v. 1975

 Sattuneesta syystä tulin miettineeksi nuoruuden vuotta 1975. Siitä on nyt 50 vuotta, kun sukuun syntyi ensimmäinen lapsenlapsi, joka siis vietti puolivuosisatasta eilen. Pöyristyttävää, tätä rataa he saavat meidät kohta kiinni!

Mietin, mitä tapahtui sinä vuonna. Kuulemma ETYK-kokous Helsingissä, Anne Pohtamo valittiin Miss Universumiksi, ykkösenä soi Vicky Rostin Kun Chicago kuoli, Uuno D.G. Turhapuro oli suosituin elokuva. Vietnamin sota loppui, Thatcher nousi valtaan, Watergate-skandaali tapahtui, amerikkalaiset ja venäläiset tekivät yhteistyötä avaruuden valloittamisessa.

Mikään näistä ei juuri hetkauttanut minua, vaikka näemmä kävin Turhapuron katsomassa ja varmaankin laitoin baarissa lantin jukeboksiin kuullakseni Vickyn uusimman. Minulla on nimittäin primäärisiä dokumentteja vuodelta, kuten jokaiselta teinivuodeltani. Useimmilla teinitytöillä tuohon aikaan oli Teinikalenteri, pienenpieni muistio johon saattoi hyvällä tussilla kirjoittaa kolme riviä jokaisesta päivästä. Salaisuuksien pito vaati erinäisten koodien ja salanimien käyttämistä, ja nyt lukiessa monikin muistiinpano jää hämäräksi. 

Mitään onnen aikaa ei tuokaan murrosikä ollut, vaan sisälsi paljon ahdistusta ja itkua. Olen unohtanut, miten paljon siinä iässä itketti. Eikä vain ohimenevää kyynelehtimistä vaan monen tunnin kohtauksia, usein alkomahoolin laukaisemana. Riita rakastetun kanssa tai saarna kotiväeltä laukaisi illan mittaisen hysterian. Toisaalta silloin ei voinut paeta someen, vaan ahdistukset purettiin ystävän kanssa tai päiväkirjaan. Päiväkirjojakin on tusinakaupalla. Puhumattakaan kirjeistä! Niitä saatiin ja lähetettiin useita joka viikko. 

Vuonna 1975 olin lukiossa kielilinjalla ja koulupaine alkoi jo nousta. Olin toivoton matikassa, mutta muut aineet menivät hyvin. Todistuksen numerot, joille oli oma sarakkeensa teinarissa, olin kirjannut tunnollisesti ylös. Kiitettäviä tippui ainekirjoituksesta, kuvaamataidosta ja englannista. Muuten koulun kokeet esiintyivät huutomerkein varustettuina marginaalissa, millä sijalla ne muutenkin elämässäni silloin olivat. Ylioppilaskokeet siintivät silloin vielä kaukana tulevaisuudessa, aikaa oli. 

Kirjoitin ylös huvittavimpia merkintöjä:

2.1. Kouluun - yök... Mä en ole koulumyönteinen oppilas! Mua etoo tää kaikki heti alkuun.

4.4. Mamin syntkät 50v. HUH. Eteisen naulakko romahti, muuten.

10.1. Hlinna by night = 0.

9.2. Himassa vasta 03.30.

9.3. Tiputettiin ponua ja käytiin katsomassa James Bond = 0.

17.3. Vienon kanssa riehuttiin rokattiin riemuttiin räimittiin.

3.4. Konekirjoituskoulussa.

10.5. Leffa: Solaris. Saanko kesäduunia?

12.5. Jäätiin kii lintsauksesta. 4000 lyöntiä kokeissa.

28.5. Äänitin A:lla musaa 5 tuntia. PUUH.

31.5. Kevätjuhla - hyvä totari.

8.6. Elämäni painajainen töissä, mä olen niin väsy että tekis mieli itkeä. Töissä 9.30 - 20.30.

21.6. Juhannuspv. Voi vittu! Poltin reiteni töissä. Tästäpä tuli mukava juhannus. 10pv sairaslomaa.

17.7. A lähtee huomenna Interrailille. No comments.

3.9. Oltiin Hesassa torilla UKK - 75v. Karmeeta!

8.11. Konsertissa: Procol Harum.

Ja seuraavan vuoden seesteisempi miete: 

7.1. 1976. Kirjoittelin ja lueskelin. Hyvin käytetty ilta. Oisko kirjallisuus mun leipätyö?

Jatkoa:

8.1. Lueskelin Marxin oppeja, josta P. hieman hätääntyi. Se ei luota mun kritiikkiin oikein. Sovittiin silti...

Tästä on tietty sensuroitu kaikkein intiimein materiaali, se mikä silloin oli kaikkein tärkeintä. Tuo palovamma, jonka sain juhannuksena, tuli kylläkin töissä kahvilassa, jossa täysi kahvinkeitin kaatui päälleni ja sain pahan vamman jalkaani. Onneksi nuoruuden voimalla se parani täysin jättämättä jälkeäkään. Työturvallisuus ei ollut näköjään kummoinen kesätyöläisillä! 

