Pages

Friday, 29 January 2021

Lost in translation

Kaksikielisessä perheessä on omat kiemuransa. 

Nykyisen (ja sitä edellisen) liittoni yhteiseksi kieleksi tuli tietenkin englanti, kun asuttiin englanninkielisissä maissa ja minulta se sujui. Suomi jäi minun omaksi yksityiskielekseni, varsinkin kun lapseni eivät sitä loppujen lopuksi oppineet. Syitä on monia, ja osa niin kipeitä etten halua niistä edes kirjoittaa. Aina lasten kaksikielisyys ei vaan onnistu, vaikka kuinka sitä haluaisi.

Parisuhteen dynamiikka järkkyy, kun muutetaan toisen puolison äidinkielen maahan, jos toinen ei osaa sitä kieltä. Yhteinen kieli säilyy, mutta äkkiä toinen onkin suvereeni ja toinen ummikko suhteen ulkopuolisessa maailmassa. Onneksi on netti ja google. En ole koskaan havitellut simultaanitulkin taitoja, niin kääntäjä kuin olenkin, mutta ihmeekseni pystyn aika hyvin nykyään tulkkaamaan suomesta englantiin on the spot, siinä siunaamalla. 

Hauskimmaksi tulkkaamisessa ovat paljastuneet sananlaskut ja sanonnat, jotka eivät vaan käänny heti toiselle kielelle. Ennen näitä leutoja talvia en ole tajunnut, mikä merkitys on sanonnalla koetetaan kepillä jäätä. Lähiomainenkin tajusi vihdoin, miten vertauskuvallista on edetä heikoilla jäillä kepin kanssa. Saati miten päästetään naiset edellä, vaikka heikoille jäille! 

Kun englanniksi jokin on not my cup of tea, se on suomeksi ei minun heiniäni. Jos suomeksi on jonkun kanssa sukset ristissä, onko se sama kuin knickers in a twist, pikkarit solmussa? Vai pikemminkin crossing swords, miekat ristissä? Who knows. Suomeksi kannattaa kuitenkin pitää peukkuja eikä pitää sormia ristissä, fingers crossed, kun toivoo jotain. Ristiteemaan liittyvät silmät ristissä eivät myöskään ole cross-eyed, sillä se tarkoittaa kierosilmäistä. Äitini käytti yllättävään huomioon sanontaa: mihin mä ristin vedän, mutta olemme edelleen syvissä jatkotutkimuksissa lähiomaisen kanssa, mitä se tarkoittaa englanniksi. Ristinsä kullakin.

 Lähiomainen suoriutuu nykyään käännösten avulla niin pankkiasioista kuin muistakin virallisista sivuista. Ennen, käteisen maailmassa, nauroimme Otto-käteisautomaatin riemullista julistusta money is coming out. Veljeni ohjeisti: ämpäri alle vaan! Ruudulle tulee muuten edelleen sama ilmoitus, vuosikymmenien jälkeen. Olen valittanut moisesta rallienglannista. Take your cash olisi sujuvampaa kieltä.

 Suomessa kaikki sujuu nykyään netissä pankkitunnusten avulla. Se ollaan opittu kantapään kautta, kun on pakko. Siihen jopa kiintyy. Kaikki, ihan kaikki asiointi löytyy netistä. Omakanta, Omavero, Omaposti, Omatunto... Ai se ei vielä, mutta vireillä on.

 Suomalaisessa nettipankissa asioidessa tuli englanniksi vastaan käsittämätön komento: JACK. Jack who? Jackpot? Jack it in? Jack it up? Jack-in-the-box? 

Kun varovasti käskin vaan klikkaamaan, tuli mitä tuli, lähiomaisen tilille ei käynyt kuinkaan. Asia alkoi kismittää sen verran, että tein samat toiminnot suomeksi. Missä vaiheessa astuu joku Jack kuvioihin? Olin ällikällä lyöty, kun ohje oli suomeksi: JATKA. Miten tämä kääntyi sanaksi JACK? Kävin muutamassa netin käännösohjelmassa, ja jostain tuli jackin käännökseksi JÄTKÄ. Ei hiivatti. Ä-pilkut tulivat mukaan jotenkin? Kun lähtee hortoilemaan googlen saloihin, jack-sana näyttäytyy niin monimerkityksellisenä, jepareista varastamiseen, miesten vessoihin, homoihin ja tunkkeihin, että melkein uskoisi salaliiton olevan asialla. Suomeksi vaan tyynesti jatketaan asiointia. Jonakin todella tylsänä päivänä kirjoitan osuuspankkiin ja kysyn, miksi JACK. Ehkä olen vain tietämätön kansainvälisistä pankkitermeistä. Kyseessä on siis pankin virallinen englanninkielinen sovellus.

