Pages

lauantai 23. joulukuuta 2017

Silva!


Silva! Silva?

Pitkään ja tasaiseen ulkosuomalaisen parisuhteeseen voi tulla yllätyksiä, kun muutetaan toisen kulttuurista toiseen. Kun edellisessä maassa molemmat olivat sujuvasanaisia ja pärjäsivät yhtävertaisina niin kielen kuin kulttuurin kanssa, on Suomessa toiselle edessä kielimuuri ja kaiken käsittämättömyys. Minun, natiivin, pitää selvitä kaikesta, selittää kaikki, kääntää jatkuvalla syötöllä. Myös asioita ja käsitteitä, joista ei oikeasti ole hajuakaan. Kummallakaan kielellä.

Olin jo ennen Irlannista lähtöä suorittanut netissä lyhyen oppimäärän suomalaisessa sähkölaskusysteemeissä ja perehtynyt alustavasti asunnon oston tematiikkaan. Olin välttävästi läpäissyt asunnon myymisen alkeet englanniksi - niistä mokista edellisissä blogeissa - joten ajattelin, että ehkei se nyt niin kovin erilaista voi olla suomeksi. Väärin. Lähes ylipääsemättömäksi käännösongelmaksi kävivät sanat kuten kiinnitys ja lainhuuto. En vieläkään tiedä, menikö kaikki oikein, mutta onnistuimme sekä vuokraamaan tilapäisasunnon sekä ostamaan sen oman kodin, minun huojuvalla äidinkielelläni. Vaikka free lancer -kääntäjä olenkin, tulkkaajaksi en ikinä ole haikaillut. Aikamoista siansaksaa taisin välillä vääntää, lähiomaisen ilmeistä päätellen. Sekä asunnon kuntotarkastus että osto tapahtuivat pelkästään suomeksi. Yritin tunnollisesti kääntää kuntotarkastusraporttia lähiomaiselle, jota luonnollisesti kiinnosti tietää, mihin rahojamme olimme panemassa. 

Haastan jokaisen senioriulkkiksen kääntämään - googlaamatta - seuraavia käsitteitä: 
Yläpohja, rossipohja, hule-vedet, sädesieni, painovoimainen, kutterilastueristetty, korokerengas, suositusvirtaama. Noin niinkuin alkupalaksi.

Ja kun vauhtiin päästiin, ja minusta tehtiin yllättäen ja varoittamatta työmaan johtaja, piti yks kaks tietää, mikä on välitila, läpivienti, sukitus, pintaveto, kosketusnäyttö, vuotokaukalo, paisuntasäiliö, sarjoitus, lukkopesä, kotelointi ja tartuntamaali. 

Olimme nimittäin päättäneet uusia vanhan keittiön kokonaan ja tehdä putkirempan ennen kuin muutamme asuntoon. Kuulosti viksulta, paitsi että työmiehet ja työmaat näkyvät toimivan samalla periaatteella kaikkialla: hitaasti. Ongelmasta toiseen. Luulin, että se oli irlantilaisten erikoispiirre. Rempat venyivät useampaan viikkoon, ja meidän oli tietty oltava paikalla avaamassa ovia ja selvittelemässä ongelmia. 

Lähiomainen olisi kovasti halunnut olla mukana päätöksenteossa, mutta kun maalipurkeissakin teksti on vain suomeksi ja korkeintaan venäjäksi, hän luovutti. En aina jaksanut kääntää kaikkea sananvaihtoa kaupoissa, mikä ei varmaankaan ollut reilua. Käsitin hetkellisesti hänen ummikkoangstinsa syvyyden, kun hän puhisi rautakaupassa perässäni kulkien: Silva! Silva! Miksi kaikki hokevat koko ajan Silva! 
Meni jokin aika ennen kuin tajusin. Kyselyjen päätteeksi joko myyjä tai asiakas usein huudahtavat: selvä!

Olemme selvinneet maanvaihdosta, asunnon ostosta ja rempasta, sekä kahdesta muutosta. Parisuhde on väliin ollut koetuksella, mutta lujittunut. Olemme hyvä tiimi. Pohjimmaisena ehkä luottamus siihen, että toinen kuitenkin yrittää parastaan, vaikkei tulos aina siltä näytä. Emme koskaan jätä toisiamme pulaan. Lähiomainen lähti elämänmullistukseen minun takiani, minun ehdoillani. Yhdessä on selvitty ja selvitään, ja toivottavasti tuleva vuosi osoittaa kaiken sen arvoiseksi. Minulle tämä tuo rauhaa ja tilan omaan luomiseen, lähiomaiselle näkymän uuteen ja haasteelliseen. 