UKK oli tietysti kansan rakastama Urkki eli Kekkonen, joka tuli tervehtimään kansalaisia presidentinlinnan parvekkeelle, UKK -huutojen saattelemana. Eipä voisi kuvitellakaan, että yhtäkään poliitikkoa, edes presidenttiä juhlittaisiin nykyään  syntymäpäivänään noin, tori oli täpösen täynnä. Minua tilaisuudessa karmi sivusta seuraamani sotaveteraani, joka sai jonkinlaisen sydänkohtauksen metelissä, ilotulitusten äänien saatellessa häntä ambulanssiin. Kirjoitin siitä novellinkin.

Ylipäätään teinaria lukiessa hämmästyttää se ihmisten määrä, joka sivuilla mainitaan. Olin ryöpsähtänyt esiteini-iän yksinäisyydestä ja ujoudesta ja päässyt porukoihin. Kaupungilla saattoi törmätä lukuisiin kavereihin ja toisten kodeissa oli luonnollista viettää aikaa. Myös hämmästyttää kirjamäärät, joita luin, elokuvat vähintään kerran viikossa, konsertit ja taidenäyttelyt. Olin varsinainen kulttuurikorppikotka jo silloin. Kaverit, joilla oli auto, laajensivat matkustamisen määrää. Jos ei muuten päässyt matkaan, liftattiin. 

Kaikki tärkeät liput ja kuitit teipattiin teinariin.

Koti oli lähinnä paikka, jossa kävi syömässä, suihkussa, luki läksyjä ja istui kuuntelemassa saarnoja. Elämä tässä iässä vie niin voimallisesti jo muualle, että vanhemmat ovat vain pieni piste horisontissa. En edes muista mitään äitini viisikymppisistä, muuta kuin että naulakko romahti vieraiden päällystakkien painosta!

Elämä on merkillinen asia ja iän myötä käy yhä merkillisemmäksi. Alkaa yhdistellä asioita ja tapahtumia ja nähdä kaaria ja risteyksiä. Viisikymppiset näyttävät puoliväliltä, vaikken satavuotiaaksi janoakaan elää. Kaikki menneisyyden valokuvat näyttävät vireämmän, rypyttömämmän, solakamman itsen, joka ei palaa. Juuri sen, jota aikoinaan tuskitteli. Mitä turhuutta!

Ensi viikolla tulee taas yksi vuosi lisää, mutta tässä vaiheessa ikä on tosiaan vain numero. 

P. S. 1970-luvun lempeisiin fiiliksiin voi vaipua vaikkapa kuuntelemalla näitä raitoja:

* Pink Flyd: Wish you were here

*Procol Harum: A Whiter Shade of Pale

*Pekka Streng: Sisältäni portin löysin

 *LaBelle: Lady Marmalade

*Nono Freeman: Ajetaan tandemilla

Luovaa työtä

 Lähiomainen ei usein kisko minua ruutunsa ääreen youtubettajaa katsomaan, mutta tämän hän halusi minun katsovan. Kuulemma veisi vain 15 minuuttia elämästäni. Vähän nuristen istuin ja klikkasin Amie McNeen The case for making art when the world is on fire (TEDx Manchester, maaliskuu 2025, väliin tulee valitettavasti lyhyitä mainospätkiä jotka voi kyllä ohittaa).  

Eli miksi tehdä taidetta kun maailma palaa. Aihe on ollut usein mielessäni, kun katson yhä kammottavampia uutisia maailmalta, toivottomana ja turhautuneena kun ei voi milleen mitään. Eikä kukaan tunnu pystyvän lopettamaan kansanmurhaa, nälänhätiä, siviilien pommittamisia ja mitä kaikkea emme edes tiedä. Päinvastoin, uusia erimielisyyksiä ratkotaan ampumalla, pommittamalla ja kiduttamalla. 

Miksi siis tehdä taidetta? Ketä se hyödyttää? Ensimmäiseksi Amie korostaa, että kyseessä ei ole vain ammattitaide, vaan jokaisen ihmisen oma luovuus. Hän väittää, että myös puutarhanhoito, laulaminen, nikkarointi ja kokkaaminen on luovaa - itse asiassa kaikki, mitä ihminen tekee itse. Sen sijaan, että ottaa vastaan valmista ruudulta. Siihenhän olemme päätyneet vuosi vuodelta yhä enenevässä määrin - lapset ovat tähän jo nuutuneet. Ruudulta voi katsoa huikeita keramiikkatöitä, upeaa ja nopeaa maalaamista, ohikulkevan mestarin pianonsoittoa ostoskeskuksessa, taiturimaista tanssia kadulla. Kaikki on jo tehty ja niin monta kertaa paremmin kuin mihin ikinä itse pystyisi. Tekoälynkin väitetään päihittävän ihmisten tekemän taiteen.

Amie kertoi, että jos keskiverto ihminen kuluttaa kolme tuntia puhelimellaan (tai millä tahansa ruudulla) 15-79 ikävuoden välillä, tulee hän kuluttaneeksi elämästään kymmenen vuotta pelkästään ahmien ruutua. Jättämättä mitään muuta jälkeä elämästään! Meitä painostetaan kuluttamaan luomisen sijaan. Juuri siksi luovuus on niin vallankumouksellista, kun ihminen ottaa itse langat käsiinsä, ottaa takaisin  kalleimman ominaisuutensa eli keskittymisen johonkin aivan omaansa. Luovuus ei ole ajanhukkaa, itsekästä, tarpeetonta, pikkusievää. Se on aktivismia ja sillä on myös annettavaa muille ihmisille. 