 

Muuten lähiomainen on suoriutunut sekalaisin arvosanoin kotouttamisesta. Käytännön aineissa tuli kiitettävä: lämmittää hyvät löylyt puusaunassa, kolaa lumet kaksikätisesti ja jopa suoraan. Tekee kunnon jäälyhdyt, jo neljännellä yrittämällä. Tunnistaa kantarellin ja tatit. Ajaa skootterilla kuin nuori kundi, paitsi ettei keuli (vielä). Osaa katsoa ulkolämpömittaria ja tulkita sitä, soveltaen vaatetusta. Pukee hatun ja lapaset ENNEN ulos lähtöä. Ei seiso tumput suorana tai ole pihalla kuin lumiukko (siinäpä käännöspähkinää jollekulle). Ensi kesänä ehkä jo soutaa lievää kaarretta eikä ympyrää. Kielissä tulee valitettavasti välttävä (iirin kieli on oudosti aktivoitunut, mutta sitä ei voi laskea kotouttamiseen). Oppii kaksi uutta suomen sanaa päivässä, unohtaa toisen. Haasteita viittä kirjainta pitempien sanojen kanssa. Kymmenessä vuodessa voi varmaan jo seurata pikkukakkosta sujuvasti. Onneksi työelämä on ohi! 

 Luulen kyllä, että kymmenen vuoden kuluttua istumme molemmat lattialla pikkukakkosta katsoen, tunnusmusiikkia hyräillen. Ehkä vilkaisemme toisiamme: hei, käytkö sinäkin täällä? Näytät tutulta. Jack?



P.S. "Lost in translation” viittaa käännöshävikkiin – kaikkeen, mikä jää välittymättä, kun asia esitetään toisella kielellä. Sofia Coppolan loisto­elokuvan nimenä ilmaisuun kehittyy lisäulottuvuuksia: eksyksissä oloa vieraassa kulttuurissa, hämmennystä elämän käännepisteessä, kielimuurihuumoria. (Kopioitu Timo Peltosen taannoisesta leffa-arvostelusta Hesarissa - yksi lempileffojani!)


Hiihtokelit ovat olleet täydelliset tänä talvena!


 








Wednesday, 30 December 2020

Neljä kiloa kakkosnelosta

Vuoden viimeinen blogi. Luin innoitukseksi edellisvuosien vastaavat vuosikatsaukset. Miten järkeviltä ja näpsäköiltä ne tuntuvat! Viime vuonna listasin jopa vuoden 2019 parhaat kirjat ja omat aikaansaannokset. 

Tämä vuonna kaikki on jotenkin ollut kuin sumua. Vaikka aikaa on ollut enemmän kuin koskaan, en ole voinut keskittyä lukemiseen. Kun korona saapui, meillä oli samaan aikaan muitakin terveyshuolia ja kaikkinainen luovuus kohdallani pysähtyi. Sanat kuivuivat. Mitä väliä jollain fiktion kirjoittamisella kun pandemia jyrää ihmisiä alleen? Mitä järkeä missään? 

Joku sanoi oivaltavasti, että pandemiauutiset saivat ihmiset adrenaliinin myötä hälytystilaan, piti olla koko ajan valppaana ja seurata uutisia. Ei siinä voinut paneutua ihmissuhdetarinoihin ja kielenhuoltoon, en minä ainakaan. 

Nyt ollaan kuljettu pandemia kintereillä jo vajaa vuosi ja valoa näkyy tunnelin päästä. Pitää vain jaksaa kulkea varoen tämä loppumatka ja odotella rokotusta. Ja jos se ei toimi, tai tulee uusia viruksia, osataan sekin ottaa paremmin kuin viime keväänä. 

Onneksi korona on tuonut myös uusia tuulia mukanaan: etäyhteydet. Ikinä en ole ollut niin iloinen internetin tuomista mahdollisuuksista kuin tänä vuonna. 

Opin uudestaan maalaamaan ja piirtämään, kirjoituskurssi siirtyi nettiin ja zoom-tapaamisiin, lapset viestittelivät WhatsAppsilla, jopa sisarukset alkoivat pitää yhteyttä tänä ilmaisten puhelujen aikana. Australiaan asti voi nykyään soitella ilmaiseksi, täytyy vain muistaa huikea aikaero. Ja se, että jouluna siellä on keskikesä! Zoomilla on tavattu uusia ja vanhoja kavereita. Zoomissa pätee muuten yksi sääntö: mitä pienempi ryhmä, sen helpompi kommunikoida. 

Kun sitten uskaltaa tavata jonkun desinfoituneena ja turvavälein, ero on kuin oikealla teatteriesityksellä ja nettileffalla. Hyvänen aika, tässähän on aistikokemuksia, tässähän voi tapahtua mitä vain! Ei voi vain painaa mikkiä äänettömälle tai pysäyttää nauhaa. Tavallaan ymmärrän nyt pelimaailmaan uppoutuneita nörttejä. Livenä on outoa.

Jostain syystä liikkuva kuva on ollut viihdykkeenä helpompi korona-aikaan kuin kirjat. Olen katsonut upeasta YLEn Areenasta lukemattomia järisyttäviä dokkareita, vanhoja suomalaisleffoja ja audiopuolelta kuunnellut Muistojen Bulevardia ja etnomusiikkia. Mediaa, jossa ei ole mainoksia, arvostaa yhä enemmän. 

Lähiomainen uiskentelee omassa englanninkielisessä mediakuplassaan. Joskus istumme lähes selätysten: hän katselee omia tv-kanaviaan, minä suomalaisia, hänellä luurit korvilla. Sopu säilyy. Yhdessä luemme Irlannin uutiset joka päivä, missä mennään, mitkä ovat koronaluvut. Onneksi tähän mennessä läheiset siellä ovat välttyneet sairastumasta. Edelleen Irlantiin on näkymätön side, päivittelemme ja siunailemme uutisia kuin yhä asuisimme siellä. 

