En yleensä kirjoita henkilökohtaisuuksia, joten otetaan tämä nyt vaikka autofiktiona, kun se on niin muodissa. 

Only joking.


MILLOIN VIIMEKSI

- Karjuit?  Ihan varmuudella erään yhdysvaltalaisen presidentin valtakaudella yhtenään, televisiolle ja kännykän uutissaasteelle.

- Ajoit autoa?  Aika tarkkaan syyskuussa v. 2017, ennen kuin lähdimme Irlannista. Olen oppinut ajamaan vasemmalla puolen tietä, enkä halua opetella kääntämään aivojani nurinniskoin, joten vältän Suomessa ajamista ihan viimeiseen asti. 

- Halasit ei-perheenjäsentä, ajattelematta onko se turvallista?  Nyt tuli vaikea. Varmaan jotakuta ystävää ennen koronaa. Aika surullista.

- Urheilit?  Jos tarkoitetaan julkista ns tiimiurheilua, niin v. 1999 naisten Mini-Maratonissa eli kympin lenkillä pitkin Dublinin kovia katuja. Startissa olin pyörtyä hajuveden ja deodorantin lemuun. Olin satuttanut toisen polven treeneissä kovalla maalla, ja juoksin matkan käytännöllisesti katsoen yhdellä jalalla, toista raahaten. Viimeinen silta kanaalin yli näytti ylipääsemättömältä vuorelta. Lähiomainen tuli matkaan jossain vaiheessa ja kokeneena maratonjuoksijana kannusti loppuun asti. Juoksi itse takaperin ja houkutteli minua eteenpäin. Maaliin päästiin, mutta kuljin jalat längellä muutaman viikon kuin John Wayne. 

Mummolajeissa kunnostauduin viime talvena esim. hiihtämisessä ja persluisussa. Jälkimmäistä kadulla.

- Olit pelokas?  Joku yskähti toissa viikolla makuuhuoneeni  ikkunan alla pihalla, keskellä yötä, kun valvoin. Luulin kuvitelleeni, kunnes röheä yskäisy kuului taas. Kolmannella kerralla, jokainen ihokarva pystyssä, avasin kaihtimet, mutta oli liian pimeää. Seuraavana päivänä kuuntelimme ahkerasti eri eläinääniä netistä, ja se oli todennäköisesti peura matkalla syömään tulppaanejani. Ei muuten tule enää, pystytettiin aita.

- Itkit?  Muutama päivä sitten, kun valitin viimeisintä kriisiä pojalleni tekstarissa, ja hänen taidokas, empaattinen ja analyyttinen vastauksensa sai minut liikuttumaan kyyneliin. Itken nykyään tosi harvoin.

- Söit vain herkkuja lounaaksi?  Herkkuja? Lounaaksi syömme yhden sandwichin ja juomme kofeiinitonta suodatinkahvia ja jaamme yhden banaanin. Toinen meistä on erittäin jumittunut tavoilleen. 

- Sheivasit?  Tuo sana on rikos äidinkieltäni kohtaan. Ajan partani joka päivä. Muualta olen nykyään luonnostaan karvaton.

- Olit kateellinen jollekin toiselle?  Olen oppinut, että joka kerran kun olen kateellinen jollekulle, näille ihmisille tapahtuu jotain kamalaa. Tämä on tapahtunut niin usein, että kun saan itseni kiinni kateuden ekasta pistosta, alan haukkua kyseisiä ihmisiä. 

- Olet sijoittanut rahaa osakkeisiin tai rahastoon?  Ei ole löytynyt ylimääräistä ikinä. Sijoitan kuukausilahjoituksena Naisten Pankin rahastoon, joka auttaa tyttöjä ja naisia maailmalla parempaan elämään. Se investointi kannattaa aina.

- Olit yksin kotona?  Eilen n. 20 minuuttia, kun lähiomainen kävi hakemassa paketin postista. Ei hän pitkälle ole päässyt sen jälkeen kun osti ne lenkkarit, jotka oli sidottu nippusiteellä kiinni.

- Sait olla yksin?  Koronan tultua olemme olleet yhdessä kuin siamilaiset kaksoset. Se oli varmaankin jokin kaukainen Kameraseurailta, jolloin en mennyt tulkiksi mukaan. Oikeasti, jos joku tuttu lukee tämän, tulkaa hakemaan hänet ulos joskus. Rakastan yksinoloa. Voin leikata sen nippusiteen auki.

- Nauroit niin, että meinasi tulla pissat housuun?  Tämän miehen kanssa saa olla Tenat housussa varmuuden vuoksi joka päivä. 

- Valvonut aamulla kello neljään?  Harva se yö. Syön melatoniinia ja silti heräilen melkein joka yö. Noin pitkään en muista yhtäjaksoisesti valvoneeni kuin joskus nuorena. Ai niin!  Jokunen viidestä lapsestani on varmaan syntynyt aamuyöstä. Nukkuminen ei ollut vaihtoehto, vaikka taistelinkin ilokaasusta.

- Olet bailannut aamuun saakka?  Varmaan joku kostea mökkireissu vaarallisten naisystävien kanssa joskus. Kaikki tuppaavat nukahtamaan sijoilleen jo puolilta yötä nykyään.