Luin jostain, että uudet ongelmat ja haasteet vanhemmalla iällä avaavat tuoreita synapseja aivosolujen välillä ja lykkäävät dementiariskiä. Meillä ei ole hätää vuosikymmeniin!

Toivotan rauhan joulua ja onnellista uutta vuotta 2018 kaikille lukijoille! Erityiskiitos kärsivällisille vanhoille ystäville, jotka auttoivat mahalaskun kivuissa ja paniikkikyselyissä. 

P.S. Pyysin Lähiomaista kuvittamaan blogin tällä kertaa. Hänen näkemyksensä uudesta kotimaastaan alla!


sunnuntai 12. marraskuuta 2017

Paluumuuttaja ei elä vain leivästä

Do you want to be buried with my people? Haluatko tulla haudatuksi meiän suvun puolelle? Tämä oli tarinan mukaan irlantilaisen vanhapojan kosimalause. 

Se tuli eittämättä mieleeni, kun kävelin ensimmäistä kertaa lähiomaisen kanssa Pyhäinmiesten päivänä hautausmaalla Suomessa. Meille hautausmaat ovat rakkaita kohteita missä tahansa maailmassa, mutta tämä oli erityinen päivä. Pääsin kerrankin sytyttämään kynttilän ja istuttamaan kanervia vanhempieni haudalle. 

Tuntui juhlalliselta ja liikuttavalta, sillä vanhemmilleni sukuhaudan hoito oli aina tärkeää. Pyyhkiessäni hautakiveä keltaisista koivunlehdistä ja männynneulasista, liikutus liikutti enemmänkin, pyyhkäisy oli niin hellä ele. Hyvällä tavalla itketti. 

Mieleeni tuli, minne itse päädyn kuoltuani, entä lähiomainen? Keskustelimme, oliko sillä väliä, ja kenelle. Minä haluan edes nimeni ja elinpäiväni pysyvään muotoon johonkin laattaan, vaikka polttohautauksen haluankin. Lähiomaiselle ei ollut niin väliä, kunhan muutama lusikallinen tulee sirotelluksi Aulangon kansallispuistoon, hänen lempipaikkaansa. 


Tuntui rauhoittavalta nähdä hautuumaalla väkeä, joka välitti omaisistaan ja hoiti heidän hautojaan. Kappelin kello löi keskipäivän hitaat lyönnit.

En osaa kuvailla, miten hyvältä on paluu juurilleni Suomeen tuntunut. Vaikka tiedostan olevani paluumuuttaja, ja poikkeava heti kun keskustelen englanniksi lähiomaisen kanssa - hämäläisessä bussissa olemme usein ainoita puhujia - tunnen silti tulleeni kotiin. Samoilen lapsuuteni maisemissa ja osaan kulkea kotikaupungissani Hämeenlinnassa vaikka silmät ummessa. 
Ensi lumi on aina yhtä henkeäsalpaava elämys.


Neljäkymmentä vuotta on muuttanut kaupunkia. Autoliikenteen määrä on kasvanut visiitti visiitiltä, on mahdotonta enää löytää paikkoja, jonne liikenteen kohina ei kuuluisi, ellei lähde syvälle Aulangon metsiin. Kerrostalokolonnat ovat vallanneet jokaisen niityn ja lopulta puistojakin. Lapsuuteni maisemista on enää reunat jäljellä. 




Samaan aikaan keskusta on hiljentynyt - vaikkei se koskaan mikään Piccadilly Circus ollut minunkaan muistoissani. Paljon kaunista on onneksi jätetty, ja kulttuurielämä kukoistaa uudella tavalla.

Pääkirjaston kirjailijatapahtuma, kuvakaappaus kirjaston omilta sivuilta.
Pia Mustosen Hallittu kaaos +näyttely-kirjastossa

Minun lyhyessä nuoruudessani Hämeenlinnan kulttuuria rulettivat vanhat ihmiset. Vai tuntuivatko he vain vanhoilta silloin? Nuorille ei ollut tilaa eikä mahdollisuuksia harrastaa, alle 18v ei päässyt edes kapakan lämpimään. Illalla istuttiin kahvilassa jukeboxin ääressä tai kesällä puistoissa. Nyt on taidekeskuksia, liikuntahalleja, uimahalli, valtava kirjasto vilkkaine tapahtumineen

Irlantilaisesta pikkukaupungista karanneena haukon henkeä kaikkien ilmaisten palvelujen äärellä. Tämäkin maksetaan verorahoista, toistan lähiomaiselle, joka on yhtä ällistynyt siitä, miten vähän vandalismia täällä näkyy. Kävelyreiteillä on laavuja, joissa voi sytyttää nuotiotulen kaupungin varaamilla polttopuilla. Pyöräilyreiteille on oma kartta. Lenkkipolut on avuliaasti valaistu iltaisin. Uimarantojen kunnosta ja hiihtolatujen aukeamisesta tiedotetaan kaupunkilaisille. Sibeliuksenpuistossa kun istahtaa penkille, alkaa maestron sävellys soida kaiuttimesta penkin alta. Liikunta ja taide on kannattava investointi, johon verorahoja panostetaan. Koska se on hyväksi ihmiselle. Ymmärrän, että kipeitä leikkauksia on tehty, mutta kulttuurin ja liikunnan tukeminen on kuitenkin aivan omaa luokkaansa Suomessa.

