Oodi suomalaiselle naiselle

 Viimeisin tempaus kuvataiteen kurssillamme oli näyttelyn suunnittelu ja pystytys. Siis ei meidän töidemme näyttely, vaan opiston muiden oppilasryhmien taidonnäytteiden esittely. Helppo nakki, ajattelin, onhan noita näyttelyitä jo pystytetty, sekä omia että ryhmien.

Sitten näimme näyttelytilan: liki 500 neliötä liiketilaa kauppakeskuksessa, lasiseiniä ja viisi metriä korkeutta. Hui! Mietin, miten pitsiliinat ja puukulhot ja maalaukset saadaan täyttämään tuota tilaa. Kurssilla on vähän alle 20 naista. Miten ihmeessä saamme tämän aikaan parissa viikossa? 

Tiimityö oli se taikasana. Kurssin vetäjä, kokenut taiteilija ja opettaja antoi meille
työtehtäviä, jonka ympärille kehitimme tiimit, johon kukin sai hakeutua. Olin mielestäni ovela: sekasortoa ja kaaostahan tästä varmasti oli tulossa joten ilmoittauduin markkinointiryhmään. Silloinhan kaikki on jo valmista, kun aletaan markkinoida. Minulla on tiedonvälitys ollut verissä jo nuoresta pitäen. Some ja netti on tehnyt tiedottamisesta helppoa ja ilmaista. 

Täytyy myöntää, että pelkäsin, mitä niin suuri naisjoukko saa aikaan. Kinaa, väittelyjä, valtataisteluja, takana puhumista, epäluuloja. Olihan siitä kokemusta työ- ja järjestöelämässä ulkomailla, naapurisovusta puhumattakaan. Naiset sitä ja tätä. Apua!

Aika harhaan menin epäluuloineni. Olen sitä ikäpolvea, joka ei saanut opetella mitään puu- ja metallitöitä koulussa, saatoin vain kurkkia ovelta joskus ihmeissäni. Käsitöistä sain kuutosen (äidin neulomat villasukat huom!). Ulkomailla en ole koskaan nähnyt naisia, joilta sähköisten työkalujen käyttö käy ihan luonnostaan ja jotka eivät arkaile tikkailla tai kantaessaan painaviakin tavaroita. Suomalaisille naisille mikään ei ole este: opetellaan jos ei osata. 

Tästä aiheesta jaksan aina kiihtyä: miksei tytöille ja pojille Irlannissa opetettu (eikä vieläkään opeteta paikoittain) sekä kotitaloutta että puutöitä? Nehän ovat elämäntaitoja. Tyttärieni katolisessa tyttökoulussa ei edes ole puu- ja metalliluokkaa, poikieni poikakoulussa ei kotitaloustiloja. Sukupuolien erottaminen jatkuu edelleen, vaikka ala-asteella sentään pojat ja tytöt alkavat jo istua vierekkäin samassa koulussa, luojan kiitos. 

Suomalainen nainen on opiskellut yhteiskouluissa ainakin jo 1970-luvulta lähtien. Työelämässä sukupuolet sekoittuvat ja työskentelevät aika tasaveroisina. Otamme tämän Suomessa niin itsestäänselvänä, että unohtuu, miten ainutlaatuista se maailmassa on. 

Olin hämmästynyt, miten helposti kaikki loppujen lopuksi sujui. Viestit viuhuivat WhatsApissa ja meileissä, kuvia ja listoja kyhättiin, valvontavuorot kymmenelle päivälle sovittiin sutjakasti netissä. Teamsissä istuttiin ainakin kerran palaverissa, ihana suomen kielen sana. Olen ollut poissa työelämästä jo kahdeksan vuotta, joten melkein hengästyin ripeydestä, jolla kaikki eteni. 