Hauskinta on ollut lähiomaisen kääntymys: nyt onkin Irlannissa kaikki paremmin! Hän puhuu välillä hurmoksessaan jo kielillä: no, iiriä se vain on, joka on pulpahtanut pintaan etäisyyden ansiosta. Joulupaketissa tulleet Tayto-perunasipsit hän suorastaan nuoli pussista, ja minikokoisen plum puddingin lämmittäminen mikrossa oli harras seremonia. 


Tunnustetaan tässä nyt sekin, että onnistuin sössimään joulupäivänä pyhän kalkkunanpaiston. Joko paistoaika oli liian pitkä tai lämpötila liian korkea, mutta paistopussista kuoriutui kuivin lintuyksilö jonka olen nähnyt sitten dodojen. 

Viipaloiminen muistutti lähinnä puupölkyn sahaamista. Neljä kiloa kakkosnelosta syötiin kuitenkin urheasti: siivuina, currykastikkeessa, voileivissä ja keitoissa. Tänä iltana menossa vihoviimeinen satsi. Mitä ei tekisi monikulttuuristen traditioiden eteen! Paitsi että kieltäydyin keittämästä muumion luista sellaista maukasta lientä kuten lähiomaisen edesmennyt äiti osasi tehdä ja muut kunnon mammyt. Joku raja. 

Huumoria on pakko olla elämässä, vaikka mikä olisi. 
Ilo pintaan, vaikka sydän märkänisi, sanovat karjalaiset, nuo sisukkaat sissit, kaikkensa menettäneet ja uuden aloittaneet. Irlantilaisissa on paljon samaa, huumori kantaa, haudanvakavaa on vain hauta. 

Värikästä, luovaa, kepeämpää uutta vuotta 2021 kaikille lukijoilleni!







Monday, 30 November 2020

Luovuuden siunattu hulluus

Mist in the Vale of Avoca


Marraskuu, pimeän aika, kun lapsetkin syntyvät nyrkit silmillä... Kuka sen sanoi? Etsin runoa tai lausetta, jonka tiedän lukeneeni jostain. Saattaa olla Eeva Kilpeä, mutta en löydä. Minulla on likimain kaikki hänen teoksensa, joten etsimistä riittää. Ehkä pääasia on, että lause on jäänyt mieleeni vuosikymmeniksi. Usein käy mielessäni jokin hänen runonsa tai lause jostain hänen teoksestaan. 

Olen kirjoittanut Eeva Kilvelle kahdesti, ensin nuorena teini-ikäisenä, sitten myöhemmin, keski-iässä. Molemmilla kerroilla kiitin häntä. Kiitin, että hän puki sanoiksi tunteeni ja ajatukset, jotka ovat seuranneet läpi elämän. Silloinkin, kun asuin ulkomailla, enkä kuullut tai lukenut sanaakaan suomea mistään ja kieli eli vain päässäni, muistissani. Silloin se antoi voimaa, äidinkieli oli salakieli, jota ei tarvinnut jakaa kenenkään kanssa vaikeassa elämäntilanteessa. Jotain olin ilmeisesti kuitenkin tullut paljastaneeksi lempiromaanini Tamaran juonesta, kun yksi Kilven runokirjoista revittiin kappaleiksi. Se oli punakantinen pokkari, lehdet repeytyivät helposti. Silloin se oli katastrofi, mistä olisin saanut runot  takaisin? Muistiani ja mieltäni vaan ei voinut kukaan tuhota, vaikka kehoani revittiin. Se taitaa olla äärimmäinen pettymys sadisteille: uhrin mieltä ei voi lopullisesti rikkoa, vuosikymmenienkin jälkeen ihminen voi onnistua pelastumaan ja pakenemaan.

Tästä minun ei ollenkaan pitänyt kirjoittaa, mutta mieli tekee tepposiaan kun sormet asettuvat näppäimistölle. Halusin kertoa taiteen voimasta, ja miten tärkeää palaute on jokaiselle taiteilijalle. Alkaen lapsuuden hentoisista piirtelyistä ja kirjoituksista, lauluista ja musisoinneista. Itse muistan aina kirjoittaa jotain näyttelyjen vieraskirjaan, ja muusikoille yritän päästä kertomaan, jos pidin kuulemastani. Yleensä he ovat noloja ja kuittaavat kiitokset nöyrästi. Silti tiedän, miten paljon palaute merkitsee.

Twelve Pines, Galway

 

Clew Bay, Co. Mayo


The Madonna of Letterfrack Industrial School


Lähiomaisen Irlannin valokuvanäyttely päättyi juuri, ja lueskelin ilolla (ja käänsin) kehuja ja kiitoksia vieraskirjasta. Paikan päällä myös muutama tuli juttelemaan, mikä Suomessa ei ole ollenkaan niin tavanomaista. Moni kommentoi, että matkakuvien näkeminen Irlannista on mannaa, kun koronan takia ei pääse matkustamaan. Suoritimme lopuksi  yleisöarvonnan, laatikkoon pudotettujen 'lempparikuvien' numeroiden joukosta, palkintona teostöitä. Arpalippuja oli toista sataa! 