Meillä oli paljon kävijöitä heinäkuun näyttelyssämme galleriassa ja usein päädyin innostamaan haparoivia ihmisiä taiteentekoon. Monille syttyi pilke ja he mumisivat, että kyllä minä koulussa tykkäsin kuvaamataidosta, mutta mutta. Ei mitään muttia, kannattaa aloittaa vaikka kansalaisopiston kursseilta, jos ei saa itse aikaiseksi aloittaa. Kaikki luovat projektit lisäävät onnellisuutta, kun vain antaa omaa aikaansa niille.

Kun vapaa-aikaa taas tuli näyttelyn jälkeen, innostuin tekemään mosaiikkitöitä ja tuntui kuin luovuus olisi purskahtanut kaikkialta. Muistin, että ei ihminen rahaa tarvitse elämäänsä vaan aikaa. Miten ajanpuutteesta on tullutkin niin yleinen valituksen aihe, myös meille eläkeläisille. Sitähän on aina ne samat 24 tuntia vuorokaudessa! Kun ei anna periksi turhuudelle.

En ole googlannut Amie McNeetä sen kummemmin, mutta hän näkyy kirjoittaneen myös kirjan samasta aiheesta ja työskentelee jonkinlaisena konsulttina luoville ihmisille. Oli virkistävää kuulla nuoren ihmisen ajatuksia, jotka niin osuivat omiin päätelmiimme, hän vain puki ne sanoiksi ja vielä esiintyi hyvin. Amie myös toi esiin nuorison yleistyvät depressiot, kun tulevaisuutta ei näy kuin dystopiana, millään ei ole mitään väliä, tarkoituksettomuus jyllää ja nuoret vaipuvat erilaisiin ruutuaddiktioihin, lateral experience. Kuten tavallista, innostuimme väittelemään lähiomaisen kanssa aiheesta. 

Kyynisenä vanhana naisena esitin vastalauseita, kuten aina kun joku innostuu idealistisesti jostain. Entä poliittinen aktivismi, vastuullinen elämäntapa, onko taide lopuksi ongelmajätettä? Totta kuitenkin on, että ei se ruutuun tuijottaminenkaan mitään eikä ketään auta, emme ole enää itsenäisiä ajattelijoita vaan virran vietävänä. 

Luen parhaillaan 70-luvun päiväkirjojani, joissa pohdin sivukaupalla elämää ja ihmisiä. Olen niin tykästynyt senikäiseen itseeni, joka tavoitteli rehellisyyttä ja aitoutta kaikessa ja laahasi syvällä. Kulutin aikaani lukemalla ja kirjoittamalla, ja yhden päiväkirjan kannessa on sitaatti joka sopii tähän loppuun kuin maalisuti silmään. Se on Ursula le Guinnin kirjasta Maameren velho:

Jollei halua olla virran pyörteissä hukkuva korsi, on oltava virta itse, päästä päähän, alkulähteiltä mereen.

 

Hyvää loppukesää kaikille lukijoilleni!

Näkymättömän tarina

ART&CAFE Kesänäyttelyn avajaiset ohi, kiitollinen ja juhlava mieli. En elämässäni ole pitänyt kuin yhdet sukujuhlat, lähiomaisen ja minun häät, joten kaikkinainen huomion keskipisteenä oleminen ja kukkien saanti on elämys sinänsä. Tällä kertaa halusin pitää oikean puheen, esiintymisjännityksestä huolimatta, koska halusin kertoa muotoilukurssilla aikaansaamastani työstä: Näkymätön ovi. 

Onnistuin kertomaan niin vanhan ovenkahvan löytymisestä, oven valmistumisprosessista kuin siitä, mitä teos sitten symbolisoi minulle. Työn loppuvaiheessa minulle nimittäin kehkeytyi ajatus, että sana kielimuuri ei kuvaakaan kovin hyvin ulkopuolelle joutumista ummikkona. Sillä ummikkona kyllä kuulee ja näkee kaiken, ihmiset puhua pälpättävät, nauravat ja väittelevät, mutta olet kuin näkymättömän oven takana, etkä pääse mukaan. Vain se, että opit paikallisen kielen tai löydät jonkun kanssa yhteisen kielen, avaa sen oven ja päästää kommunikoimaan.

Toki se ovi voi merkitä katsojalle monta muutakin asiaa, taideteoshan syntyy aina uudestaan kun uusi katsoja miettii sitä. Erästä kävijää se muistutti Tove Janssonin sadusta Näkymätön lapsi. Tytöstä näkyi vain hiuspanta ja mekko, ennen kuin hän kävi lävitse tietyn tärkeän prosessin. Joskus tuntuu, että minä olin juuri tuollainen näkymätön lapsi, minusta ei ole edes tarinoita perheen parissa. Tuntuu, että vasta nyt, kohta 70-vuotiaana, minusta on tullut se mikä pitikin! Minulla on ääni ja tarina.