Fyysisesti huomasin harmikseni, etten enää kiidä kuin ompelukone paikasta toiseen, kyykistele, konttaile ja kiipeile kuten mielessäni edelleen teen. Kuilu sen välillä, mihin yhä kuvittelen pystyväni ja mitä todellisuudessa tapahtuu, alkaa olla Ison Hautavajoaman luokkaa. Energiani simahti jo 150 teosnimeä leikellessä ja liimaillessa. Polvi sanoi itsensä irti (no kuvaannollisesti onneksi), vaikka sillä voi olla enemmän tekemistä ison kirjakaapin kantamisen kanssa - mutta se olikin eri projekti. 

Eniten minua ilahdutti naisenergia ja yhteistyö: miten helposti projekti sujui, kun neuvoteltiin, suunniteltiin ja kaikki kantoivat vastuunsa. En ainakaan todistanut yhtäkään riitaa. Enemmän tilassa oli naurunkäkätystä ja puheen pulputusta kuin kärvistelyä. Kaikki olivat vilpittömän ylpeitä ja onnellisia, kun yleisöpalaute oli luokkaa WOW! Avajaisissa ja valvontavuorollani tapasin monia opiston oppilaita ja kävijöitä, joiden kanssa oli kiva ihmetellä, mitä kaikkea kursseilla tehdään. Monelle taitajalle tämä oli ensimmäinen kerta, kun heidän töitään oli julkisesti näytteillä. Minullekin oli yllätys, miten moninaista tämänlaatuinen harrastaminen on: keramiikkaa, puutöitä, kankaankudontaa, grafiikkaa, nypläystä, lasitöitä, koruja, ikoneja, vaatesuunnittelua, eri maalaustekniikoita. 

Jos jotakin olisin halunnut vielä tempaista, niin viestiä säästöjen ja leikkauksien tekijöille: ymmärrättekö tämän arvoa? Hinnan te tiedätte, ja siitä leikkaatte, mutta tämän arvoa ei rahassa lasketa ikinä.  

Olen ylpeä suomalaisista naisista, kansalaisopiston perinteestä, kaikista mahdollisuuksista, joita meillä Suomessa on. Ei anneta tämän valua hiekkaan, ei anneta leikkauksille periksi. 

Olen ulkomailla eläessäni tottunut yksinäisyyteen ja ulkopuolisuuteen, nyt tuntuu, että olen taas omieni parissa, osa jotain ryhmää. Eikä tämä ole ainoa! Taiteen ja kulttuurin parissa tapaa kivoimmat ihmiset. Hullujahan me olemme, teemme työtä ihan ihmeellisten projektien parissa.

Minäkin olen jo loppusuoralla muotoiluprojektini kanssa: työnimi on Näkymätön ovi. Olen uskaltautunut käyttämään vannesahaa ja talttaa. Hitsaamisen taidan kuitenkin jättää väliin! Teoksessa on paljon symboliikkaa ja tuntuu, että siitä voi kasvaa vielä jotain isompaakin, kirjoittamista siitä ainakin pulppusi.

Ohessa kuvia näyttelystä, joka nyt on siis pakattu pois kuin joulukoristeet ikään, yhtä haikein mielin. Suurin osa kuvista lähiomaisen.

Tiedotteiden tuunaamista viime hetkellä.
Viitoitus paikalle on tärkeää!

 

Yleiskuva suurprojektista.

Hopeareunus

Nuhaflunssa antoi tavallista enemmän aikaa lukea ja katsoa leffoja. Kahlasin läpi pinoiksi kasvaneita lukurästejä, kun en muutakaan jaksanut. 