Joskus taiteilijaan iskee epäusko: mitä järkeä? Varsinkin kuvataiteessa ja kirjallisuudessa. Näyttelyihin menee kuukausien, vuosienkin työ, yöunet, paljon rahaa ja silkkaa fyysistä uurastusta. Voi olla, että mitkään tahot eivät noteeraa, kävijät eivät kommentoi, saldo on pahasti miinuksella. Varasto täyttyy vanhoista töistä. Kirjailijoiden käsikirjoitukset palaavat hylsyinä kustantamoista. Jos onnistuu julkaisemaan, arvioita ei tipu hyvään eikä pahaan, ja kirja löytyy kohta alennuslaarista. Miksi tehdä tällaista työtä?

Aavistin jo nuorena, ettei taidemaailma, niin kuvataide kuin kirjallisuuskaan ole minua varten. Näin miten vaikeaa sillä oli elää ja miten riippuvaisia taitelijat olivat suosiosta, apurahoista, kritiikeistä. Vaistomaisesti tajusin, että itsetunnon syntyminen  toisten arvioista on tuhoisaa. Kilpailua on paljon, kaikki eivät voi menestyä. Vielä pahempi näytti kohtaavan näyttelijöitä, muusikoita ja laulajia: aplodit ja täydet katsomot olivat se unelma. Niille, jotka menestyivät, se oli varmasti upeaa. Miten kävi niille, jotka tajusivat, ettei luovuus tuota edes elantoa, saati hyväksyntää muitten silmissä. Jotkut siirtyivät tienaamaan elantonsa opetustyöllä, vaikkei se aina ruokkinut omaa luovaa työtä. Nuorten ja lasten kanssa työskenteleminen tietty voi olla antoisaa sinällään.

Monet taiteilijat, jotka säilyvät eläkeikään jonkinmoisissa ruumiin ja sielun voimissa, ovat hippusen katkeria ja kyynisiä. Tekevät työtään, koska luovuus pakottaa, vaikkei siinä oikein ole enää mitään järkeä. Sen takia palaute yleisöltä on niin tärkeää. Se ei maksa mitään, mutta voi pelastaa jonkun päivän. En tarkoita sellaista ylenpalttista ylitsevuotavaisuutta, jota joissain nimeltämainitsemattomissa kulttuureissa harrastetaan, ilman sen painavampaa aihetta, vaan ihan rehellistä kiitosta, jos työt liikuttivat. Muutama sanakin, hienoa tai jänniä töitä riittää. Itse olen sen verran rehellinen, etten voi kehua, jos ei ole kehumista, mutta useimmiten näyttely, konsertti tai kirja on antoisa. 

Näinä rajoitusten, sulkemisten ja peruutusten aikoina arvostaa todella kaikkea livenä. Juuri nyt Kanta-Hämeessäkin voidaan taas alkaa sulkea kaikkea, joten on selvittävä kirjojen, netin ja radion avulla mitä tulee kulttuuriin. Miettikääpä, mitä tekisimme ilman satoja ja tuhansia taiteen alan työntekijöitä, jotka pitävät mielenterveyttämme yllä!

Lopuksi kirjailijoiden Grand Maman, Eeva Kilven pisteliäs runo, kun häntä oli - taas kerran - käyty haastattelemassa kirjailijuutensa takia. Kilpi myöntää inhoavansa esiintymisiä, kirjailijapaneeleita, haastatteluja ja julkisia tilaisuuksia, vaikka tietää että se on tärkeä osa kirjailijan ammattia. Mieluiten hän olisi kai vain kirjoittanut kirjojaan ja runojaan yksinäisyydessä. Monet kirjoittavat ihmiset ovat introvertteja, elävät päänsä sisällä, eivät kestä esiintymisiä ja puhumista, allekirjoittanut mukaanlukien. Silti kirjoittaminen on kuin hengittämistä: ilman on tukalaa. Näin Eeva Kilpi v. 1976:


Reportterin mentyä

haastattelen pihassa kuminaa:

"Miten päätitte olla mauste?"

Friday, 30 October 2020

Suppilovahverot ja parisuhde

Mitä muut ihmiset oikein tekevät päivittäin, tarkoitan ne, joiden ei tarvi enää käydä töissä?

Kysyin tätä lähiomaiselta lähtiessämme päivän lenkille. Olimme juuri jutelleet taiteesta, politiikasta, sukupuolittuneista sanoista, arvioineet hänen valokuviaan näyttelyä varten ja minun viimeisintä räpellystäni hiilellä ja paperilla. Olin suomentanut lähiomaiselle muutamia meilejä, joita Google-käännös oli runnellut. Väittelimme kello yhdentoista kahvin äärellä Mozartista ja hänen neroudestaan, kuunnellen kierrätyksestä ostettua cd-levyä. Olimme ehtineet aamun mittaan kirota ja jahdata pihaoravaa, joka syö linnuille tarkoitetut pähkinät, riemuita 50% alennuksesta, joka saatiin kalentereiden painattamisesta, laittaa pesukoneen päälle ja käydä läpi sukulaisten kuulumiset. Nykyään kaikki yhteydenpito suvun kanssa käy ruudulla tai puhelimessa, joten jakamista riittää. 

Aika paljon puhumista ja yhdessä tekemistä, ottaen huomioon, että olemme tunteneet toisemme jo yli kaksikymmentä vuotta. Ja lenkille lähtiessä alkoivat uudet jutut. 

