Pages

Wednesday, 8 January 2014

Irlantilaisia valheita

Edellisessä blogissa tuli mainituksi, että käsite yhteinen hyvä on niin juurtunut pohjoismaiseen ajattelutapaan, ettei sitä osaa edes kyseenalaistaa. Irlantilaisesta ajattelusta se tuntuu puuttuvan.

Esimerkiksi verottaja on edelleen them eli ne jotkut (britit?), jotka vievät meidän rahoja, varastavat jopa. Vaikka siirtomaaherrat ovat aikoja sitten häipyneet, eivät irlantilaiset tunne, että verotus tasoittaa tuloeroja ja tarjoaa mahdollisuuden hyvinvointivaltioon - irlantilainen epäilee syvästi, mihin verorahat kulutetaan - joskus aiheellisestikin.

Kun kansalla on näin syvä vastenmielisyys verotusta kohtaan, ei yksikään hallitus (puolueesta riippumatta) edes yritä nostaa tavallista veroprosenttia. Yläluokan veronkierto kaikessa hiljaisuudessa on huippuluokan taitolaji sinänsä, mutta heillä onkin varaa palkata alan asiantuntijat. Ns. valkokaulusrikollisuus on vasta viime aikoina tullut julkisuuteen, ja sen penkominen on maksanut triljoonia.

Tavallista työntekijää rokotetaan hienostuneesti, irlantilaiseen tapaan. Sain hiljattain selvityksen, mitä lyhenteet palkkakortissani oikein tarkoittavat. Tavallisen PAYE (Pay As You Earn) - tuloveron lisäksi maksan kahta eri lisäveroa, joita ei verokarhuiksi luulisi, niin lampaitten vaatteissa ne kulkevat: Universal Social Charge sekä Pensions Grouped. Jälkimmäisen luulin hyväuskoisesti kartuttavan omaa eläketurvaani, mutta se onkin kuulemma taas yksi lisävero, joka katoaa johonkin Bermudan kolmioon. Universal Social Charge taas perustettiin korvaamaan jotain vajetta budjetissa, jota kukaan ei enää muista.

Jostain häpeällisen nimettömästä sarakkeesta vähennetään tuntematon summa, jolla jokainen Irlannin veronmaksaja tukee katolisen kirkon hyväksikäyttämiä uhreja, joille on annettu tähän mennessä jo 1.1. biljoonaa (miljardia? Äidinkieleni pettää tässä) euroa korvauksia - mielestäni aivan oikeutetusti ja aivan liian myöhään. Mutta hetkinen, minähän en edes ole katolinen, enkä ole ottanut osaa vuosikymmenien systemaattiseen hyväksikäyttöön, en suojellut lastenraiskaajia ja -pieksäjiä, en siirrellyt heitä seurakunnasta  toiseen, en kiistänyt pedofilian olemassaoloa. Eikö ainoa maksumies tässä pitäisi olla katolinen kirkko ja sen hengelliset säädyt, joiden takana upporikas Vatikaani seisoo?

Näin ei kuitenkaan ole. Bertie Ahernin hallituksen opetusministeri Michael Woods teki hiljaisen sopimuksen katolisen kirkon kanssa v. 2002, että se maksaa korvauksista 50%, valtio (lue: veronmaksajat) maksaa loput. Lasku kirkolle oli silloin 128 miljoonaa. Muutenhan kirkko olisi mennyt konkurssiin. Tätä ei kysytty kansalta, tästä ei keskusteltu hallituksen istunnoissa julkisesti. Korvausten lopullista summaa ei kukaan tiennyt. Yksi mies allekirjoitti avoimen shekin, jota minäkin palkkatyölläni maksan. Itse asiassa on todennäköistä, että hyväksikäytön uhritkin maksavat omia korvauksiaan, jos käyvät palkkatyössä. (Mieleeni tuli ilkeä ajatus, että pikemminkin joka kirkon ovenpieleen pitäsi laittaa keräyslipas: Tähän uhrikorvaukset. Me kannatamme kirkkoa!)

Korvauksien loppua ei näy, kun uusia skandaaleja paljastuu. Laman tuomien leikkauksien lisäksi myös tämä velka kuormittaa opetusbudjettia - ikävin tuloksin nykyisille koululapsille (Linkki tästä )

Katolinen kirkko ei ollut ainoa osasyyllinen lasten ja nuorten hirvittävään kohteluun, seksuaaliseen hyväksikäyttöön ja fyysiseen ja psyykkiseen kuritukseen. Siinä olivat kaikki valtion elimet mukana: koululaitos, sosiaalivirasto, sairaalat, oikeusistuimet ja poliisi. Kukaan ei kyseenalaistanut mitä tehtiin, kukaan ei puolustanut lapsia, jotka usein tulivat köyhimmistä sosiaaliluokista, ongelmaperheistä, maalta tai kaupunkien slummeista. Joskus pelkkä orvoksi jääminen vei lapselta oikeusturvan.