Ismo Hyvärisen värimaailmaa.
Hautausmaan hiljaisuuden jälkeen kävimme Taidekasarmin Avointen Ovien päivillä, keskelle värejä, luovuutta, ystävällisiä ihmisiä, kahvia ja lopulta musisointia siihen tapaan, että vanhankin jalka alkoi väpättää. Kuten aina kun käymme taidetapahtumissa, tulee kiitollisuus näitä lahjakkaita ihmisiä kohtaan, jotka antavat kaikkensa, niin vähästä ja usein ilmaiseksi.

Taiteilijan nimi valitettavasti hävisi tiedostoista, Tuire T?

Eira Lähteisen upeita piirustuksia.
Introverttinä pakenen luontoon lepäämään ja latautumaan, vastapainoksi ryömin kohti ihmisiä kulttuuririennoissa. Näiden kahden äärimmäisyyden välillä on Kulttuurikorppis tyytyväinen. Toinen ääripää ruokkii toista.


Tämä blogi on viimeinen, jonka kirjoitan syntymäkaupungissani. Pysyvästi olemme muuttamassa vielä pienempään paikkaan, joka onneksi on vain varttitunnin junamatkan päässä. Luulen, että olen vihdoinkin löytänyt kodin, jossa on hyvä sekä luoda että levätä. 


Isänpäivänä arvelen, jotta isäukollakin on tippa silmässä puolestani, siellä pilven reunalla virnuilemassa. Ja äiti komentaa, kuten aina kun joku alkaa haahuilla: Oles ny henkessä mukana!

Katri Stenbergin upea iso työ, Aulangon innoittamana.

Ja pitihän sitä paikkaa käydä etsimässä. 



keskiviikko 4. lokakuuta 2017

Paluumuuton pauloissa

Jos elämäsi on tylsää, muuta asuntoa. Jos elämäsi kaipaa perusteellista ravistelua, muuta maata. Jos haluat totaalista koomaa ja vuoristorataa parisuhteessa, jätä väliin melkein nelkyt vuotta ja palaa kotimaahasi. Tiesin, että paluumuutto on raju kokemus ja iso urakka, mutta silti yllätyin. 

Olen nyt palannut Suomeen ja kotikaupunkiini lähes neljän ulkomailla asutun vuosikymmenen jälkeen. Lähdin alunperin Englantiin, käväisin Afrikassa ja Kreikassa, ja päädyin asumaan Irlantiin. Suurperhe kasvatettuna ja uusi liitto siunattuna, uupumus työhöni ja krooninen koti-ikävä pakotteina, paluumuutto tuntui hyvältä valinnalta. Epäröin sanoa oikealta valinnalta, koska koskaan ei tiedä. 

Pilkuntarkasta ja vuosia kestävästä valmistautumisesta ja suunnittelusta huolimatta koko prosessi tuntui kaaokselta ja ajoittaiselta painajaiselta, jos ihan rehellisiä ollaan. Mikään ei tuntunut menevän kerralla oikein ja tein emävirheitä kokemattomuudessani. Sellainen sanapari kiinteistökaupoissa kuin closing of the sale sai aivan uuden sisällön, kun tajusin että asunnon myyntipäivä Irlannissa tarkoittaa päivää, kun talo on tyhjä ja avaimet voi luovuttaa ostajalle. Kukaan ei selittänyt tätä etukäteen, enkä minä osannut kysyä. 

Olen jo vuosikausia seurannut Suomen asuntomarkkinoita, ja usein ilmoituksissa on lause Vapautuu kuukauden kuluttua myyntipäivästä tai jotakin sinne päin. Irlannissa meille annettiin armonaikaa tasan kaksi viikkoa tyhjentää talo ja pakata muuttokuorma. Plus löytää muuttofirma, väliaikainen majoitus, lennot, asunto Suomessa, perua liittymät, vakuutukset, sähkösopimukset ja hankkia ne taas toisessa päässä. Nyt hävettää hysteerinen hätäilyni omalääkärillä, kun päivää ennen lähtöä hain potilastietojani ja uusintareseptejä. Onko ajanvarauksenne urgent, kiireellinen, kysyi respa. ON! POISTUN MAASTA HUOMENNA! 