Puheen pitäminen on ollut yksi suurimpia pelkojani, mutta nyt onnistuin loistavasti, kunnes tulin siihen  kohtaan, että halusin kiittää lähiomaista, miten hän on auttanut minua taiteen teon parissa, niin henkisesti antamalla kritiikkiä kuin käytännössä raahaamalla materiaaleja ja valmiita teoksia, saattamalla töitä kehyksiin ja seinille. Yhtäkkiä tunsin kauhukseni, että ääneni alkoi sortua ja silmät uhkaavasti kostua! Jotenkin pääsin puheeni loppuun ja sain antaa puheenvuoron lähiomaiselle itselleen. Ehkä pitäisi kiittää häntä vähän useammin julkisesti!

Nyt olemme sitoutuneet päivystämään galleriassa joka päivä pari viikkoa. On ollut mielenkiintoista tavata taiteesta kiinnostuneita ihmisiä ja tietysti ihanaa tavata sukulaisia ja kavereita. 

Jos kuljette taidenäyttelyissä tänä kesänä, jutelkaa galleristien ja paikalla olevien taiteilijoiden kanssa, kyselkää, kritisoikaa ja kiittäkää, jos on aihetta. Teoksista saa aina enemmän, kun voi vaihtaa muutaman sanan. Vieraskirjaan voi jättää kommentteja jos ei muuta. 

Kesäkuu hujahti tässä, nyt toivottavasti lämpöä ja aurinkoa kohti vihdoin!

Ohessa lähiomaisen valokuvataidetta ja muutamia omia töitäni.

Näyttely on auki 13.7. asti joka päivä klo 12-17, paitsi maanantaisin.

Osoite on Hollaajantie 3, 14500 Iittala. Vastapäätä Naivistit-galleriaa Lasimäellä, jossa on paljon muutakin nähtävää. 

Vieressä avautui heinäkuuksi myös Kesäkahvila Tyyne kotileipomuksineen. Tervetuloa!

P.S. Seuraava näyttely ART&CAFEssa aukeaa 15.7. 2025, paikallisia taiteilijoita myös: Raxu Helminen ja Anne-Mari Kämäri.  He pitävät lisäksi demoja 10.7. Kuvataiteen päivänä kahvilan puolella, Raxu gellipainantaa ja Anne-Mari mehiläisvahaliitupiirroksia. 

Lisätietoja mm. Iittalan Kylätalo Facebookissa:

https://www.facebook.com/groups/1344568359532174 

Kesäkahvila Tyyne

Näkymä kahvilasta.

Kotileipomuksia!

Mikä muuttuu

 Ulkosuomalaisena olin aivan ulkona Suomen politiikasta. Suomen tapahtumat harvoin ylittivät uutiskynnyksen ja suomalaisten puolueiden muuttuminen ja vaihtuminen jäi laajalti huomiotta, eivätkä poliitikot tule tutuiksi. Äänestänyt olen kuitenkin aina - ulkosuomalaiset saavat äänestää kaikissa muissa paitsi kuntavaaleissa. Ehdokkaita tuskin tunsin!

Paluumuuttajana oli pakko sitten ruveta tutkimaan, kuka kukin oli puoluekentällä. Niin monta puoluetta oli hävinnyt sitten 1970-luvun, jolloin lähdin Suomesta, että siitä piti nolona kysellä vaaliehdokkailta kun heitä näki torilla ja ostoskeskuksissa. Vähitellen olen päässyt kärryille, kuka mihinkin laitaan kuuluu ja ketä nämä uudet puolueet ovat.

 Yksi asia on muuttunut täysin: nuoriso ei tunnu olevan enää puoluepolitiikasta kiinnostunut. Siis kun vertaa omaan nuoruuteeni, kun oli tiedettävä kenen joukoissa seisot. Suomi eli kouluneuvostojen ja Teiniliiton hurjinta aikaa nuoruudessani. En tiedä, miten aatteet lopulta kaatuivat tai hävisivät.

Kansan Uutisissa, joka nykyään on moderni ja mielenkiintoinen asialehti entisen puoluepropagandan sijaan, oli viimeksi (numerossa 5/2025) kiinnostava näkökulma: muutos ajattelussa. Harvinainen aihe, kun haastatteluissa yleensä kysytään vain kantaa siihen tai tähän. Luin uteliaana tutkijoiden ja kirjailijoiden pohdintaa siitä, miten heidän ajatuksensa yhteiskunnasta ovat muuttuneet elämän aikana. Järkyttävintä oli monelle yhteinen pettymys ja menetetty usko tieteen mahdollisuuksiin maailman pelastajana. Tämä siis ihmisillä, jotka ovat omistaneet elämänsä tieteelliselle tutkimukselle ja sen seuraamiselle!