- Teit jotain mitä et ikinä uskonut tekeväsi?  Aloitin maalaamisen 15 vuoden tauon jälkeen, kun korona tuli.  Yksi työ on heinäkuun puoleen väliin asti Valkeakosken näyttelyssä: https://www.valkeakoski.fi/tapahtumat/akaan-kuvataiteilijat-40-v-juhlanayttely/ 

Paradise, 50x60, öljy 2021


Isompia uskomattomia saavutuksia nurinkurisessa aikajärjestyksessä: paluumuutin Suomeen, menin uudestaan naimisiin, otin avioeron, sain psykologian kandin paperit Englannissa yhden lapsen äitinä, asuin Afrikassa, lähdin Suomesta 19-vuotiaana. 

- Rukoilit?  Varmaankin muutaman ajatuksen, kun lähiomainen on ollut vakavasti sairaana. Ihan oikeasti olen rukoillut, kun yksi lapsistani sairastui vakavasti malariaan ja oli kuolla. 

- Kävit Alkossa?  Kaverin puolesta kävin ostamassa joulukonjakit. Emme ole suurkuluttajia. S-Marketin halpaviinit riittävät, ne 5%. Huomenna ostetaan perinteisesti pullo, jotta jaksetaan Euroviisujen finaali. Ei sitä selvin päin kestä.

- Kävit ulkomailla?  Ihan tarkalleen elokuussa 2019 Irlannissa. Sitten tuli korona.

- Kävit järvessä uimassa?  Varmaan viime kesänä. Talviturkki laahaa jo maata!

- Söit ulkona ravintolassa?  Tampereella Tammer-hotellin kellarilounaalla joku viikko sitten.

- Maistoit uutta ruokaa?  Viime keväänä keräsin ja kuivatin vuohenputkea, joka oli kuitenkin niin kamalaa, että en uusinut yritystä. Haisee kissanpissalle tai jollekin.

- Kiroilit?  Varmaan pihatöissä koko ajan, suomeksi ja englanniksi, kun en tahdo enää jaksaa kuten ennen.

- Turhauduit?  Etsiessäni hiljan jotain katsottavaa kymmeniltä tv-kanavilta. On se niin kamalaa. 

- Juoksit Cooperin testin?  Lukiossa varmaan, kun yritin korottaa jumppanumeroa. Harjoittelin, mutta senaikaisen tyttökaverini piti pysähtyä aina välillä tupakalle, joten ei ihme että numero jäi kahdeksikkoon. En osoita sormella ketään.

- Nukuit yön yli?  Ehkä kerran viime kuussa. Kokeilen erilaisia rohtoja ja lääkkeitä unettomuuteen. Toisaalta tiedän kaikki maailman uutiset ennen kuutta aamulla.

- Mietit omia arvojasi?  Kyllä niitä on niin moneen kertaan koeteltu, että saa olla iso mullistus, jos ne johonkin ihmeelliseen suuntaan enää heilahtaisivat. Periaatteessa tietysti olen avoin. Elämä koettelee.

- Teit hutiostoksen?  Nolottaa, netistä kesken Facebookin selailua, loppuunmyynnistä tilasin ohuen takin, jossa on painettuna Van Goghin Mantelinkukat. Älkää sanoko mitään, jos näette sen joskus päälläni. Minulla on joskus vaikeaa. 

- Puhut englantia?  No minuutti sitten, kun lähiomainen toi kahvimukin. 

- Olit rohkea?  Aloitin tämän blogin kirjoituksen enkä katsonut loppuun asti, mitä kaikkea kysytään!

- Sanoit minä rakastan sinua?  Suomeksi? Tarkoituksella? Siitä on jo yli 40 vuotta, Turussa. Englanniksi sitä sanoo vähän väliä rakkailleen. 

- Maksoit laskun?  Kaikkea sitä kysellään. Mitään laskuja koskaan maksa. 

- Lahjoitit hyväntekeväisyyteen?  Ks. ylempää kysymystä sijoituksista. 

- Koit olevasi hyvä äiti?  Aina välillä, kun aikuiset lapset ottavat yhteyttä, tsemppaavat ja kysyvät neuvoa. Ei kai ne muuten?

- Ajattelit onnistuneesi?  Ks. edellistä. 

- Ostit itsellesi jotain ihanaa?  Eilen, kukkia puutarhaan. Kukat ja kirjat ovat turmani.

- Häpesit jotain sellaista, jota joutuu oikeasti käsittelemään?  Ei tule nyt mieleen. Lukijoilla varmaan aihetta myötähäpeään.

- On tullut verta nenästä?  Oikeesti?

- Myönsit olleesi väärässä?  Se on niin harvinaista, että muistan päivän viime aikoina. Kun vielä muistaisi, missä asiassa. Motto perheessä on, että olen aina oikeassa. En ylipäänsä sano varmuudella mitään, ellen ole ihan varma. Lähiomainen on aina varma, silloinkin kun on väärässä. Jotenkin tämä toimii.

- Annoit positiivista palautetta tuotteesta/palvelusta?  Kehun aina kun näen pienintäkin syytä. Ihmisen yllättynyt hymy on aina mukavaa!