Huomasin, että lähiomainenkin menetti kärsivällisyytensä, kun nettiliittymää peruessa hänelle alettiinkin myymään toista pakettia, ja penättiin syytä moiseen totaaliseen irrottautumiseen. Sähkösopimuksen perumiseen kuulemma tarvitaan asuntokauppoja hoitaneen asianajajan puhelinnumero. Muuttoauton maksamiseen tarvittava kortinlukijakone piippaakin tyhjiä pattereita. Kotikatua, jota ei koskaan ole korjattu, aletaan avata juuri nyt ja painepora jyllää oven edessä, tietyökoneet tukkivat tien. Tuntuu, että eteen ilmaantuu yhä uusia hulahularenkaita, joiden läpi on vain hypättävä, kysymättä, mitä toisella puolen odottaa. Päädymme huutamaan toinen toisellemme, ja sitten kohta pyytämään anteeksi. Lopulta ei tarvi edes pyytää anteeksi.

Siinä vaiheessa, kun lentokentälle lähtevään bussiin on enää muutama tunti, avaan jääkaapin. Se on tietysti täynnä ruokaa. Olisin tietysti voinut jättää sen, mutta suomalaisylpeys loppusiivouksesta ei anna periksi. Retuutan perunapusseja ja porkkanoita pihan perälle ja heittelen ne aidan yli ja kaadan maidot kulkukissoille. Roskis on jo ääriään myöten täynnä. 

Kuopukselle, joka on juuri muuttanut opiskelijakämppään toiselle puolelle maata, olen kerännyt hyödyllisiä tavaroita ja kestoruokaa, mutta ne eivät mahdukaan autossa samaan kuormaan neljän matkalaukun kanssa. Edellisenä päivänä oli paku hakenut täyden kuorman kaikkea, jota ei vaan voitu ottaa mukaan, ja vienyt hyväntekeväisyyskauppaan. Huonekaluja, kirjoja, astioita, tilpehööriä, tauluja...ihan samaa settiä, mutta kategoriassa tunnesyistä tärkeämpää oli lähtenyt sitä edellisenä päivänä muuttokuormassa Suomeen. 


Pääni on sekaisin kaiken lajittelusta ja pakkaamisesta. Kun pölynimuri lähti muuttoautossa, muistan, että olisi pitänyt imuroida. Kuvittelemiani hyvästejä talolle ja puutarhalle en edes ajattele.

Juoksemme kirjaimellisesti viimeiseen minuuttiin asti, ja selviydymme matkalaukkuinemme bussipysäkille. Lähiomainen jää parkkeeraamaan autoa, ja rukoilen, että bussi on tapansa mukaan myöhässä. Iloinen nuoripari tulee kyselemään aikatauluista ja yhteyksistä Dubliniin. Ovat kuulemma juuri muuttaneet Irlantiin, varmaan itäeurooppalaisia. Kerron, että olen itse juuri muuttamassa pois ja toivotan heidät tervetulleiksi. Entinen työkaveri ajaa autolla ohi ja pysähtyy vilkuttamaan villisti ja näyttämään peukkuja. Lähiomainen hölkkää kulman takaa, bussi häämöttää tien päässä. Selviämme kyytiin. Kun bussi hidastaa hyväntekeväisyyskaupan edessä, ehdin lukea kissankokoisilla kirjaimilla kyhätyn kyltin: Erikoistarjous: Nyt saatavilla iso erä tauluja, kirjoja, astioita...

Ajattelin, että saamme huilata lentokenttähotellissa Dublinissa pari yötä ennen lähtöä. Haaveilin porealtaasta ja drinkeistä. Hysteerisessä huulenheitossa taksikuskin kanssa emme huomaa ottaa kaikkia laukkuja ronkista. Simahdamme hotellihuoneeseen päästyämme ja vasta aamulla alan etsiä neljättä matkalaukkua. Se on hävinnyt. En edes muista, mitä siinä oli. Kulutamme päivät jäljittämällä laukkua. Olin varma, että jos unattended baggage eli yksinäinen laukku olisi huomattu lentokentällä, turvallisuusmiehet olisivat räjäyttäneet sen. Hämmästykseksi kentällä on kuin onkin  löytötavaratoimisto, jossa on satoja silmälasikoteloita, kävelykeppejä, jees: kainalosauvoja, kännyköitä ja muutama matkalaukkukin. Vaan ei sitä, jossa on apinan kuva käsikahvassa, kuten lähiomainen huolellisesti selittää. Virkailijan katse viipyy meissä.