Tämän täytyy olla perusteellinen muutos, vedenjakaja ihmiskunnan lähihistoriassa. Sen verran olen itse opiskellut tiedealaa (psykologiaa ja sosiaalititeteitä), että kunnioitan syvästi työmäärää ja sinnikkyyttä, mikä kuluu pientenkin faktojen ja löytöjen saavuttamiseen. Joskus tuntui turhauttavalta lukea sivukaupalla, jotta saattoi päätyä yhteen pieneen loppupäätelmään, siivilöitynä tuhansien vertaistutkimusten, vastaväitöksien ja tiedon määrästä. Kuin etsisi neulaa heinäsuovasta. Populäärikulttuurille tämä on liian monimutkaista. Tieteellisesti saavutettu tieto on hämärää, monitulkintaista ja vaikeasti selitettävää tavalliselle kansalaiselle. Seuraava tutkimus voi tyrmätä tulokset. Niin tiede kehittyy ja etenee.

Se ei kuitenkaan enää riitä. Sosiaalinen media on astunut tiedeyhteisön varpaille ja yuotubessa, tiktokissa ja ties missä varjosivuilla totuutta julistavat nyt uudet itsenäiset tutkijat. Rokotuksia ja lääketiedettä hoitoa kyseenalaistetaan, ilmastonmuutos on propagandaa, Big Pharma on salaliittoteoria joka pelkää totuutta. Ällistyttävintä on, että nämä vaihtoehtoteorioiden messiaat kiveen kirjoitettuine manifesteineen saavuttavat niin suuren ja uskollisen yleisön, edeten jopa ylimpään valtaan asti kuten Yhdysvalloissa. 

Elämme totisesti uskomattomia aikoja. Pääasia on olla vakuuttava. Ei niinkään merkitse mitä sanot, vaan miten sen sanot. Ja millä jalustalla ja kanavalla julistat, montako jakoa ja tykkäystä saat.

Minä en ole luottamusta tieteeseen hylännyt, mutta kauhulla seuraan jopa suomalaisten kommentteja uutisiin. Nekään eivät välttämättä tule oikeilta ihmisiltä, vaan trolleilta ja valeprofiileilta, joten järkevämpää on olla lukematta koko moskaa.

Mikä sitten on omassa ajattelussani muuttunut? Ei hirveän paljon. Maailma näyttäyttyy raaemmalta ja kylmemmältä kuin olisin ikinä voinut uskoa, se on muuttunut. Uskon silti joukkovoimaan, joka pitää meidät järjen ja solidaarisuuden tiellä, on pakko uskoa. Teknologia on jo vienyt yksityisyytemme, niinpä on sitäkin tärkeämpää varjella sen joutumista vääriin käsiin poliittisessa järjestelmässä. Oikeusvaltiota on puolustettava tappiin asti.

Taide ja luonto ovat voimaannuttavia ja syväluotaavat sieluani. Materia merkitsee yhä vähemmän, kun taas terveys ja liikuntakyky ovat ikääntymisen myötä tulleet elintärkeiksi. Kuntoilu ja aktiivisuus on taistelua vanhenemista vastaan - taistelu jonka tietää häviävänsä, mutta periksi ei anneta. 

Perusarvoni eivät ole nuoruudesta muuttuneet, pikemminkin olen tullut siksi ihmiseksi, joka minusta piti tullakin. Matka oli ehkä mutkainen ja kohdin arveluttava, mutta maaliin päin ollaan tulossa. Eniten pelkäsin nuorena, että minusta tulisi katkera ja pettynyt vanhus - niin ei ainakaan ole käynyt!

Eeva Kilven tavoin olen ymmärtänyt, että elämässä on vain yksi pysyvä: vuodenajat tulevat joka vuosi. Kevät on ryöpsähtänyt hitaan ja kylmän alun jälkeen. Omenankukatkin ovat auenneet kireistä punaisista solmuista, joita olen seurannut sydän syrjällään. Koko kesä edessä!

SITTEN. Juhannuksen jälkeen avaamme taas jokakesäisen taidenäyttelymme Iittalan Lasimäellä pariksi viikoksi, tällä kertaa lähiomainen ja minä. Heinäkuun puolessa välin galleriaan vaihtuvat Raxu ja Anne-Mari omine töineen.

Tervetuloa siis avajaisiin 26.6. klo 12! Sen jälkeen olemme auki 12-17 joka päivä paitsi maanantaisin. Tarjolla lähiomaisen uusia valokuvauskokeiluja ja minun maalauksiani. Raahaan näytille myös Näkymättömän Oven ensimmäistä kertaa.

Tervetuloa katsomaan ja juttelemaan, uusi upea kahvila avataan myös viereen. Olemme itse paikalla ja mahdolliset ostokset saa heti mukaan. Iittalan Lasimäki on viehättävä kesäpaikka putiikkeineen ja miljöineen, Naivistinäyttely on tien toisella puolen, parkkitilaa on paljon ja Kylägalleriaan esteetön ja ilmainen pääsy. Jos helle vaivaa, Äimäjärven uimapaikkoja on ihan lähellä. Iittala Outletin viereen on avattu hieno uusi design-liike ja ruokapaikka. Päiväreissun veroinen kohde!

Häähumua

 Yksi elämäni ihanimmista viikonlopuista takanapäin: nuorimmainen vietti häitään Irlannissa. Kun lähdimme Suomen harmaista, talven jälkeen niin kuolleista maisemista ja astuimme Irlantiin, tuntui kuin olisi siirtynyt mustavalkoisesta filmistä värilliseen. Vihreys ja kukkivat puut suorastaan satuttivat sarveiskalvoja.