- Pyysit apua ystävältä?  Autokyytiä ystävältä viikolla, tosin maksoin siitä. Tämä on perisyntini. Kuuluu samaan lajiin kuin se, etten ole koskaan väärässä. En myöskään voi pyytää apua, vaikka mikä olisi. 

- Pyysit anteeksi?  Varmaankin lähiomaiselta, että olen tällainen jääräpää. En myönnä.

- Nolasit itsesi?  Huomaan, että koronan takia en edes ole tavannut ketään vuoteen, eli olen välttynyt pahemmilta möläyksiltä. Innostuessani sohaisen usein antaumuksella kepillä ampiaispesään. Ujona oli helpompaa. 


Haaste on avoin!





EKSI BLOGIHAAST

Thursday, 29 April 2021

Outo uusi Irlanti

En ole käyttänyt meikkiä tai laittautunut kohta vuoteen, toteaa eräs nuori tyttö. Deittisovellusta on ollut kuulemma pakko käyttää, kun bilemestat ovat olleet kiinni eikä ihmisiä muutenkaan enää voi vapaasti tavata missään. Matkustamisesta ulkomaille ei ole enää kukaan haaveillut, kun pelkästään ajaminen toiselle puolen maata on ollut pitkään kiellettyä. Pahimmillaan on voinut vain käydä kaupassa tai ulkoilla 2 kilometrin päässä kotoa. Onnekkaita he, joilla on iso puisto tai ranta luvallisen välimatkan päässä. 

Tämä entisessä kotimaassani Irlannissa, jota pandemia on koetellut paljon pahemmin kuin Suomea. 


En totta puhuen voi kuvitella, millainen Irlanti on ilman pubeja (vähän sama jos saunominen kiellettäisiin Suomessa?), tai millaista on elää pystymättä käymään muuta kuin ruokaostoksilla. Kun kysyin, miten isoissa hypermarketeissa pidetään ostajat pois vaate- ja sisustusosastoilta, ne on kuulemma ERISTETTY TEIPEIN, ja ei-oleelliset ostokset joutuu palauttamaan kassalla. Ei kuulosta Irlannilta, jonka minä tunsin, koska shoppailu oli niin monelle viikonlopun ajanviete. Nettiostaminen on suorastaan räjähtänyt.

Suurin ryntäys on kuulemma syntynyt ulkoiluun, kun kaikki muu on ollut kiellettyä. Ravintolat, pubit, yökerhot, teatterit, elokuvat, harrastekerhot, treenit ja kuntosalit ovat olleet kiinni. Jopa koulut ja lastentarhat ovat olleet suljettuja. Tuttu huomautti nähneensä kolme keski-ikäistä miestä kävelyllä - ennen heidät olisi bongannut ainoastaan matkalla pubiin tai futismatsiin. Nyt he ilmeisesti tapasivat toisensa JUTELLAKSEEN! Samainen tuttu ihmetteli, miten pyöräilystä on pandemian aikana tullut himottu harrastus. Viime viikkojen kaunis sää sai ihmiset hellevaatteisiin ja viettämään aikaa rannalla, jopa uimaan. Uimaan huhtikuussa? Kun merivesi jäätää kädet ja jalat tunnottomiksi vielä heinäkuussakin. 

Entinen kotimaa on käynyt läpi myllerryksen, jota turhaan yritän kuvitella. Nyt rajoituksia on alettu varovasti purkaa rokotussuojan myötä, ja toukokuussa voi taas matkustaa ympäri maata. Olen yrittänyt pysyä kärryillä uutisista netin ja Irlannin kontaktien myötä, mutta varmaan missannut myös paljon. (Blogin asiavirheistä vastaan yksin ja oikaisut ovat tervetulleita!)

En vieläkään käsitä, miten rankkojen rajoitusten noudattaminen on ylipäänsä onnistunut kansalta, joka totaalisesti torppasi vesimaksut (me ei vaan makseta!), ajoi harjoittelijan ajokortilla vuosikymmeniä ja jossa käteisellä sai heti mojovan alennuksen remonttimiehiltä. Lait ja määräykset ovat ihan ok, taito on osata kiertää niitä. Toki koronarajoitusten kiertelyssäkin on ollut huippuja: lennot 'välttämättömiin ajanvarauksiin' hammaslääkärille Kanarian saarille, kotitekoiset laittomat 'pubit' eli shebeenit, kymmenien ihmisten kotibileet pihateltassa. Suurin osa kansasta on kuitenkin noudattanut rajoituksia. Korkea koronakuolleisuus ja täydet sairaalat ovat pysäyttäneet ihmiset.

Matkustamisen avaaminen ulkomaille rokotepassin avulla tulee olemaan kiintoisa aihe: suomalaistyylistä väestörekisteriä ei Irlannissa ole, ei OmaKanta-tietoja netissä eikä Kela-korttia. En tiedä onko edes poliisin antamaa henkilöllisyyskorttia. Rokotepassi on monelle täysin uusi asia (vaikka trooppisiin maihin oli ainakin ennen rokotepassi, Yellow Card jota vailla et maahan päässyt, ilman isorokko-, keltatauti- ym. rokotteita).