Tutustumme kentän taksikuskeihin, mutta mustalla farmarimersulla ajavaa kuskia ei kukaan tunne. Dublinissa on 11 000 taksikuskia, ja jos ei saa kuittia (höh? Mitä kuittia?), ei kuskia voi jäljittää. Käymme parilla poliisiasemalla, jonne taksikuskit jättävät löytötavaroita. Ei tulosta. Kello 01.30 aamuyöstä herättää puhelimeni, ja langan päässä minua kysyy nimeltä poliisi. Pelästys käy läpi ruumiini, kuka lapsista on kuollut?  Laukkuni on löytynyt, ja sen sisältä yhteystietoni. Parhaaksi onneksi lähiomaisen lähiomainen on taksikuski, ja hän ajaa meidät poliisiasemalle, jossa laukkuni on. Matkoissa menee puolitoista tuntia Dublinin ruuhkissa. Meille ilmaiseksi, sillä velipoika kieltäytyy ottamasta maksua.

Tämän jälkeen kiire hellittää, ja pääsemme Suomeen kunnialla, muuttokuormakin tulee ennen aikojaan ja asetumme asuntoomme. Ilman sukulaisia ja ystäviä ei mikään olisi ollut mahdollista, kiitos teille, tiedätte ketä olette. 

Täällä päässä byrokratia on heitellyt lisää hulahularenkaita, mutta kun aikajana on alkanut taas täällä päässä, en stressaa. Lähtölaskenta oli todella painajaismaista, koska vaihtoehtoa ei ollut. Aika loppui kesken.

En stressaa? Kehoni on toista mieltä, mahani on sekaisin jo toista viikkoa ja yöuni katkeilee. Vie todella aikaa sulatella kaikkea, ja tuntuu kuin pää ei olisi jotenkin tullut mukana kaikessa. Ihmisen, varsinkin vanhemmanpuoleisen ihmisen elämä perustuu pitkälti rutiineihin, tottumuksiin, siihen että sukat on siinä laatikossa ja asiapaperit toisessa. Nyt on sukat asiapaperilaatikossa ja asiapaperit sängyn vieressä. Siinäs seisot sukkapari kädessä ja ihmettelet, miksi vuokrasopimus on sukkalaatikossa.


Tämä kaikki piti saada ulos, että tulisi tilaa kaikelle kauniille. Sillä syksyinen Suomi on uskomattoman kaunis. Sieniä, marjoja, keltaisia lehtiä, sumua, hiljaisuutta. Metsäiset kävelyretket ovat olleet ainutlaatuisia tankkaushetkiä tässä sirkuksessa. Kosketan esi-isieni asuttamia taloja, etsin tuntemiani puita, kuuntelen kotijärven liplatusta. Maa ei ole ihan tuntemattomaksi muuttunut, ei vielä, ei kaikki. Kannatti palata. 






perjantai 8. syyskuuta 2017

Mammonan pauloissa

Elokuun blogi jäi väliin sattuneesta syystä. Ensin oli koko kesä aikaa ja sitten tulikin paluumuuton kanssa tupenrapinat. Nyt istutaan telttatuoleilla ja laatikkopino huojuu yhdessä huoneessa ja kasvaa toisessa. Sinnittelen ainokaisen paistinpannun ja muovilautasten kanssa, kun muut on pakattu. Mammonan määrä on ahdistavaa! Miksi kaikkea pitää olla kaksin, kolmin, neljin kappalein, kun yksikin riittäisi?

Yritin ensin myydä huonekaluja paikallisissa osto- ja myyntiryhmissä. Ajanhukkaa! Unohdin, että lupaus soitan huomenna tai tulen katsomaan tänä iltana ei merkitse mitään Irlannissa. Siinähän istut ja odotat, jos henkilö sittenkin tarkoittaisi mitä sanoi. 

Sitten liityin ilmaiseen kierrättäjäryhmään. Se oli enemmän makuuni. Yksi nuori perheenisä sanoi juuri päässeensä eroon tavaroistaan vastaavassa ryhmässä Bostonissa, saisiko hän varustetuksi uuden kotinsa Dublinissa freecycle-jengin kautta Irlannissa? Ryhmässä oli eri osastot antajille ja ottajille, ja tavara kiersi. Iloinen nuoripari tuli pakulla noutamaan kaikkea, mitä meillä keski-ikäisillä on enemmän kuin tarpeeksi: laseja, mattoja, kukkaruukkuja, työkaluja, kehyksiä, koreja, hyllyjä, puutarhakalusteita, lamppuja...! Olisipa vastaavia ryhmiä ollut minun nuoruudessani! 