Luin vihdoin Klaus Ove Knausgårdin mammuttiteoksen Taisteluni (Toinen kirja), silkkaa autofiktiota 638 sivua hänen elämästään, ihmisten oikeilla nimillä, nuoren miehen kasvamista parisuhteeseen ja isyyteen. Sitten katsoin isä ja tytär -suhteesta kertovan elokuvan Aftersun, paljolti lempinäyttelijäni Paul Mescalin takia (hän debytoi korona-aikaan irlantilaisessa hittisarjassa Normaaleja ihmisiä). Aiemmin olin ahminut Sally Rooneyn Intermezzon, joka myös kertoo ahdistuneista urbaaneista kolmekymppisistä, tällä kertaa Dublinissa. Lukupiirissä meillä oli ollut Oksana Vasjakinan Haava, venäläistä vastaavaa kerrontaa. Suomalaista autokfiktiota on nuorten naiskirjailijoiden kynästä tulvinut melkoisesti viime aikoina. 

Kolmekymppisen elämä tuntuu kaukaiselta, on vaikea enää samastua. Kaikissa näissä kirjoissa on yhteistä syvän masennuksen kuvaaminen. Mietin, onko se tyypillinen ikä pudota elämästä ja vajota synkkyyteen. Minä kärsin kolmikymppisenä depressiosta, mutta olen ajatellut, että siihen oli hyvät syyt. Entä jos olin muuten vain apeuteen taipuvainen? Vaikka kaikki olisi muuten ollut hyvin? En usko. Kun elämäntilanteeni parani eron myötä, sain heti elämänhalusta kiinni, innostuin kaikesta, nautin, opin taas nauramaan, suurelta osin kiitos lähiomaisen, joka jaksoi minua.

Aftersun-elokuvassa nuori isä ponnistautuu alkuun iloiseksi ja leikkisäksi, koska viettää harvinaista laatuaikaa lomalla tyttärensä kanssa, muuten tytär asuu äidillään Skotlannissa. Kovin syvässä masennuksessa ei kauan pysty tuollaiseen vitsailuun, päinvastoin, puhuminen on ponnistus ja muiden yritykset piristää tuntuvat ahdistavilta. Joinakin päivinä hengittäminenkin on raskasta, jaksaa tuskin nousta sängystä. Sisällä on vain jatkuvaa tuskaa. Elokuva muistutti järkyttävällä tavalla, miltä todella syvä depressio tuntuu, miten mustaa siellä on, miten houkuttelevaa itsetuho on. Jäin pitkäksi aikaa mietteisiini leffan loputtua.

Tuntuu nurinkuriselta, kun nykyään uutisoidaan, että nuoriso on se kansanosa, joka kärsii masennuksesta. Heillähän on kaikkea! Katson kateellisena heidän täydellisen terveitä kehojaan, voimaa ja energiaa, joka heissä vielä piilee, ja sitten sairas pää sumentaa kaikki mahdollisuudet käyttää voimavaroja.

Itse varoo joka askelta jäällä, yrittää syödä ruokaa joka ei kuormita sydäntä, käy urheasti Pilateksessa venyttelemässä jäseniä, jotka käyvät yhä kankeammiksi ja heikoiksi, tuskailee aikaa, kun saattoi vain tarttua lapioon ja kaivaa kuopan kasvimaalle. Aamulla kuulostelee ensimmäiseksi, missä kunnossa kroppa on. 

Vanhenemisessa oppii olemaan itselleen armollinen, ei tarvitse enää olla mitään kenellekään. Vanhoina olemme kaikki ryppyisiä raukkoja, niin professorit, filmitähdet kuin olympiavoittajatkin. Näillä nuorilla on vielä vimma olla joku, tehdä jotain mahtavaa, näyttää mihin pystyy. Knausgård löpisee filosofiasta ja kirjallisuudesta ja tuskailee, kun joutuu hoitamaan omia lapsiaan eikä pääse kirjoittamaan. Kuuskymppisen näkökantilta ei ole suurtakaan epäilystä, kumpi puuha on oikeasti antoisampaa ja tärkeämpää. Niin kuin itsekin oman ajan puutetta tuskailin. Varmaan molempi parempi.

Saattaa olla, että nuoret eivät niinkään kärsi masennuksesta, vaan ahdistuksesta tämän kummallisen nykymaailman edessä. 