Englantilaiset vastustavat kovasti minkään henkilötietokortin suunnittelua, koska se rikkoo yksilönvapautta, ja Irlannissa moni on samaa mieltä. Tätä en ole koskaan ymmärtänyt, vielä vähemmän nyt kun lähes jokainen kantaa taskussaan jäljitintä joka tietää meistä kaiken. Tärkeämpää on seurata politiikkaa ja pitää huolta diktatuuria havittelevien häviöstä.

Mutta ilmassa on kevättä ja toivoa kesästä, jolloin toivottavasti rajat aukeavat edes kahden rokotteen saaneille. Minä kuovin jo maata, niin ikävä on aikuisia lapsiani ja lapsenlapsia. Ymmärrän, etten ehkä olisi saanut heitä tavata kovin usein, vaikka olisin jäänytkin Irlantiin - ja aina olisi ollut vakavan tartunnan pelko, mutta kesällä on kulunut kaksi vuotta kun olen oikeasti saanut halata heitä. En ajattele tätä useinkaan, koska se ei mitään auta, mutta nyt kun toivo on taas syttynyt, tunteet tulevat pinnalle. 

Tätä en ikinä olisi voinut kuvitella, kun paluumuutin Suomeen: ajattelin että kolmen tunnin lento ei ole matka eikä mikään. 

Samalla tavalla ajattelin muuten aikoinaan, kun ulkomaille lähdin. Ei tullut silloin mieleen, että tuhansien kilometrien välimatka on iso este, jos ei ole varaa matkustaa. Kun vielä hankkii suurperheen, matkasta - ja majoituksesta - tulee aina vain hankalampi. Pahimmillaan tauko Suomen-vierailuihin venyi kymmeneksi vuodeksi. En myöskään osannut kuvitella sitä ahdistusta ja kiireen tuntua, kun käy ohikiitävillä visiiteillä. Suru eroamisesta on läsnä jo tapaamisessa.

En haikaile enää yhtäkään ulkomaanmatkaa kiinnostaviin maihin. Rakkaista ihmisistä sen sijaan on tullut mittaamattoman tärkeitä.



Entä miten kävi nuorelle naiselle, joka lakkasi meikkaamasta ja etsi kumppania deittisovelluksilla? Hyvin. Hän sanoi, että entisten meluisten pubien sijaan, jossa kaikki ovat tuiterissa ja hälinässä ei voi keskustella, nykyään mennään kävelylle puistoon. Hän sanoi, että huomaa aika nopeasti, tuleeko kipinää vai ei, kun vain juttelee uuden ihmisen kanssa puoli tuntia tihkusateessa. Sellainen tyyppi ihme kyllä löytyi, puheesta ei tullut loppua, eikä tyyppi edes ole nähnyt tyttöä meikeissä ja bilehepeneissä! Ensimmäinen yhteinen reissu kuulemma on suunniteltu: telttaretki vuorille. Jos poutasäälle on oma pyhimyksensä, sellaista kannattaa rukoilla.


Kuvat viimeiseltä Irlannin-reissulta. Snif!

Suomessa alkaa vappuviikonloppu perinteisen kylmänä ja vähälumisena. Eiköhän meillekin riitä fillaripiknik puistossa, ja  lähiomaisen kanssa eivät tunnetusti jutut lopu. 

Klara vappen!

Näen unta irlantilaisesta aamiaisesta.



Monday, 8 March 2021

Lapsifeministi


Olen ollut feministi niin kauan kuin muistan. Jo lapsena, ennen kuin edes tiesin, mitä sana tarkoitti. Oivalsin jossain vaiheessa lapsuutta, että aikuisten maailmassa on kaksi aivan erilaista sukupuolta. Niillä on erilaiset odotukset ja roolit. Minä olin TYTTÖ.

 

Ensimmäinen leikkikaverini oli poika, pikkuveli. Kun se kasvoi kuolaavasta ja tytisevästä mytystä jänteväksi lapseksi, sain opettaa sille leikkejä. Olin sitä vanhempi - mukava uusi tilanne viidennelle lapselle, joka oli tottunut olemaan se pienin, aina. Sukupuoli ei tullut pääasiaksi. Ensimmäinen leikkikaverini naapurustossa, ainoa samanikäinen lapsi, oli myös poika. Olimme hyvät kaverukset, huutelimme toisiamme rappusilta takapihojen yli. Tykkäsimme toisistamme ehdoitta kuin vain lapset voivat.

 

Tajusin tilanteessa olevan jotain outoa vasta silloin, kun pojan äiti typeryyksissään kiusasi minua kysymällä, menenkö T:n kanssa naimisiin isona. En ollut ymmärtänyt, että olimme eri sukupuolta ja että ystävyydessämme oli jotain kummallista. Lopullisesti jouduin eroamaan parhaasta kaveristani, kun menin kouluun seitsenvuotiaana ja lapsia alettiin jakaa tyttöihin ja poikiin. Opin: tytöt eivät ole kavereita poikien kanssa. Saatettiin kyllä leikkiä yhdessä naattaa ja kymmenen tikkua laudalla, mutta paras kaveri oli aina samaa sukupuolta. Entinen leikkikaverini oli minua nuorempi ja ystävystyi sitten pikkuveljeni kanssa. Muistan, miten surullinen olin, kun tajusin menettäneeni hänet.