Lähiomainen vastasi kysymykseeni, että muut katsovat päivä-teeveetä. Se olisi vihonviimeinen, johon ryhtyisin. Ehkä jos olisin liikuntakyvytön. Kaikkein kamalinta olisi joutua pakolla kuuntelemaan - jos ei katsomaan - päiväteeveetä sairaalassa maatessa. Lähiomainen oli tulla hulluksi siitä, kun päätyi  edellisen koronan takia vuodehoitoon Irlannissa. Joskus tuntui, että televisio oli auki vain hoitajia varten, jotka seurasivat sarjoja kierrellessään osastoilla. 


Kumppanin valinta on ehkä elämän tärkein asia. Siitä riippuu niin paljon, millaiseksi elämä muodostuu. Mihin ryhtyy tai minkä jättää, kehen tutustuu ja missä päätyy asumaan. Onnistuuko tekemään niitä asioita, jotka ovat rakkaita ja jotka innostavat loppuiän, vai joutuuko jättämään ne tyyliin sitten joskus. Lapset vaativat ja vievät  oman aikansa, se on selvää, mutta kumppani voi olla vierellä vaatimassa eläkepäivilläkin. Hyvä puoliso kannustaa kaikessa, mikä on tärkeää toiselle, vaikkei aina käsittäisi miksi. Rakkautta on se, että toinen saa vapaasti tehdä taidetta, tuunata autoja, pelata pasianssia, tanssia flamencoa, kerätä koiraposliinia tai matkustella. 

Vaikka olemme koronamaailmassa nyt yhdessä lähes 24/7, ei ole ollut tylsää hetkeä. Eikä riitoja. Tänään mietin ääneen, miten kiva olisi omistaa isompi tila maalaamiselle, jotta voisi askeltaa kauemmas katsomaan töitään. Lähiomainen ponkaisi siltä istumalta katsomaan vierashuone-studiooni, miten sen voisi toteuttaa. Kirjahyllyjäni hän ei suostunut ottamaan omaan työnurkkaansa (irlantilainen ilmaisu feck off riitti), mutta sängyn voisi nostaa pystyyn tai viedä pois. Ei kai meille nyt yövieraita voi tulla ennen kuin koronan jälkeisellä ajanlaskulla.

Oikeastaan sekin, että aikomus oli mennä ripeälle metsälenkille, ja päädyimmekin poimimaan suppilovahveroja - joista minä pidän, hän ei - oli kompromissi. Hänelle riittivät säihkyvät silmäni ja huokailuni, kun suppikset viimein löytyvät. Jos hän olisi löytänyt mielenkiintoista kuvattavaa, olisin minä odottanut jossain kannonnokassa. 



Kummallisinta on, että tiedän, että emme olisi sopineet toisillemme, jos olisimme tavanneet nuorena. Tapasimme juuri sellaisena hetkenä, kun olimme toisillemme valmiita - kaikin tavoin. Helposti en heittäytynyt avioliittoon, edellisestä oppineena. Seurustelimme nimittäin kymmenisen vuotta, asuen erillään, ennen kuin otin koevuoden ja hän muutti luokseni. Olin lopen kyllästynyt raahaamaan sekä ruokaa että illan/viikonlopun tekemistä paikasta toiseen ja vastuu talon hoidosta alkoi painaa. Vuosi onnistui. Kokosimme mm. makuuhuoneen kaapistot ja leikkasimme itse muovimaton keittiöön ja ruokailutilaan, tappamatta toisiamme. Häitä vietettiin kahdesti: sekä Irlannissa että Suomessa, jotta saimme kaikki kaverit ja sukulaiset mukaan. Nyt siitäkin on jo tusinan verran vuosia ja rakkaus kantaa arjessa edelleen.

Tiedän, että elämässä moni asia on sattumaa ja säkää. Joskus se aurinko vaan paistaa risukasaankin! Ja lenkillä löytyy suppiksia.


P.S. Olen jo kerran kirjoittanut anti-Halloween-postauksen, joten laitan vaan linkin tähän, jos haluatte lukea irlantilaisesta Halloweenista. 


Olen nyt vihdoinkin Suomessa, ja aion mennä muistelemaan vainajia viemällä kynttilöitä vanhalle hautausmaalle kotikaupunkiini. Siinä ihan tarpeeksi kekriä.








Monday, 28 September 2020

Kolmivuotiskatsaus

Kolme vuotta tismalleen siitä, kun pakattiin Irlannissa tärkein irtaimisto myydystä talosta ja lennettiin Suomeen - yhdensuuntaisilla lipuilla. 


Miltäkö tuntuu nyt?

Hyvältä. Voi sanoa, että alun euforia ja kauhu siitä, mitä oikein tuli tehdyksi, on hävinnyt. Rehellisesti uskallan myös myöntää, että väliin tuli kammottavia hetkiä, kun tiesi olevansa synnyinmaassaan ja silti olo oli niin perin vieras. Ymmärsi, mitä ihmiset puhuivat, mutta kuin etäältä, lasiseinän takaa. Se lasiseinä oli tietysti neljänkymmenen vuoden poissaolo ja elämä ihan muualla. Ei mitenkään voinut jakaa kokemuksia Suomen lamasta tai ilmaisten ämpärien jaosta, ei hallituskriiseistä tai urheilujuhlista. 