Oliko oma nuoruuteni parempaa aikaa maailmassa? 1970-luvulla peloteltiin öljyn loppumisella, järvien lopullisella saastumisella, ydinaseilla, kolmannella maailmansodalla joka tuhoaisi kaiken. Tieto ei kuitenkaan tulvinut joka paikasta kuten nykyään. Joukkovoima nousi ja taisteli luonnon puolesta, työläisten puolesta, opiskelijoiden puolesta. En muista ahdistuneeni kuin ohimennen maailman ongelmista, oma elämä oli niin täynnä. Ystäviä, rakastettuja, exiä ja tulevia, taidetta, kulttuuria, liftausreissuja, istumisia aamuun asti viinipullojen tyhjentyessä. Kaikki tietysti muuttui, kun lähdin ulkomaille, opin tuntemaan yksinäisyyden.

Ehkä se näissä autofiktiivisissä kirjallisissa angsteissa ärsyttää, että yhteiskunnallinen osallistuminen ja vaikuttaminen, edes poliittisten ja taloudellisten voimasuhteiden tajuaminen puuttuu kokonaan, kaikki on vain yksilöllistä minäminäminää. Virkistävänä poikkeuksena Emilia Männynväli, jonka Toiste en suostu katoamaan luin innolla. Äitiyden voimasta kertoi upea lause: Lapsi pyyhki pois kaikki pelkoni, jotka eivät koske häntä. Ilmankos hänen bloginsa ja kirjansa ovat herättäneet vihapuhetta ja uhkauksia, hänhän on suorastaan vaarallinen!

Oikeastaan on ihan turha yrittää vertailla omaa nuoruuttaan nykypäivään, maailmassa kaikki on toisin. Paitsi ihmisten merkitys, hyvien ystävien, perheen ja parisuhteen merkitys. Se on kai ainoa turva, joka meillä on.

Sen vielä haluan sanoa, että masennuksesta ja itsetuhoisuudesta pääsee pois, ihminen ei ole yksin, apua on olemassa, lääkkeitä jotka auttavat jaksamaan päivästä toiseen ja terapiaa, jossa voi kohdata pahimmat pelkonsa. Ehkä se Aftersunissa jäi niin viiltämään, teki mieli huutaa: sinä et ole yksin! Hae apua! Tyttäresi tarvitsee sinua. Elämällä on paljon vielä takataskussa.

Niin että nuhaflunssassakin on hopeareunuksensa, ehtii lukea ja ajatella.

Maaliskuussa asetan uusimpia töitäni näytteille Hämeenlinnan Willa Vaskin  käsityökaupan kahvilaan. Näyttelyn nimenä Siis kauneutta on. 

Eeva Kilven runoa kannattaa siteerata tässäkin:

Siis kauneutta on.

Iloa on.

Rakkautta on.

Kaikki maailman kurjuudesta kärsivät,

puolustakaa niitä!

Eeva Kilpi: Laulu rakkaudesta ja muita runoja (1972).

Tiimityötä

 Tammikuu on pimeää, harmaata ja hiljaista Suomessa. Mitä mainiointa aikaa taiteentekoon ja lukemiseen. Kun ulkona hämärtää jo neljältä ja teillä liikkuminen vaatii luistimia - tai piikkareita - on hyvä tilaisuus kaivaa kankaat ja värit esille ja ryhtyä luomaan. Minulla sentään on viitekuvia ja mielikuvitus apunani kun luon kuvia, lähiomainen puolestaan suree (lue: nurisee), kun ei ole VALOA jolla valokuvata ulkosalla. Onneksi hän voi käyttää vanhoja töitä uuteen: tehdä vuoden kuvakirjaa ja suunnitella näyttelyjä.

Latu, kuivapastelli.