 

Siihen aikaan, 60-luvulla lapset puettiin joko tytöiksi tai pojiksi. Minulle annettiin hame ja sukkahousut, mahdottoman epäkäytännölliset asusteet leikkiessä. Minulle opetettiin, että hametta piti varoa, ettei housut näy. Vain talvella kylmimpään aikaan sai pitää mukavia pitkiksiä, joissa voi heittää vaikka kuperkeikkaa. 

 

Onneksi, onneksi tuli muoti ja Jamekset. Tytötkin saivat pitää housuja kesät talvet, kiipeillä puissa, ajaa huoletta polkupyörällä, roikkua tangossa alassuin. En tuntenut olevani sen kummempi kuin pojatkaan. Ne vain sattuivat olemaan vahvempia ja nopeampia joissain lajeissa kuin tytöt. Omat isosiskoni sitäpaitsi päihittivät pojat monessa, joten roolimalleja oli. Jostain tuli leima poikatyttö, mitä pidin kunniamerkkinä. En tykännyt rimssuista ja ruseteista, halusin olla vapaa. 

 

Rakastin koulua ensimmäisen luokan ajan pienessä puukoulussa. Sain kiitettäviä kaikissa aineissa ja olin open lemppari. Sitten koulu päätettiin sulkea ja oli siirryttävä valtavaan uuteen kansakouluun, jonne 8-vuotiaalle oli iankaikkinen koulumatka kävellen. Tulin heti koulukiusatuksi luokan rasavillipoikien toimesta. Olin uusi ja pinko, mistä syystä he vaanivat minua koulumatkalla. Minua kampitettiin, tönittiin, haukuttiin. Laukkuun ja kauluksesta alas tungettiin lunta. Laukusta revittiin kaikki ulos. Laukku heitettiin puuhun. Sain päähäni lumipalloja, joissa oli kiviä sisällä. En tiennyt mitään tapaa vastustaa näitä riiviöitä. Koulusta tuli painajainen, minusta kalpea ja häiriintynyt, numerot romahtivat. Aloin kiertää yhä kauempaa kotiin, välttääkseni kidutusta, kunnes vanhempani huolestuivat, missä vitkuttelin tunnin kotimatkalla. Oli pakko kertoa. Isä suuttui siitä niin, että meni seuraavana päivänä puhumaan opettajalle, ja pojat saivat muikkarin ja jälkkäriä. Kiusaaminen loppui. Seuraavana vuonna osa heistä päätyi senaikaiselle 'tarkkailuluokalle', minä taivaalliselle tyttöluokalle. Tunsin oloni turvalliseksi tyttöjen kanssa, poikia en kaivannut yhtään. Tyttöjä YMMÄRSIN. Heidän  kanssaan olin tasaveroinen.

 

Löysin vihdoin myös naapurustosta tytön kaveriksi, onneksi toisen poikatytön. Ajoimme fillarilla, kävimme uimassa, kiipesimme valtavan kuusen latvaan ja kokeilimme polttaa punaista norttia. Muistan sen vapauden tunteen, kun katselimme kauas järvelle puun keinuessa, ja näytimme niin aikuisilta tupakka huulessa. Olin kymmenvuotias. 

 

Menetin hänetkin, kun hän siirtyi oppikouluun ja toiseen maailmaan. Hänestä tuli kikattava teini, joka puhui pojista ja kokeili meikkejä. Minä laahasin edelleen poikatyttönä, elin kirjojen ja kirjoittamisen maailmassa, yksinäisenä. Vasta oppikoulussa aloin todella nähdä roolierot poikien ja tyttöjen välillä. Tajusin, että minulta odotettiin erilaista käytöstä kuin pojilta - tai pojille sallittiin niin paljon enemmän. Siitä alkoi jatkuva identiteetin etsiskely. Olinko poikatyttö, lukutoukka, hyvä jätkä vai hyvännäköinen. Pojat antoivat tytöille eri lempi/haukkumanimiä. 


Ikinä en kuitenkaan muista tunteneeni huonommuutta tai alempiarvoisuutta poikiin nähden. Se on ehkä lahja, jonka Suomi saattoi silloin antaa nuorelle tytölle. Sain kouluttautua, harrastaa, pukeutua vapaasti ja kulkea turvallisesti. On järkyttävää, että nuokaan eivät ole itsestäänselvyyksiä tytöille monissa maissa. Ulkonäkö ei vielä silloin ollut sellainen ahdistava määre, jolla tyttöjä arvotetaan nykyään, he itsekin arvottavat. Ehkä juuri se itsetunto pelasti, kun aikuisena jouduin sorretuksi ja mollatuksi ensimmäisessä liitossani ulkomailla. Suomalaista naista voi taivuttaa, muttei murtaa?