Kolmessa vuodessa seuraa jo sen verran kotimaan uutisia, että on jo ajan tasalla. Vähän sama kuin uudessa työpaikassa, kun vihdoin alkaa ymmärtää 'sisäpiirin vitsejä'. Se vaan vie aikaa, ja ulkopuolisuuden ja vierauden tunteet pitää kestää. Lopulta huomaa juttelevansa ihan lunkisti paikallisten kanssa ja päivittelevänsä kotimaan ongelmia kuin ei olisi koskaan ollutkaan poissa. Se, ettei juuri mikään ole kuin ennen, ei hievauta eikä järkytä. Maailma on muutenkin nytkähtänyt pois radaltaan viime aikojen pandemian ja ympäristöuhkien kanssa, kaikki muuttuu ja on epävarmaa. Yhden yksilön järjetön suru, kun puut tukkivat näkymän tai joku talo on hävinnyt tuntuu, niin juuri, järjettömältä. 

Usein häpeän näitä surkutteluja, kun ajattelen ihmisiä, jotka ovat joutuneet jättämään kotiseutunsa ehkä iäksi, eikä siellä enää ole mitään, mihin palata. Heidän kotitalossaan ei asu joku toinen onnellinen perhe, vaan se on raunioina, palanut tuhkaksi tai tulvan alla. Eikä heitä oteta tervetulleina muuttajina vastaan missään, he ovat ongelma.

Parasta vanhenemisessa omalla kohdallani on kiitollisuuden oppiminen. Osaa olla iloinen niin pienistä, pysähtyy ja nauttii hetkistä. Ei koko ajan etsi jotain, havittele, osta, matkusta, valita, tuskaile. 

Oma hiilityöni.

Joku kysyi hiljan, mistä unelmoit. Piti ihan pysähtyä. Mitä minulta vielä puuttuu? 

Ennen oli näitä aarrekarttoja, joihin liimattiin kuvia asioista, joista unelmoi ja joita haluaisi elämäänsä. Se piti sitten laittaa seinälle ja kohdistaa energiansa niin, että tavoite tulee saavutetuksi. Tunnustan, että läppärini taustana oli nykyisen kotini myyntikuva pitkään ennen muuttoa. SE oli unelma ja päämäärä silloin. Nyt, kun asustan tätä An teach dearg, punaista taloa, on unelmakiintiö täynnä.





Tasapuolisen journalismin nimessä, aamiaispuuroa popsiessa (sängyssä, koska saan aamiaisen aina vuoteeseen tarjoiltuna!) kysyin myös lähiomaiselta, miltä nyt tuntuu, kun kolme vuotta on kulunut muutosta. Ei kuulemma sen erilaiselta kuin Irlannissakaan. 

Tässä kohdin tasapuolinen journalisti nielaisi kokonaisena kotimaisen karviaisen, jota pyöritti puurolusikassaan. Mitä? Entäs kaikki valitukset mykistä ja hitaista suomalaisista, kaameista iskelmistä, loppumattomasta kaamoksesta, liukkaista teistä joilla ei voi kävellä kun kaatuu heti, liian innokkaista moottorisahan surruttajista naapuristossa, mauttomasta lohisopasta, kondomikuorisista makkaroista (minun adjektiivini, tasapuolinen journalisti huom.), käsittämättömästä kielestä, kuolemaa uhmaavista pyöräilijöistä jotka eivät katsele ympärilleen eivätkä koskaan pirauta kelloa...? Pieniä harmituksia, hän totesi lojaalisti. 




Jos jotakin saa toivoa, ja tämä on unelma joka koristaa seiniäni kuvien muodossa, on päästä tapaamaan aikuisia lapsiani, joskus kun matkustaminen tulee taas turvalliseksi. Sen eteen ei voi tehdä yhtään mitään, vain toivoa. Tätä en osannut odottaa kun lähdin, vaan nimenomaan sanoin, että ainahan lentäen pääsee puolin ja toisin tapaamaan. Näin ei nyt ole, ehkä pitkään aikaan. Turvallisuus ja terveenä pysyminen on tämän hetken pääasia. Siinä unelmaa kerrakseen. 

Mitkä unelmat koristavat sinun seiniäsi?


Tuesday, 25 August 2020

Aika ja paikka

Ystävä kertoi minulle ajatuksesta, että kuten aika, myös paikka on muuttuva määre. 

Emme kuvittele ajan pysähtyvän missään, koskaan, vaikka se miten tuntuisi siltä. Mittaamme aikaa kelloilla ja  kalentereilla, tiedämme että jokainen sekunti on ohimenevä.  Kliseet ajan kääntämisestä takaisin ja aikamatkailusta ovat fantasiaa. Aika kulkee ja kuluu, vääjäämättä.


Ajatus, että myös paikoilla on oma kaarensa ja paralleeli muuttumisensa on uusi, ainakin minulle. Paikka tuntuu olevan pysyvä, se sijaitsee jossakin maantieteellisesti, koordinaattoreilla kirjattuna. Sinne luulisi aina voivan palata, toisin kuin aikaan.