Tutut lukijat tietävät, miten hirveästi jännitän esiintymistä. Tätä olin murehtinut jo viikkoja, ellei kuukausia: mitä jos jotain sattuu, enkä pääsekään? Entä jos sairastun, entä jos lento peruuntuu? Entä jos pyörryn vihkitilaisuudessa, jossa minun pitää sytyttää kynttilä? Miten enää osaan kävellä korkkareilla? Onko asuni tarpeeksi hieno?

Aivan turhaa pelkoa. Nuoripari halusi rennot, omannäköiset häät eikä mitään pönötystä. Yövyimme upeassa vuosisatoja vanhassa linnassa ja vihkiminen tapahtui siviiliseremonioihin varatussa entisessä kappelissa. He rikkoivat huolettomasti traditioita, joista eivät välittäneet. 

Toisaalta: se, että jättää tavanomaisen uskonnollisen kaavan syrjään, teettää työtä ja mielikuvitusta, jotta saa seremonioista mieleenjäävät. Vihkipaikassa ei ollut sen kummempaa alttaria, kukat ja kynttilät koristivat yksinkertaista paikkaa. Irlantilainen harppu soi taustamusiikkina. 

Kaunis morsian saapui isänsä käsikynkässä, pikkuinen morsiusneito tiputti kukkia, morsiuspojat toivat sormukset, mutta siihen tuttuus loppuikin. Vihkijä piti yksilöidyn puheen, lähiomainen luki runon ilmeikkäästi, morsiamen äiti luki otteen kirjasta. Ei pönötystä, uskonnollisia rukouksia ja valoja joihin tuskin kukaan enää uskoo. Pariskunta halusi käyttää kelttiläistä käsien sitomista (josta ilmaisu tying the knot!) symbolina lupautumiselleen, siskoni käsinkudottu pitsi nauhukkeena. Hindulainen seitsemän askelta otettiin hymyillen ja he antoivat toisilleen seppeleet. Varsinainen lain vaatima vihkivala oli yksinkertainen todistus: I do. Todistajat allekirjoittivat paperit.

Ajattelin, että tässä se nyt oli, kun pari julistettiin mieheksi ja vaimoksi. Sitten jymähti. Ovet aukesivat ja käytävää pitkin tuli kumisevan intialaisen rummun soittajia. Kaikki yhtyivät hihkuen taputtamaan ja nauramaan, paikka suorastaan räjähti. Silloin jännitykseni laukesi ja vain purskahdin itkuun. 

Häät ovat sitoutumisen symboli, kahden ihmisen lupautuminen toinen toisilleen. Se, että sen tekee kaikkein tärkeimpien ja rakkaiden ihmisten kanssa, luo uskomatonta  jaettua iloa ja hyvää tahtoa. Toki voi lupautumisen tehdä yksityisestikin, mutta harvoin elämässä on yhtä hyvää aihetta hurjiin juhliin! Aina kannattaa tanssia ja syödä hyvin rakkaitten läheisten kanssa. 

Koristelut olivat ihanasti luonnonkukkien näköisiä.

Bellingham Castle, Co. Louth.

Tervetulotoivotus linnaan.

Itse olin tanssilattian vanhin vielä kello 01 yöllä, vaikken tunnistanut mitään kappaleista. Totta puhuen, 70-luvun diskorytmiin tottuneena minulla oli vaikeuksia pysyä tahdissa, ja käsien huitomista pitää vielä harjoitella. Ei siihen aikaan, kun minä olin nuori...

Jos jotain opin tästä niin sen, miten vapauttavaa on, kun morsiuspari itse tekee päätökset ja loihtii juhlista omannäköisensä. Siihen ei äidillä tai anopilla pitäisi olla nokan koputtamista. Jos ei tykkää hääkakusta, ei tilaa kakkua. Jos häävalssi tuntuu typerältä, hihkutaan kaikki tanssilattialle jonkun hyvän biisin kanssa. Jos ei halua kadota häämatkalle, pidetään seuraavana päivänä toiset juhlat. Meille oli varattu Grand Canalin lauttamatka pitkin upeasti viheriöivää ja kukkivaa kanaalia pitkin Dublinin keskustassa. Taika jatkui: tihkusade loppui, ja koko matkan paistoi aurinko, saimme istua kannella, syödä ja juoda.

Nouseminen kanaalin sulussa oli jännää.

Kuljin puoli metriä maanpinnan yläpuolella koko matkan ajan, enkä saanut nukutuksi, kun kaikki tapaamiset, juttelut ja aistiärsykkeet vilisivät päässä. Onnea se oli kuitenkin ja kiitollisuutta: elämässäni on nyt juuri kaikki niin hyvin, on ihanaa tavata jälkikasvua ja seurata heidän varttumistaan. Ikinä en olisi uskonut elämäni vaikeina aikoina, että tämäkin vielä oli edessäpäin!