 

Naisen tasa-arvoisuus on minulle sisäsyntyistä, ja sen loukkaukset kuohuttavat. Sen takia minusta oli tyrmistyttävää lukea erästä vaalilehtistä. Puolueiden naisehdokkailta kysyttiin, ovatko he feministejä, ja jos eivät, miksi ei. Naisilta oli jo kysytty erilaisia asioita tasa-arvosta, jota he kaikki puolustivat kiivaasti. Kaksi naista vastasi: 'En ole feministi. Kannatan kaikkien aitoa tasa-arvoa.' (Puolueet: Liike Nyt ja Perussuomalaiset.)

 

Tuntuu, ettei kaikille vieläkään ole kirkastunut, mikä feminismin ydin on. Edes naisille. 

 

P.S. Tämän blogin innoitti Anu Silfverbergin Sinut on nähty (Teos, 2020). Suosittelen!

Ja hyvää naistenpäivää 2021!




Sunday, 28 February 2021

Kaikkeen tottuu. Suomeenkin on tulossa sulkutila, mikä ei meikäläisten elämää juuri hetkauta — mitä nyt satunnaiset lounastamiset jäävät pois. Lähiomainen saa harmaita hiuksia, kun autottomina joudumme päiväretkille ja minua täytyy ruokkia, kuten hän sen ilmaisee. Näillä näkymin sekin ilo nyt sitten loppuu. Irlannin ’oikeaan’ sulkutilaan eli lock-downiin verrattuna tämä ei ole vielä mitään. Siellä pahimmillaan ei saa ulkoilla 2km sädettä kauemmaksi ja kaikki on kiinni, mukaanluettuna koulut ja liikkeet, paitsi ruokakaupat.

Mikä muu muuttuu? Johan tätä introvertin unelmaa on eletty vuosi. Molemmat olemme  edistyneet huikeasti taiteen tekemisen saralla, kun turhat seuranhaut on jätetty. Toisaalta eläminen ruudun äärellä on lisääntynyt valtavasti.

Viestittely tuntuu jakautuvan nykyään ikäryhmittäin. Kirjeitä tuskin kukaan enää kirjoittaa. Muistatteko ilon, kun tunnisti jo kuoresta, kuka on kirjeen lähettäjä? Minulla on iso laatikollinen vanhoja kirjeitä neljänkymmenen vuoden ajalta, joita olen palautellut vastahakoisille ystäville, kun en niitä voi hävittääkään. Monille kirjeet ovat ainoa primääridokumentti nuoruudesta ja omien kirjoitusten lukeminen voi olla noloa ja paljastavaa. Minäkin olen hämmästynyt naivista luottamuksesta, jolla jaoimme syvimpiä kokemuksia ja ajatuksia nuorena, mustaa valkoisella. Emmekö koskaan ajatelleet, että kirjeet voisivat päätyä vääriin käsiin?

Lähiomainen on löytänyt sähköpostilla kirjoittelun, mikä sopii harkitumpaan ajatustenvaihtoon. Vähän kuin kirjeen kirjoitus, mutta ei niin sotkuista, eikä tarvitse nuolla postimerkkejä. Päihittää myös lumenluonnin, mikä ei ole hänen lempihommiaan, edes kolalla.

Puhelimessa jaarittelu tuntuu olevan myös vanhemman sukupolven juttu. Nuoremmat kuulemma säikähtävät, jos puhelin soittaa (tai näyttää) hälytysääntä. Useimmat asiathan voi hoitaa tekstareilla, chätillä, ääniviesteillä. Me vanhukset kaipaamme joskus oikea-aikaista viestintää.

 Puhelinryhmää vähän nuoremmilla tuntuu Facebook olevan se sosiaalisen median muoto, johon jää koukkuun. Minä olen siihen tykästynyt, kunhan opin, että ryhmiin voi liittyä ja ryhmistä voi myös nopeasti poistua, jos se koettelee verenpainetta. Ärsyttävät ihmiset voi blokata ja poistaa kavereistaan. Vielä parempi on harkita, kenet siihen luottamuksen piiriin ottaa alun perinkään. Olen saanut paljon ryhmistä, puutarhakerhoista lukupiireihin ja Roskalavoihin. Ulkosuomalaisten ryhmät ovat antoisia, kun toinen henkinen jalka kuitenkin on tiukasti ulkomailla. Paluumuuttaja-ryhmästä sain korvaamatonta tukea alkuaikojen shokissa.

Olen joutunut vastoin pelkojani osallistumaan Whatsapp-ryhmiin, Zoomiin ja Teams-kokouksiin. Nyt niistä jo nauttii! Toissa viikolla vietimme kolme tuntia tytärten kanssa Whatsapissa, ja sen päälle tuli vielä yksi tunti keskimmäisen tyttären kanssa kahdenkeskistä juttelua. Kyllä se korvaa tapaamisia, varsinkin kun näkee toisten arkea ja kasvot. Olen näyttänyt kännykällä kotipihalla Suomen lunta ja jäätä, seurannut yhtä tytärtä Dublinin ruuhkissa, nuuhkinut merta toisen kanssa länsirannikolla ja kuunnellut miten tuuli edelleen pauhaa siellä. Lapsenlapset vilkuttavat ja juttelevat kännykkään samalla luontevuudella kuin me lapsena naapureille aidan yli. Hehän käyvät kouluaankin nykyään etänä.