Paluumuuttajana olen kokenut monet entiset paikat väkevästi. Vain aniharva maisema on enää se sama kuin nelisenkymmentä vuotta sitten, kun lähdin Suomesta. Haen ja haen näkymiä, kun puut ovat kasvaneet ja peittäneet kaiken, taloja on purettu, uusia noussut tilalle. Teitä on oikaistu ja siirretty toiseen paikkaan. Tuijotan maata ja hoen, että tässä se nyt on. Ei ihme, että ensimmäiset kuukaudet vanhassa kotikaupungissa kuluivat omituisessa  sumussa, kun tiesi, että jokin oli vinossa, mutta ei osannut selittää mikä. Hämmennys on tasaantunut, kun olen hyväksynyt, että kaupunki on elänyt ja muuttanut muotoaan, aivan kuten minäkin. 

Itse asiassa on vaikeampi enää uskoa, että mikään paikka on se sama, kun lapsuuden isot mäet näyttävät pieniltä kohoumilta ja polku jota etsin, on joutunut kerrostalojen alle. Talo, joka merkitsi niin paljon joskus, elää enää vain muistoissani ja ehkä valokuvissa. Ohikulkeva uusasukas ei edes tietäisi, että siinä kohdin joskus oli ihana vanha talo täynnä nuorta elämää. 

Olen huomannut, että sama todistelun tarve on muillakin. Menneen ajan kuvien Facebook-ryhmissä kinataan loputtomiin jonkun lippakioskin paikasta ja omistajuudesta, ja mikä baari oli auki milläkin vuosikymmenellä. Ymmärrän nuorempien silmienpyörityksen: mitä väliä? Kohta ei meitäkään ole täällä kinastelemassa mistään. Minua ilahduttaa kuitenkin suuresti, kun joku julkaisee kuvan lapsuuteni kauppareissujen E-osuusliikkeestä, siitä missä oli peräti kaksi sisäänkäyntiä ja palvelu tiskin takana. Se ei siis ollut vain mielikuvituksieni ja unieni tuotetta. Muutkin ovat nähneet sen ja joku älynnyt ottaa kuvankin. Muistojen vertaistuki toimii.

En ole varma, mihin tämä filosofinen oivallus paikan muuntumisesta johtaa. Ehkä se vain tukee hämäriä pohdiskelujani, miksi paluu vanhoihin maisemiin aina jotenkin nyrjäyttää perusteellisesti. 

Tiedän, että kaukaiset paikat, joissa olen joskus asunut, ovat edelleen olemassa, sillä nykyään on ihme nimeltä Google-kartta, jonka Streetview-toiminnolla voi kulkea kolmiulotteisena ja virtuaalisesti missä tahansa maailmassa, ainakin urbaaneilla seuduilla. Hytkäytti tosissaan, kun löysin sen talokompleksin Keniassa, jossa asuimme vuoden verran kolmen pienen lapsen kanssa. Torikaupat olivat entisellään, paitsi että joka toisella kulkijalla oli kännykkä kädessä tai korvalla. Elämä jatkaa sielläkin kulkuaan, meidän ex-pat kokemuksemme oli vain ohut viiru ajanlaskussa. Olen myös liitänyt kuin haamu Lontoon asuntojemme kaduilla, eipä paljon ole muuttunut sielläkään, muistot palaavat niistä ankeista ajoista. Toki pitää huomioida, että nämäkin virtuaaliset maisemat ovat kuvakaappauksia tietyltä päivältä ja vuodelta, teknologian pysäyttämiä otoksia ajasta, joka on jo takana päin.

Vain unissamme kuljemme vapaina maisemissa, joita kukaan ei enää näe. Haistan siankärsämön kulkiessani uimaan kesällä, kuulen ohimennessäni muuntajakopin surinan kun paljaat jalat läpsyvät kuivalla savisella oikopolulla, jota suuret nukkaiset leskenlehdet reunustavat.  Käsi silittää vanhaa valkoista puusiltaa Kutala-joen yli, kiirehdin soratietä pitkin Katumajärveä kohti. Oikaisen lehmihaan poikki ja astun liukumiinaan. Pesen jalat heti kun pääsen rantaan. Uinnin jälkeen istun polvet koukussa ja tärisen kylmästä pyyhkeeseen kääriytyneenä, isolla laakealla kivellä. En tiedä vielä, että tulen näkemään tästä unta lopun elämääni. 


 

Siinä se on, ajan ja paikan vapaus, unissamme! 

Aika ei pysähdy, ennen kuin oma aikamme päättyy. Läheisen kuoltua on aina vaikea taas jatkaa, tuntuu että pitäisi itsekin pysähtyä. Aika on kuitenkin armoton, on jatkettava eteenpäin. On elettävä ja koettava heidänkin edestään, niin sen ajattelen. Vanheneminen ei ole surullista, se on lahja.

Lähetän hyviä ajatuksia ja kiitoksia juttuhetkistä sukuhistorian äärellä serkulleni, joka nukkui pois aivan liian aikaisin.


 

Thursday, 30 July 2020

Ystävä tositarkoituksella

Törmäsin ulkosuomalaisryhmässä keskusteluun ystävien hankkimisen vaikeudesta. Yleisesti aikuisiällä, vieraassa maassa ja erityisesti Irlannissa. Jäin pohtimaan, mistä syystä ilahduin koko keskustelusta niin kovin. 