Joskus ihmettelen oikeasti, mitä olen tehnyt, jotta meillä menee näin hyvin tiiminä. Ei nimittäin ole helppoa sovittaa kahden taiteilijan luomisvimmaa ja siihen liittyvää materiaalivuorta yhteen. Ehtona talon ostolle oli minun puoleltani se, että saan vierashuoneen työtilaksi, sillä olen koko elämäni kaivannut tilaa, jonka oven saa kiinni. Sen jälkeen, kun jätin neitsytkammioni vanhempieni talossa, olen aina joutunut pistämään muiden tarpeet omieni eteen, ensin kumppanien, sitten jälkikasvun. Niin aikaa kuin tilaakaan ei riittänyt luovuudelle. Kirjoitin olohuoneen nurkassa ja maalasin keittiön pöydän ääressä, kun aikaa vihdoin sai litistetyksi itselle. Varmaan aika tavallinen naisen tarina.

Uusi aamu, öljy

Nyt minulla on iso kirjahylly, kaappeja, hyllyjä, iso kirjoituspöytä ja maalausalusta. Ja se ovi. Se ilmoittaa, milloin minua ei saa häiritä. Kun maalaan, sovitan taustalle etnomusiikkia YLE Areenasta (suosikkini on Keinuva talo ja Keidas). Maalauksen aloittaminen jännittää aina vähän, epäonnistumisen mahdollisuus on vaanimassa, etnomusiikki antaa rohkeutta ja rentouttaa. Olen usein hämmästynyt, mitä kaikkea ihmiset saavat aikaan instrumenteilla ja äänijänteillä. Etnomuusikoilla ei ole helppoa tässä maailmassa, monessa kulttuurissa juuriin perustuvaa työtä vaanitaan ja hyljeksitään, heidän elämäntarinansa ovat selviytymisiä. 

Lähestyvä ukkonen, öljy

Kirjoittamiseen taas tarvitsen hiljaisuutta ja keskittymistä, kuten nyt. Lähiomainen puolestaan joutuu keskeyttämään työnsä ruudun ääressä usein, kun minä kyselen milloin mitäkin olohuoneessa, jossa hän työskentelee. Televisiota päädymme usein katsomaan selin toisiimme, kuulokkeet päässä, kumpikin omaa ohjelmaamme seuraten, hän netistä, minä suomalaisilta kanavilta.

Sain tyttäreltä joululahjaksi 365 runon kokoelman, ja olemme ottaneet tavaksi aloittaa aamut runolla. Joko olen kertonut, että lähiomainen valmistaa meille puuron ja kahvin ja tuo sänkyyn? Joka aamu. Sen jälkeen hän lukee ääneen päivän runon. Jos se on vaikea, lukee hän sen uudestaan ja tarkistamme sanoja ja runoilijan taustaa avuksi. Joskus runo nappaa, joskus ei. En tiedä, mitä tekisimme jos aamulla olisimme vielä riidoissa. Pitkän liiton salaisuus voi olla se, että jos eli kun riidellään tai väitellään, sen yli pääsee aika nopeasti. En kestäisi jatkuvaa vihamielisyyden ja kaunan ilmapiiriä, siitä on riittävästi kokemusta aiemmassa elämässä. Kaikesta ei voi olla samaa mieltä ja jotkut asiat hankaavat aina vaan, yli 25 vuoden jälkeenkin. Juju piilee siinä, ettei loukkaa toista henkilökohtaisuuksilla eikä käytä yli-ilmaisuja kuten sinä aina, silloinkin kun, ei koskaan, joka asia, mikään, koskaan, missään, tyypillistä. Uusperheessä ei myöskään kannata arvostella toisen jälkikasvua tai vanhemmuutta, saati sukulaisia. 

Parasta on nauraminen. En tiedä, miten muut naiset käynnistyvät, mutta miehellä, joka saa naisen nauramaan on aina etulyöntiasema. Päivä pelastuu, kun saa hihitellä toisen töppäyksille ja omituisuuksille - tai omilleen. Huumorintajuton ihminen on kauhistus. Toinen ehdoton etu on kumppani, jonka kanssa voi väitellä ja keskustella mistä vain. 