Myös maalaus-- ja kirjoittajaryhmäni viestittävät tätä nykyä vain somen kautta. Olen oppinut maalaamisesta, sommittelusta ja piirtämisestä tosi paljon, ja opettajan palaute jää muistiin kun se on kirjoitettua. Facebook toimii opetusalustana suljetussa ryhmässä. Kirjoittajaryhmäni pitää pitkän käsikirjoitukseni haastetta elossa, ja olemme saanneet kokoon tänä korona-aikana toisen antologian, tällä kertaa novelleja liittyen Katajanokan entiseen vankilaan. Lisää ensi kuussa!


Siinä minulle ihan tarpeeksi sosiaalisuutta. En jaksaisi enää Twitteriä, Instagrammia, Snapchättiä tai mitään muutakaan härpäkettä. Youtuben Bermudan kolmio on sellainen aikasyöppö, että kun kuuntelee yhden nostalgisen biisin tai katsoo trailerin, sinne katoaa ja huomaa vasta kelloa vilkaistessa että taas meni yksi ilta.

Viestintä on muuttunut valtavasti, oikeastaan kaikkein eniten kaikista arjen teknologioista elämäni aikana. Pesukone, pölynimuri, jääkaappi ja hella eivät ole perusteknologialtaan muuttuneet; ajamme edelleen autoilla ja junilla, laitamme ruokaa ja napsautamme valon päälle. Lapsena haaveilin lentävistä lautasista ja ruokapillereistä, mutta dronea isompia lautasia ei vieläkään ole, eikä ravintoa saa yhdestä pilleristä. Ei edes vuonna 2021, mikä oli todellinen avaruusaika lapsuudessani. (Millaista maailmaa kuvittelisit itse vuoden 2070 tienoille?)

Mutta viestintä: hitaasta ja vastavuoroisesta kirjeen kirjoittamisesta pääsimme ensin lankapuhelimeen, joka oli sidottu yhteen paikkaan. Jos et ollut puhelimen kantamoisissa, kun HÄN soitti, meni tilaisuus ohi. Jos Hän ei puolestaan ollut tavoitettavissa, minkäs teet. Elämän suuret ratkaisut ja valinnat olivat joskus ihmisen löytämisestä kiinni. Tämä on käsittämätöntä nykyajalla, kun kaikki ovat langoilla lähestulkoon koko ajan, samoin googletettavina.

Salaliittoteoriaa levittävät väittävät, että saamme mikrosirun rokotteen mukana. Mitä turhia, kannamme jäljitintä jo taskussamme koko ajan. Kävelin tänään 5,4km, ja varmaan laite kertoisi myös missä, jos sallisin paikannuksen. Käyttäytymistäni somessa seurataan algoritmein (ei, en minäkään tiedä mitä ne ovat, mutta haiskahtavat epäilyttävästi matikalta joten eivät voi tietää  mitään hyvää).

Kaikkein paras ja rakkain viestintä ei koskaan muutu: puhuminen ja nauraminen kasvokkain, halaaminen ja käden kosketus. Juuri se on nyt kaikkein vaarallisinta. Ehkä sitä arvostaa aina enemmän, mitä etäisemmäksi se käy. Onneksi on tuo lähiomainen, jonka kanssa ei puhe ja nauru lopu, eikä kosketus. Sitä ei mikään sulkutila voi viedä pois, ja tiedän, että olen onnekas.

Jaetaan elämää ja puhetta, pidetään yhteyttä ja pysytään terveinä. Kyllä se voittaa lentävät lautasetkin.






Friday, 29 January 2021

Lost in translation

Kaksikielisessä perheessä on omat kiemuransa. 

Nykyisen (ja sitä edellisen) liittoni yhteiseksi kieleksi tuli tietenkin englanti, kun asuttiin englanninkielisissä maissa ja minulta se sujui. Suomi jäi minun omaksi yksityiskielekseni, varsinkin kun lapseni eivät sitä loppujen lopuksi oppineet. Syitä on monia, ja osa niin kipeitä etten halua niistä edes kirjoittaa. Aina lasten kaksikielisyys ei vaan onnistu, vaikka kuinka sitä haluaisi.

Parisuhteen dynamiikka järkkyy, kun muutetaan toisen puolison äidinkielen maahan, jos toinen ei osaa sitä kieltä. Yhteinen kieli säilyy, mutta äkkiä toinen onkin suvereeni ja toinen ummikko suhteen ulkopuolisessa maailmassa. Onneksi on netti ja google. En ole koskaan havitellut simultaanitulkin taitoja, niin kääntäjä kuin olenkin, mutta ihmeekseni pystyn aika hyvin nykyään tulkkaamaan suomesta englantiin on the spot, siinä siunaamalla. 

Hauskimmaksi tulkkaamisessa ovat paljastuneet sananlaskut ja sanonnat, jotka eivät vaan käänny heti toiselle kielelle. Ennen näitä leutoja talvia en ole tajunnut, mikä merkitys on sanonnalla koetetaan kepillä jäätä. Lähiomainenkin tajusi vihdoin, miten vertauskuvallista on edetä heikoilla jäillä kepin kanssa. Saati miten päästetään naiset edellä, vaikka heikoille jäille! 