Joskus tunsin syyllisyyttä, etten jaksanut pulista ja heittää herjaa irlantilaisten tapaan, että olin synkkä ja totinen korpisuomalainen, että eristyin. Sitten taas piti rehellisesti todeta, että pulina ei vaan ole se antoisin kommunikointitapa minulle. Rakastan miettimistä ja pohtimista, asian tarkastelua eri kanteilta, syiden ja seurauksien etsimistä, laajempia yhteyksiä.

Muistan irlantilaisten katseen kesken keskustelua, kun puuskahdin: mutta miksiköhän näin on? Voin kuvitella niitä katseita myös selkäni takana. Miksi miksi, ketä kiinnostaa, kuka tietää, mitä väliä. Kerro joku hauska juttu. Keskustelu lentää jo seuraavaan aiheeseen, kun minä vielä kynnän syvällä miettien edellistä lausetta. Oh, that's too deep for me, he kuittaavat, tippaakaan häpeämättä.

Onhan minussakin se hulluttelupuoli, herjanheittäjä, sutkauttelija, se ei vain toiminut sillä nopeudella ja keveydellä jota Irlannissa vaadittiin. Gift of the gab eli puhelahjat ovatkin irlantilaisten erityisominaisuus. Joskus kaipaan sitä helppoutta, millä voi Irlannissa rupatella täysin tuntemattomien kanssa, laskea leikkiä ja kertoa tarinoita. Huumori on kuin sosiaalista konerasvaa, joka tekee ihmisten kommunikoinnista sutjakampaa. Sen varjolla voi myös huomauttaa jostain, mikä muuten saattaa aiheuttaa konfliktia.

Ongelmaksi tuleekin se seuraava aste, small talkista seuraava Big Talk (lainaan keskustelijaa facebookissa). Suomessa ystävyys tarkoittaa avautumista, luottamista ja  kaiken jakamista. Myös niitten surujen ja vaikeiden asioiden jakamista. Irlantilaisten on ehkä vaikea käsitellä isoja suruja, ikävistä asioista mieluummin vaietaan. Vaitonaisuus taas on se kaikkein suurin sosiaalinen peikko: tauot pitää täyttää pulinalla. Kun suomalainen tuijottaa maahan hississä tai kassajonossa, irkku alkaa vähintään viheltää tai höpöttää joutavia. Lähiomainen mukaanluettuna. Saan vaivoin pidettyä sisälläni torumisen: älä nyt taas viheltele ja hyräile! Ihmiset tuijottaa!

Kasvoin hämäläisessä pikkukaupungissa ja kaupungin reunamilla, joita nykyään kai sanottaisiin lähiöiksi. Kaikki tunsivat toisensa, naapureille piti tiellä sanoa päivää. Naapureitten kanssa oltiin hyvissä väleissä, mutta pidettiin julkisivua yllä. Oli monia asioita, joitten takia piti pitää pienempää ääntä tai vetää verhot ikkunaan. Tieltä näkyy tai naapurikki kuulee oli niukkasanainen toru, jos innostui tanssimaan tai peilailemaan itseään. Tämä sisäinen toppuuttelija kai tukkii suuni tai jähmettää käyntini edelleenkin. 

Ystäviä en irlantilaisista saanut. Siis sydänystäviä kuten vanhat suomalaiset kaverini, joihin pidin aina yhteyttä. Mietin, onko tämä kuitenkin vain maahanmuuttajien yleismaailmallinen ongelma: asetut maahan, jossa kaikilla jo on omat ystäväpiirinsä ja lapsuudenkaverinsa. On kulttuurierot, ehkä kielimuuri, erilaiset tavat ja asenteet. Vanhemmiten, kun menneisyys alkaa kiinnostaa ja omat juuret alkavat syyhytä, ei olekaan ketään, jonka kanssa muistella ja nauraa menneitä aikoja. 

Jäin aikoinaan kiinni irlantilaisen pikkukyläni historiasivuille facebookiin. Sitten tajusin, etten koskaan voisi samastua mihinkään. Halusin tietää omasta menneisyydestäni ja oman maani historiasta. 

Ahti Isomäki: Ehdotus kansalaissodan muistomerkiksi

Onnellisia ne, jotka solahtavat toiseen maahan ja kulttuuriin ongelmitta ja tuntevat olonsa kotoisaksi. Kun vanhemmiten on jo työura ja kenties lapset ja lapsenlapset ja puoliso sukuineen sitomassa toiseen maahan, ei lähtö olekaan niin helppoa. Maahanmuuttaja voi myös löytää ystäviä maanmiehistä tai muista ulkomaalaisista, joiden kanssa on yhteistä. Tai puolison suku ja perhe riittää. Tai oikeasti löytyy se sydänystävä.

Akseli Gallen-Kallela: Mäntymaisema n. 1895

Olen tänä kesänä, koronaeristyksen jälkeen viettänyt useammankin päivän ystävien kanssa. Puheesta ei ole tullut loppua. Kun eroamme, olen läkähtymisen partaalla ja lähiomainen vitsailee leukojen kangistumisesta, mutta saan hengenravintoa pitkäksi aikaa. Nautin suuresti myös yksinolosta, mutta tarvitsen näitä kiinnittymisiä toisiin ihmsiiin. Olen kuin avaruusalus, joka kiinnittyy toiseen ja saa tankatuksi ja  jatkaa sitten omalla radallaan. Joka kerran, kun avaruus ei tunnukaan enää niin yksinäiseltä, tiedän, että paluumuutto oli oikea ratkaisu minulle.