Pages

Wednesday, 30 October 2019

Korvalle kirjoitettu

Olen käynyt Helsingin kirjamessuilla varmaan jo 15 vuoden ajan. Myös silloin, kun asuin Irlannissa: syysloma alkoi juuri sopivasti messujen aikaan. Täytyy myöntää, että senaikainen euforia on visiiteistä kadonnut. Silloin olin ällistynyt kävijämäärästä, kirjapinoista, kirjailijoiden aiheista jo koko ilmapiiristä, mikä tuntui viisimiljoonaisen kansan piskuisen  kielen juhlalta. Kun maailmalla niin vähän noteerataan minun maatani ja sen kulttuuria, se samaan aikaan otetaan haudanvakavasti Suomessa. Ja mikseipä otettaisi?

Nyt kun olen asunut Suomessa kaksi vuotta, kirjamaailma on tullut tutuksi, erotan suuret tähdet ja olen lukenut kymmeniä suomalaisia kirjoja. Tunnistan kirjailijoita, näen kaupallisuuden läpi, tajuan, miten pienet piirit kirjankustantamisessa on. Kilpailu on kovaa. 


Sitten näkee sattumalta kahvilan parvelta valtavasti ihmisiä kirja kädessä jonottamassa signeerausta, ja jono kulkee pitkin osastoa loppumattomiin. Mikä on tämä kirjallisuuden helmi, jonka niin moni haluaa? Tervo näkyy juuri ja juuri jonon päässä, Loiri on myös itse paikalla signeeraamassa omaelämäkertaansa. Hmm.

Kävijöitä oli nelipäiväisillä messuilla yli 90 000. Kahvilan yläilmoista koko messut näyttivät hullunmyllyltä, meluisilta ja kaupallisilta. Kirjailijatähtien suuret potretit kiertävät katossa, kustantamojen valokyltit häikäisevät. 
Kaukana siitä kahden ihmisen yhteydestä, joka ääneti muodostuu kirjailijan ja lukijan välille. Se on kuitenkin kirjallisuuden tarkoitus. Kaikki muu on ylimääräistä.

Keskustelua äänikirjoista. Mari Wärre haastatteli Juha Vuorista, Paula Norosta, Elina Kilkkua ja Miklua (Mike Bäck). (Kuvakulmaa vaihtamalla myös lentävä lautanen olisi ehkä hävinnyt. Päivä oli kuitenkin tässä vaiheessa jo ylipitkä.)

Äänettömyydestä puheen ollen, tällä kertaa löysin uuden ulottuvuuden kirjoista, jota en koskaan ennen ole ajatellut. Äänikirjat! Seurasin paneelikeskustelua äänikirjoista, ja tajusin, että kirjailijoilla voi nykyään myös olla ääni, oikea ääni - toisinaan heidän oma äänensä - lukijan kuulokkeissa. Se, että voi kirjoittaa korvaa varten oli minulle järisyttävä oivallus. En ole koskaan mieltänyt kirjaa äänen muodossa. 

Tiedän, että omia tekstejä on hyvä lukea ääneen. Mutta että kirjoittaisi vasta vasten puhuttua, ääneen luettua, jopa näyteltyä tekstiä? Mieleeni tulivat lapsuuteni radiokuunnelmat, jotka veivät aivan toisiin maailmoihin kuin itse luetut kirjat. Taisin kuunnella lapsille täysin sopimattomiakin kuunnelmia, hiljaa kun osasin istua kotona. Linnan Tuntematon sotilas ja Orwellin Eläinten vallankumous jäivät traumoina ikiajoiksi mieleen. 

Nykyään kuulokkeista varmaan kuunnellaan podcasteja ja äänikirjoja juna- ja bussimatkoilla, autoa ajaessa, lenkkeillessä ja siivotessa. Äänikirjat pelastavat arjen, sanottiin paneelissa.  Vanhat kirjat saavat uuden elämän äänikirjaksi luettuna, ja lukemista inhoavat teinipojatkin saadaan houkutelluksi korvanappien avulla kirjojen maailmaan. Porttiteoria toimii. Kuulemma kriteerinä äänikirjoja kirjoittaessa on se, että jaksot ovat suunnilleen samanmittaisia ja jakson lopussa pitää olla cliffhanger, jotta kuuntelija koukuttuu. Tarinatyyppiset tekstit toimivat parhaiten äänikirjoina, samoin elämänkerrat ja huumori. Hätäisille suunnattu uusi toiminto on kertojaäänen nopeuden säätely. Ehkä jonakin päivänä tätä toimintoa voi myös käyttää ärsyttävän hitaiden suomalaisten juontajien suhteen?

En ole vielä itse kokeillut äänikirjoja, etsin tilaisuutta jossa se tuntuisi palkitsevalta. Ilmeisesti en siivoa tai puuhaile tarpeeksi, ja luonnossa kuuntelen mieluummin puun suhinaa ja tiaisen säksätystä. Olen varma, että unohtuisin junaan, jos alkaisin kuunnella jännittävää äänikirjaa. Ruokaa laittaessa on pakko keskittyä itse ruuanlaittoon, niin kuin sitä inhoankin. Olen joutunut heittämään liian monta kattilaa ja paistinpannua menemään, kun olen unohtunut lukemisen maailmaan. Ehkä en vain voi keskittyä kahteen asiaan yhtaikaa. Tai jos pitää valita, vie kirja aina voiton, surullisin tuloksin. Mielisin tietää, olenko ainoa ihminen maailmassa, joka on onnistunut polttamaan keitetyt kananmunatkin pohjaan. Älkää kokeilko tätä kotona, haju on hirveä eikä lähde päivienkään tuuletuksella.

Kirjamessuilla tulee aina vähän ähky olo, vaikken mennytkään sinne ostomielessä, vaan kuuntelemaan mielenkiintoisia kirjailijoita ja keskusteluja. Uusissa kirjoissa on niin paljon ihmissuhdedraamaa, elämäkertoja, historiaa. Tuntui, että tarvitsin jotain säväyttävää, räväyttävää. Säröä. Jotain, mikä järkyttäisi. 

Päädyin pienen Sammakko-kustantamon hyllyille, ja mukaani tarttui kaksi todellista ääripäätä. Armahtakaa oi.