Kannattaa myös kuunnella toista, silloinkin kun se ei niin kovasti kiinnosta. Tätä vastapalvelusta kannattaa harjoittaa aiheista, jotka ovat toiselle tärkeitä. Minun ihmissuhdeanalyysini vastaan hänen krikettireportaasinsa. Tosin iän karttuessa olen huomannut, että nämä syvälliset analyysit, joihin uppoan päivän päätteeksi usein harmillisesti keskeytyvät toisen kuuluvaan kuorsaukseen. Oma vika, sanoinhan kerran, että en voi olla vastuussa itsestäni, kun olen syvässä unessa. Minä tarkoitin aamua, mutta kaipa tiimissä pitää hyväksyä, että nukkuvan edesvastuuttomuus pätee ajasta riippumatta. Ihmisen iho on kuitenkin aina tervetullut, nukkui tai ei, sitä ei koskaan saa tarpeeksi.

Kodissa tiimityö jakautuu luonnollisesti: se tekee joka osaa ja jaksaa. Siksi aamiainen sänkyyn ja Manulle illallinen (nuoret: googlatkaa tämä). Olen myös kiitollinen, että lähiomainen osaa sellaistakin kuin passepartoutin leikkaus, kehystäminen ja teoksen valokuvaaminen. Hän selvittää tekniset viat, minä vastaan ruokapuolesta. Hän pyykkää, minä imuroin. Kaikki toimii. Koti on pölyinen.

Kesän viipyily

Olemme toistemme parhaat kriitikot mitä tulee kuvalliseen puoleen. Kirjoituksistani hän ei luonnollisesti voikaan antaa palautetta, kun kirjoitan suomeksi. Tämän blogin hän lukee google-kääntäjän avulla, joskus hilpein seurauksin, sillä tekoäly ei älyä pienintäkään poikkeamaa puisevasta kirjakielestä. Voin jo arvata, missä se kompastuu näitä rivejä tihrustaessaan. Vai mitä tekoäly tekee? Lukee, skannaa, seuloo? Arvaa?

Olisi mukava lukea tavallisten ihmisten tavallisista parisuhteista, mikä ne saa kestämään. Se, mikä ne rikkoo, taitaa olla sitä yleisempää kuvastoa elokuvissa ja kirjallisuudessa. Onnen siemen on siinä, että saa tehdä elämässään sitä mistä tykkää ja kumppani auttaa siinä kaikin voimin. Molemminpuolisesti.

Eläkeläiselämässä on paljon hyvää, huonoa on taloudellinen puoli ja senkin kestää. Aikaa elämiseen tarvitsee, ei rahaa. 

Kotoisan aamun tiivisti eräs runoilija englanniksi:

Ote runosta Morning (Billy Collins)

This is the best-

throwing off the light covers,

feet on the cold floor, 

and buzzing around the house on espresso-

maybe a splash of water on the face,

a palmful of vitamins-

but mostly buzzing around the house on espresso,

dictionary and atlas open on the rug,

the typewriter waiting for the key of the head,

a cello on the radio,

and, if necessary, the windows-

trees fifty, a hundred years old

out there,

heavy clouds on the way

and the lawn steaming like a horse

in the early morning.

Nopea suomennos:

Tämä on parasta-

huitaisen syrjään peitot,

jalat kylmälle lattialle, 

ja pörrään ympäri taloa espressolla-

ehkä huljautan vettä naamalle,

kourallinen vitamiineja-

mutta enimmäkseen pörrään ympäri taloa espressolla,

sanakirja ja kartasto auki matolla,

kirjoituskone odottaa aivojen näppäilyä,

radiosta selloa,

ja, tarpeen mukaan, ikkunoita-

puita jotka ovat viisikymmnetä, sata vuotta vanhoja

ulkona,

raskaita pilviä tuloillaan

ja ruoho höyryää kuin hevonen

aikaisin aamulla.