Iloista antajaa Jumala rakastaa, vitsailimme nuorina likkoina, mutta tällä kertaa se oli totta. Harvoin olen ollut niin tyytyväinen, kun löysin vielä kaksimetrisen koivuntaimen ulkoruukussa ja sekin mahtui pakun perälle. Kättelin koivua hyvästiksi, olihan se emäpuun siemenistä kasvanut. Nuoripari lähetti valokuvan kiitokseksi, kukkani komistavat nyt upeaa kattoterassia.

Muuten viime viikot ovat kuluneet ankarassa stressissä. Näin jo painajaisia, että seison bussipysäkillä Suomessa, enkä muista osoitettani, ja bussi toisensa jälkeen huristaa ohi, kun en tiedä, missä asun. Toisessa unessa eksyin lähiomaisesta lontoolaisella kävelykadulla ilman kännykkää, enkä osannut käyttää älypuhelinta, jota joltain lainasin. Puhelin luisui vähän väliä käsistäni ja viesti katkesi. Heräsin omaan huutooni.

Muuttokuorman tilaaminen oli pahinta. Muuttopäivää ei saatu asunnon ostajan kanssa lukkoon kuin viime tingassa, ja se viime tinka vasta pahin päivämäärä onkin. Paikallinen firma tarjosi muuttoa hintaan 11 000 euroa, siis noin 16 kuution valmiiksi pakatuista laatikoista! Onneksi löysin suomalaisen firman, joka lupasi noutaa ja viedä alle puoleen tuosta. Huojennun vasta kun muuttoauto kurvaa pois pihasta!

Copper Coast, Waterfordin maakunta.


Wicklowin laaksoja.

Se oikea Hollywood! Wicklowin maakunnassa.


Mukavia päiviäkin kesässä on ollut, hyvästejä lempipaikoilleni ja maisemille. Irlannin maaseutu on valloittavan kaunis. Ei villiä korpea kuten Suomi, mutta kaunis silti.


Myös vietin läksiäisiä työpaikalla, sukulaisten ja harvoin tapaamieni tuttujen kanssa. Ihmetyttää silti suuresti, miten kaikkien on ehdottomasti tultava käymään Suomessa, kun samat tyypit eivät jaksa tulla tapaamaan samassa kaupungissa asuessani. Vai onko sekin taas vain irlantilaista höpinää. 

Kun valitin irlantilaisten petollisuudesta, miten aina kaikkea luvataan auliisti ja vannotaan aurinkoisesti, tuumasi eräs tuttu, että eihän kukaan halua, että toinen heti pettyy! Letting you down gently, on ajatusjuoksun nimi. Revipä siitä!
Mutta jos en tätä ole oppinut liki 40 vuodessa, en ikinä opikaan.


Seuraava blogi kirjoitetaan suomalaisessa kolmiossa kuusenlatvojen tasalla, kotijärven siintäessä lähellä. Odotan ruskaa, sieniä, raikasta syysilmaa, kunnon kahvia, gluteenittomia korvapuusteja, tofujäätelöä, ihania keltaisia perunoita, sorisevaa ja karheata äidinkieltäni, matalia ja hiljaisia sointuja. Sitä mikä inspiroi selkäytimestä!

Myös haluan nukkua sikeästi ja ilman painajaisia ainakin kuukauden yhteen menoon.



Hyvästi Irlanti!  
Victor's Way, Roundwood, Wicklowin maakunta.

keskiviikko 26. heinäkuuta 2017

Kirjoja ja kaaosta

Vink, vink: lopussa irlantilaisen kirjallisuuden suosituksia, kunhan saan päällimmäiset tunnemyrskyt alta pois.

Paluumuutto on sitten totta. Asunnolle on löytynyt ostaja, ja kahden aikuisen elämän purku on edessä. Purku on iskevä sana, sillä nyt todella puretaan, setvitään, lajitellaan, kasataan ja heitetään pois menneisyyttä. Jokaisella muuttaneella on muistissa tämä helvetti. Miten tavaraa saattaa olla näin paljon? Miten se piileskeleekään hyllyillä, seinillä, komeroissa, vintillä kuin nukkuva lepakkoparvi ja aiheettomasti ja rivosti häirityksi tultuaan alkaa liihotella huoneesta toiseen, päättömästi ja sätkien. Kirjarivit, joita ei edes huomannut, valtaavat kuutioittain tilaa pöydillä, lattialla, ja vihdoin muuttolaatikoissakin. Siinä on jotain, josta Einstein ei meitä varoittanut. Hauskat koriste-esineet ja viattomat jääkaappimagneetit, matkamuistot ja lahjaksi saadut taulut...mitä niille tekee? 