Vaikka koko yhteiskunta oli juonessa mukana, tuntuu silti epäoikeudenmukaiselta sälyttää korvausvastuu tavallisella veronmaksajalla. Katolinen kirkko oli valtaportaista ylimmällä ja kontrolloi kaikkia yhteiskunnan aloja. Heitä ei uskaltanut kyseenalaistaa kukaan. 

Kirkon toimintaa puolustellaan usein sillä, että muuten Irlannissa ei olisi ollut minkäänlaisia kouluja, laitoksia tai sairaaloita, katolinen kirkko mahdollisti ne köyhässä maassa. Väitteeseen on ollut vaikea vastata, kunnes törmäsin mieheen, joka todistaa tämän myytiksi.


Luen parhaillaan maanmainiota kirjaa, Fintan O'Toolen Enough is Enough (=Nyt riitti). Harvoin olen kiljunut riemusta ja huitonut nyrkilläni Yes!!! lukiessani poliittista analyysia. O'Toole kirjoittaa niin selkeästi, hauskasti ja terävänäköisesti, että luulisi häntä Muukalaiseksi. Irlantilaisena hänellä on kuitenkin ainutlaatuinen kyky nähdä, mistä esiaikaisesta suosta Irlannin myytit kumpuavat. Hän ei kavahda löytämänsä mönjän löyhkää, vaan pakottaa katsomaan.

Suosittelisin kaikille Irlannista syvemmin kiinnostuneille erityisesti lukuja Myth of Charity (Hyväntekeväisyyden myytti), jossa paljastetaan Irlannin koululaitoksen ja terveydenhuollon myytit,  ja Myth of the Republic, joka käsittelee Irlannin itsenäisen tasavallan myyttiä.

Kaikkein antoisinta oli O'Toolen analyysi siitä, miksi myytit ovat syntyneet. Tässä löytyy vertailukohde Sofi Oksasen kirjoihin Viron historiasta - tiedetään asioita, mutta ei tiedetä. Totuus puetaan valheeksi, jonka jälkeen valhe julkaistaan totuutena, myyttinä. Motoksi sopisi erään Oksasen kirjan nimi: Kaiken takana oli pelko. 

Kuitenkin ratkaisu on aina sama, niin henkilökohtaisessa elämässä kuin yhteiskunnassakin: vain totuus vapauttaa. Amen.

Irlantilaisille omalaatuinen totuuden kierto, josta kirjoitin edellisessä blogissa, on samalla sekä syy että seuraus. Muna vai kana? O'Toole antoi sille nimenkin: double-think. Ajatellaan asioista yhtaikaa kahta eri versiota. 

Repesin totaalisesti, kun O'Toole kertoi tarinan eukosta, jolta kysyttiin, uskoiko hän maahisiin (little people). Eukko vastasi: Ei, en usko, mutta kyllä niitä täällä on!




Kuten O'Toole huomioi, tällä on myös meriittinsä, mitä tulee sanataituruuteen ja verbaaliseen mielikuvitukseen. Irlantilaisten sanavarastossa on vaikka kuinka paljon kummallisia termejä:

  • hedging your bets
  • it's neither here nor there
  • bit of both
  • much of a muchness
  • it is and it isn't
  • it depends

Keskustelussa viitataan usein epämääräisesti henkilöön your man, ja jos ei heti ymmärrä, your man below/ yesterday/ over there. Tärkeäkin esine voi olla that yoke tai thingammabob tai thingamajib.

Ylipäänsä suoruutta ja ikävien asioiden kutsumista niiden oikeilla nimillä vältetään. Syöpä-sanaa ei pitkään käytetty avoimesti, vaan henkilöllä oli serious illness (vakava sairaus). Jos joku teki itsemurhan, hän died in tragic circumstances (kuoli traagisissa olosuhteissa). Minulta meni puoli elämää, ennen kuin tajusin, että hämmästyttävän yleinen sairaus kidney infection (munuaistulehdus) tarkoittikin paljon hävettävämpää virtsatietulehdusta.

Kun kielen vaihtaminen jo sinällään on vaikeaa, kuluu totisesti ihmisikä näitten ajatusmallien, hienosäätöjen ja kansallistermien ymmärtämiseen. O'Toolesta löytyi korpisuomalaiselle majakka Irlannin sanasumuun ja käsitekaamokseen.



1 comment:

  1. P.S. O'Toole ei tietenkään keksinyt käsitettä "doublethink", vaan sen riimitti George Orwell jo vuonna 1949 kirjassaan 1984. Kirja odottaa yöpöydälläni unettomia öitä.

    ReplyDelete