Ihan paras tunnustus rokkimummulle oli, kun 8-vuotias tyttärenpoika kysyi aivan tosissaan, aionko näyttää parhaat breakdance moovini tanssilattialla!

Ehkä seuraavissa häissä sitten.

P.S. Kuvat lähiomaisen ja omiani. Viralliset hääkuvat otti todella huomaamaton, rento nuori kuvaaja, enkä jaa hänen teoksiaan. Ne olivat poikkeuksellisen hienoja, ja jos tykkää sellaisesta tyylistä, kuvaaja on Dez ja osuuskunta on Bokeh Photopgraphy.

Oodi suomalaiselle naiselle

 Viimeisin tempaus kuvataiteen kurssillamme oli näyttelyn suunnittelu ja pystytys. Siis ei meidän töidemme näyttely, vaan opiston muiden oppilasryhmien taidonnäytteiden esittely. Helppo nakki, ajattelin, onhan noita näyttelyitä jo pystytetty, sekä omia että ryhmien.

Sitten näimme näyttelytilan: liki 500 neliötä liiketilaa kauppakeskuksessa, lasiseiniä ja viisi metriä korkeutta. Hui! Mietin, miten pitsiliinat ja puukulhot ja maalaukset saadaan täyttämään tuota tilaa. Kurssilla on vähän alle 20 naista. Miten ihmeessä saamme tämän aikaan parissa viikossa? 

Tiimityö oli se taikasana. Kurssin vetäjä, kokenut taiteilija ja opettaja antoi meille
työtehtäviä, jonka ympärille kehitimme tiimit, johon kukin sai hakeutua. Olin mielestäni ovela: sekasortoa ja kaaostahan tästä varmasti oli tulossa joten ilmoittauduin markkinointiryhmään. Silloinhan kaikki on jo valmista, kun aletaan markkinoida. Minulla on tiedonvälitys ollut verissä jo nuoresta pitäen. Some ja netti on tehnyt tiedottamisesta helppoa ja ilmaista. 

Täytyy myöntää, että pelkäsin, mitä niin suuri naisjoukko saa aikaan. Kinaa, väittelyjä, valtataisteluja, takana puhumista, epäluuloja. Olihan siitä kokemusta työ- ja järjestöelämässä ulkomailla, naapurisovusta puhumattakaan. Naiset sitä ja tätä. Apua!

Aika harhaan menin epäluuloineni. Olen sitä ikäpolvea, joka ei saanut opetella mitään puu- ja metallitöitä koulussa, saatoin vain kurkkia ovelta joskus ihmeissäni. Käsitöistä sain kuutosen (äidin neulomat villasukat huom!). Ulkomailla en ole koskaan nähnyt naisia, joilta sähköisten työkalujen käyttö käy ihan luonnostaan ja jotka eivät arkaile tikkailla tai kantaessaan painaviakin tavaroita. Suomalaisille naisille mikään ei ole este: opetellaan jos ei osata. 

Tästä aiheesta jaksan aina kiihtyä: miksei tytöille ja pojille Irlannissa opetettu (eikä vieläkään opeteta paikoittain) sekä kotitaloutta että puutöitä? Nehän ovat elämäntaitoja. Tyttärieni katolisessa tyttökoulussa ei edes ole puu- ja metalliluokkaa, poikieni poikakoulussa ei kotitaloustiloja. Sukupuolien erottaminen jatkuu edelleen, vaikka ala-asteella sentään pojat ja tytöt alkavat jo istua vierekkäin samassa koulussa, luojan kiitos. 

Suomalainen nainen on opiskellut yhteiskouluissa ainakin jo 1970-luvulta lähtien. Työelämässä sukupuolet sekoittuvat ja työskentelevät aika tasaveroisina. Otamme tämän Suomessa niin itsestäänselvänä, että unohtuu, miten ainutlaatuista se maailmassa on. 

Olin hämmästynyt, miten helposti kaikki loppujen lopuksi sujui. Viestit viuhuivat WhatsApissa ja meileissä, kuvia ja listoja kyhättiin, valvontavuorot kymmenelle päivälle sovittiin sutjakasti netissä. Teamsissä istuttiin ainakin kerran palaverissa, ihana suomen kielen sana. Olen ollut poissa työelämästä jo kahdeksan vuotta, joten melkein hengästyin ripeydestä, jolla kaikki eteni. 

Fyysisesti huomasin harmikseni, etten enää kiidä kuin ompelukone paikasta toiseen, kyykistele, konttaile ja kiipeile kuten mielessäni edelleen teen. Kuilu sen välillä, mihin yhä kuvittelen pystyväni ja mitä todellisuudessa tapahtuu, alkaa olla Ison Hautavajoaman luokkaa. Energiani simahti jo 150 teosnimeä leikellessä ja liimaillessa. Polvi sanoi itsensä irti (no kuvaannollisesti onneksi), vaikka sillä voi olla enemmän tekemistä ison kirjakaapin kantamisen kanssa - mutta se olikin eri projekti. 