Huomasin myös, että irlantilaisen vintin lattia-ala on sama kuin asuinkerroksenkin, ja jos se on tupaten täynnä mammonaa, lajitteluakin on tuplaten. Irlannissa vinttipuuhille
Kattoluukku vinttiin, jonka joskus maalasin.
Stairway to heaven?
antaa oman säväyksensä ainoa sisäänkäynti kattoluukun kautta eli
koottavat tikkaat. Ei heikkohermoisille.

Logistiikan ammattilaisen sisarena tein lajittelupäätöksen: ensin pakataan pois näkyviltä EHDOTTOMASTI mukaan tuleva, tunnearvoltaan suurin kama. Sitten voidaan neuvotella. Taidetta olemme sekä itse tehneet että ostaneet. Tunnearvotaidetta tuli kolme isoa arkkua - arkutkin piti ensin ostaa. Seiniin jäi törröttämään tusinoittain hiellä ruuvattuja koukkuja (kirotut betoniseinät!). Kuplamuovi, jota olin viisaana säästellyt, kului päivässä. Elämä on aika surullista, kun täytyy googlata halvinta 60 metrin kuplamuovirullaa netistä ja istua odottamassa sitä. Kesällä.

Annetaan hyvään kotiin.

Tässä surullinen, riisuttu kirjahylly. enää valokuva-albumit ja kierrätyskirjat odottamassa. 

Mutta kirjat! Rakkaani, kyyhkyläiseni! Miten voin luopua niistä? Matkalaukussa Suomesta raahatut, tai kirppareilta löytyneet aarteet, kirjakaupassa jo puoliksi luetut ja sitten ostetut helmet, tai lahjaksi saadut yllätykset. On tehtävä pesäero kuin kylmenneessä avioliitossa: ei se tästä enää parane, ala mennä. Kyllä se silti aina kirpaisee. Kierrätyskeskukseen jätin yli kolmekymmentä vuotta maailmalla kantaneeni Filosofian alkeet, ja ehdin juuri nähdä, kun joku kyllästyneesti poimi sen hyllyltä, selasi ja laittoi takaisin. Suomalaisille kirjoille löysin onneksi suomalaisen lukijan! Nehän menevät suoraan roskiin täällä muuten. 


Tänään pakkasin suurimman osan kirjoistani, enää säästin tätä blogia varten irlantilaisen osastoni, koska joku kyseli suosituksia lukemiseen. Minulta on turha kysellä Maeve Binchistä, Cecilia Ahernistä tai Marian Keyesistä. Chick lit ei vaan säväytä minua, ja vaikka Maeve on sujuva kirjoittaja, jää minuun aina jokin nälkä hänen kirjojaan luettuani, kaikissa on niin onnellinen loppu. En tule häirityksi.

Tässä siis täysin omavaltaisesti valittu pieni lukemistoni, pääasiassa eläviä kirjailijoita, koska ne vanhat ja kuolleet ovat varmaan tuttuja monellekin.

Runous (tietääkseni vain Heaneyta suomennettu)

Seamus Heaney: Death of a Naturalist (blogissani ruodintaa Heaneysta tässä)
Eavan Boland: The Lost Land (ja kaikki muutkin hänen teoksensa)
Moya Cannon: Hands
Rita Ann Higgins: An Awful Racket
Paula Meehan, Mary O'Malley, Eavan Boland: Three Irish Poets, an Anthology
























Romaanit (monet näistä löytyvät suomennettunakin):

Edna O'Brien: In the Forest, A Pagan Place, The Country Girls (ja kaikki muukin hänen tuotantonsa)
Colm Toibin: Brooklyn, Nora Webster (blogiarvioni tässä)
Hugo Hamilton: The Speckled People, Every Single Minute (blogiarvioni tässä)
Anne Enright: The Green Road, The Gathering
John Banville: The Sea
Nuala O'Faolain: Are you Somebody?, Best love Rosie, A Radiant Life, My Dream of You, Almost there (blogiarvioni tässä)
Frank McCourt: Angela's Ashes,'Tis 
Roddy Doyle: The Woman Who walked into Doors

Tietokirjallisuus, journalismi:

Fintan O'Toole: Ship of fools, Enough is enough (blogiarvioni tässä






Novellit (kokoelmia):

The Granta Book of the Irish Short story, Modern Irish short Stories

Irlannin kirjallisuuden mestarit olivat pitkään miespuolisia. Työpaikallani yläasteen koulussa roikkuu juliste nimeltä Irish Literary Giants, jossa on pelkästään miehiä. Listani jälkimmäisessä novellikokoelmassa (vuodelta -83!) on 26 novellia, joista vain 3 on naiskirjailijan. Naisia ei näkynyt Irlannin runoudessakaan; naisen paikka oli olla hiljaa. Irlannissa vaikeneminen ja salaisuudet kertovat usein enemmän kuin itse rivit. Esimerkiksi Edna O'Brien jätti Irlannin, ja hänen kolme ensimmäistä romaaniaan laitettiin pannaan ja julkaisukieltoon 1960-luvulla liian julkeista aiheista. Eavan Boland on usein kertonut, miten pelkästään naisen arkimaailman aiheet, kuten pyykki tai keittiöpuuhat eivät kelvanneet runouteen, vaikka miehinen halonhakkuu tai kyntöpuuhat kävivät mainiosti metaforina ylväämmille aiheille.