Kun englanniksi jokin on not my cup of tea, se on suomeksi ei minun heiniäni. Jos suomeksi on jonkun kanssa sukset ristissä, onko se sama kuin knickers in a twist, pikkarit solmussa? Vai pikemminkin crossing swords, miekat ristissä? Who knows. Suomeksi kannattaa kuitenkin pitää peukkuja eikä pitää sormia ristissä, fingers crossed, kun toivoo jotain. Ristiteemaan liittyvät silmät ristissä eivät myöskään ole cross-eyed, sillä se tarkoittaa kierosilmäistä. Äitini käytti yllättävään huomioon sanontaa: mihin mä ristin vedän, mutta olemme edelleen syvissä jatkotutkimuksissa lähiomaisen kanssa, mitä se tarkoittaa englanniksi. Ristinsä kullakin.

 Lähiomainen suoriutuu nykyään käännösten avulla niin pankkiasioista kuin muistakin virallisista sivuista. Ennen, käteisen maailmassa, nauroimme Otto-käteisautomaatin riemullista julistusta money is coming out. Veljeni ohjeisti: ämpäri alle vaan! Ruudulle tulee muuten edelleen sama ilmoitus, vuosikymmenien jälkeen. Olen valittanut moisesta rallienglannista. Take your cash olisi sujuvampaa kieltä.

 Suomessa kaikki sujuu nykyään netissä pankkitunnusten avulla. Se ollaan opittu kantapään kautta, kun on pakko. Siihen jopa kiintyy. Kaikki, ihan kaikki asiointi löytyy netistä. Omakanta, Omavero, Omaposti, Omatunto... Ai se ei vielä, mutta vireillä on.

 Suomalaisessa nettipankissa asioidessa tuli englanniksi vastaan käsittämätön komento: JACK. Jack who? Jackpot? Jack it in? Jack it up? Jack-in-the-box? 

Kun varovasti käskin vaan klikkaamaan, tuli mitä tuli, lähiomaisen tilille ei käynyt kuinkaan. Asia alkoi kismittää sen verran, että tein samat toiminnot suomeksi. Missä vaiheessa astuu joku Jack kuvioihin? Olin ällikällä lyöty, kun ohje oli suomeksi: JATKA. Miten tämä kääntyi sanaksi JACK? Kävin muutamassa netin käännösohjelmassa, ja jostain tuli jackin käännökseksi JÄTKÄ. Ei hiivatti. Ä-pilkut tulivat mukaan jotenkin? Kun lähtee hortoilemaan googlen saloihin, jack-sana näyttäytyy niin monimerkityksellisenä, jepareista varastamiseen, miesten vessoihin, homoihin ja tunkkeihin, että melkein uskoisi salaliiton olevan asialla. Suomeksi vaan tyynesti jatketaan asiointia. Jonakin todella tylsänä päivänä kirjoitan osuuspankkiin ja kysyn, miksi JACK. Ehkä olen vain tietämätön kansainvälisistä pankkitermeistä. Kyseessä on siis pankin virallinen englanninkielinen sovellus.

 

Muuten lähiomainen on suoriutunut sekalaisin arvosanoin kotouttamisesta. Käytännön aineissa tuli kiitettävä: lämmittää hyvät löylyt puusaunassa, kolaa lumet kaksikätisesti ja jopa suoraan. Tekee kunnon jäälyhdyt, jo neljännellä yrittämällä. Tunnistaa kantarellin ja tatit. Ajaa skootterilla kuin nuori kundi, paitsi ettei keuli (vielä). Osaa katsoa ulkolämpömittaria ja tulkita sitä, soveltaen vaatetusta. Pukee hatun ja lapaset ENNEN ulos lähtöä. Ei seiso tumput suorana tai ole pihalla kuin lumiukko (siinäpä käännöspähkinää jollekulle). Ensi kesänä ehkä jo soutaa lievää kaarretta eikä ympyrää. Kielissä tulee valitettavasti välttävä (iirin kieli on oudosti aktivoitunut, mutta sitä ei voi laskea kotouttamiseen). Oppii kaksi uutta suomen sanaa päivässä, unohtaa toisen. Haasteita viittä kirjainta pitempien sanojen kanssa. Kymmenessä vuodessa voi varmaan jo seurata pikkukakkosta sujuvasti. Onneksi työelämä on ohi! 

 Luulen kyllä, että kymmenen vuoden kuluttua istumme molemmat lattialla pikkukakkosta katsoen, tunnusmusiikkia hyräillen. Ehkä vilkaisemme toisiamme: hei, käytkö sinäkin täällä? Näytät tutulta. Jack?



P.S. "Lost in translation” viittaa käännöshävikkiin – kaikkeen, mikä jää välittymättä, kun asia esitetään toisella kielellä. Sofia Coppolan loisto­elokuvan nimenä ilmaisuun kehittyy lisäulottuvuuksia: eksyksissä oloa vieraassa kulttuurissa, hämmennystä elämän käännepisteessä, kielimuurihuumoria. (Kopioitu Timo Peltosen taannoisesta leffa-arvostelusta Hesarissa - yksi lempileffojani!)


Hiihtokelit ovat olleet täydelliset tänä talvena!