Nykyään naiskirjailijoita ja -runoilijoita on pilvin pimein, ja nykynuoren voi olla vaikea edes uskoa, että jonkinlaista sensuuria tai syrjintää joskus oli.

Toinen iki-irlantilainen erikoisuus on kliseet, joita vilisee miltei jokaisessa romaanissa ja traditionaalisessa näytelmässä (Frank McCourt hyvänä esimerkkinä). On dominoiva klaanin marttyyriäiti, väkivaltainen isä, viinaanmenevä ja/tai hurskasteleva pappi, iloluontoinen ja huonomaineinen nuori nainen, melankolinen talon vanhapiika/poika, korkeaotsainen älykkö (usein kirjailijan huonosti verhottu minäkuva), ainakin yksi pervo, ja tarinan taustavoimina juoruileva, juopotteleva ja temperamenttinen kyläyhteisö. Tilan/talonomistus tai sen periminen näyttelee suurta osaa kuten naimakaupat tämän edesauttamiseksi. Suvun ja perheen siteet kitisevät ja natisevat, vaan eivät katkea. Hämmästyttävästi nämä kliseet edelleen pulpahtelevat ainakin oman ikäpolveni irkkukirjailijoiden tuotannossa. 

Vielä pakko mainita huumori: Roddy Doyle taitaa olla kuuluisimpia tässä lajissa. Häneltä mainitsemani teos kertoo kuitenkin kotiväkivallasta, ja luin kirjan seisaaltani kirjakaupassa, sen verran koukuttava se oli. Totta joka sana. Muuten olen hieman tympääntynyt Doylen ylilyövään tyyliin. Tällä hetkellä luen Paul Howardin eli Ross O'Carroll-Kellyn kolumneja Irish Timesin sunnuntainumerossa, ja jos puhekieltä ymmärtää, tarinat ovat iskeviä kuvia Irlannin luokkajakoisesta yhteiskunnasta. Howardin alter ego Ross seikkailee useassakin humoristisessa romaanissa. 

Irlantiin ovat myös suomalaiset kirjailijat sijoittaneet romaanejaan, esimerkiksi Hanna Tuuri ja Riitta Jalonen. Jälkimmäisen Todistaja Brigitin talossa (1998) luin juuri uudestaan, ja oli hauska kulkea tutuissa paikannimissä, vaikka aihe oli juuri kliseinen papin ja lesken salainen rakkaus. En tiedä miltä kirja maistuu Irlantia tuntemattoman mielessä, mutta minä luin sen mielelläni. Vain yksi kohta tuntui äärimmäisen epäuskottavalta: leskirouva ja nuori suomalaistyttö menivät rannalle papin kanssa, ja naiset menivät nakuna uimaan. SE ei ole mahdollista, vaikka pappi kuinka pysyttelisi kalliokielekkeen takana näkymättömissä! Irlantilaiset naiset ovat erittäin häveliäitä vartaloistaan. Kun kaikki käyvät pesulla kylpyhuoneessa eri aikaan, ei alastomuutta näe edes perheen sisällä tai naistensaunoissa, kuten suomalaisessa kulttuurissa.

Ja tästä aasinsillasta kulttuurikorppikotka vaappuukin jo seuraavaan: muutaman kuukauden sisällä pääsen suomalaiseen saunaan! ALASTI! 

Muita ihanuuksia, joita odotan: pyöräilyä, marjojen poimimista suoraan kädestä suuhun, sienestystä, ruskaa, suomalaista ruokaa, oman äidinkieleni lukemista ja kuulemista, kirjastossa vaeltelua, uuden kodin sisustamista suomalaisittain, ihmisten tapaamista, kahvipöytään kutsumista, ensi lunta, metsiä, kotikaupungin koluamista...

Vielä yksi kuukausi jäljellä Irlannissa: kullanpunainen, kostea, kypsä elokuu viljapeltoineen, oranssine tienvierikukkineen, kuutamoineen. Ikävöin tätä kaikkea jo etukäteen. Suomalaisen perusolotila on kaiho!