Eniten minua ilahdutti naisenergia ja yhteistyö: miten helposti projekti sujui, kun neuvoteltiin, suunniteltiin ja kaikki kantoivat vastuunsa. En ainakaan todistanut yhtäkään riitaa. Enemmän tilassa oli naurunkäkätystä ja puheen pulputusta kuin kärvistelyä. Kaikki olivat vilpittömän ylpeitä ja onnellisia, kun yleisöpalaute oli luokkaa WOW! Avajaisissa ja valvontavuorollani tapasin monia opiston oppilaita ja kävijöitä, joiden kanssa oli kiva ihmetellä, mitä kaikkea kursseilla tehdään. Monelle taitajalle tämä oli ensimmäinen kerta, kun heidän töitään oli julkisesti näytteillä. Minullekin oli yllätys, miten moninaista tämänlaatuinen harrastaminen on: keramiikkaa, puutöitä, kankaankudontaa, grafiikkaa, nypläystä, lasitöitä, koruja, ikoneja, vaatesuunnittelua, eri maalaustekniikoita. 

Jos jotakin olisin halunnut vielä tempaista, niin viestiä säästöjen ja leikkauksien tekijöille: ymmärrättekö tämän arvoa? Hinnan te tiedätte, ja siitä leikkaatte, mutta tämän arvoa ei rahassa lasketa ikinä.  

Olen ylpeä suomalaisista naisista, kansalaisopiston perinteestä, kaikista mahdollisuuksista, joita meillä Suomessa on. Ei anneta tämän valua hiekkaan, ei anneta leikkauksille periksi. 

Olen ulkomailla eläessäni tottunut yksinäisyyteen ja ulkopuolisuuteen, nyt tuntuu, että olen taas omieni parissa, osa jotain ryhmää. Eikä tämä ole ainoa! Taiteen ja kulttuurin parissa tapaa kivoimmat ihmiset. Hullujahan me olemme, teemme työtä ihan ihmeellisten projektien parissa.

Minäkin olen jo loppusuoralla muotoiluprojektini kanssa: työnimi on Näkymätön ovi. Olen uskaltautunut käyttämään vannesahaa ja talttaa. Hitsaamisen taidan kuitenkin jättää väliin! Teoksessa on paljon symboliikkaa ja tuntuu, että siitä voi kasvaa vielä jotain isompaakin, kirjoittamista siitä ainakin pulppusi.

Ohessa kuvia näyttelystä, joka nyt on siis pakattu pois kuin joulukoristeet ikään, yhtä haikein mielin. Suurin osa kuvista lähiomaisen.

Tiedotteiden tuunaamista viime hetkellä.
Viitoitus paikalle on tärkeää!

 

Yleiskuva suurprojektista.

Hopeareunus

Nuhaflunssa antoi tavallista enemmän aikaa lukea ja katsoa leffoja. Kahlasin läpi pinoiksi kasvaneita lukurästejä, kun en muutakaan jaksanut. 

Luin vihdoin Klaus Ove Knausgårdin mammuttiteoksen Taisteluni (Toinen kirja), silkkaa autofiktiota 638 sivua hänen elämästään, ihmisten oikeilla nimillä, nuoren miehen kasvamista parisuhteeseen ja isyyteen. Sitten katsoin isä ja tytär -suhteesta kertovan elokuvan Aftersun, paljolti lempinäyttelijäni Paul Mescalin takia (hän debytoi korona-aikaan irlantilaisessa hittisarjassa Normaaleja ihmisiä). Aiemmin olin ahminut Sally Rooneyn Intermezzon, joka myös kertoo ahdistuneista urbaaneista kolmekymppisistä, tällä kertaa Dublinissa. Lukupiirissä meillä oli ollut Oksana Vasjakinan Haava, venäläistä vastaavaa kerrontaa. Suomalaista autokfiktiota on nuorten naiskirjailijoiden kynästä tulvinut melkoisesti viime aikoina. 

Kolmekymppisen elämä tuntuu kaukaiselta, on vaikea enää samastua. Kaikissa näissä kirjoissa on yhteistä syvän masennuksen kuvaaminen. Mietin, onko se tyypillinen ikä pudota elämästä ja vajota synkkyyteen. Minä kärsin kolmikymppisenä depressiosta, mutta olen ajatellut, että siihen oli hyvät syyt. Entä jos olin muuten vain apeuteen taipuvainen? Vaikka kaikki olisi muuten ollut hyvin? En usko. Kun elämäntilanteeni parani eron myötä, sain heti elämänhalusta kiinni, innostuin kaikesta, nautin, opin taas nauramaan, suurelta osin kiitos lähiomaisen, joka jaksoi minua.

Aftersun-elokuvassa nuori isä ponnistautuu alkuun iloiseksi ja leikkisäksi, koska viettää harvinaista laatuaikaa lomalla tyttärensä kanssa, muuten tytär asuu äidillään Skotlannissa. Kovin syvässä masennuksessa ei kauan pysty tuollaiseen vitsailuun, päinvastoin, puhuminen on ponnistus ja muiden yritykset piristää tuntuvat ahdistavilta. Joinakin päivinä hengittäminenkin on raskasta, jaksaa tuskin nousta sängystä. Sisällä on vain jatkuvaa tuskaa. Elokuva muistutti järkyttävällä tavalla, miltä todella syvä depressio tuntuu, miten mustaa siellä on, miten houkuttelevaa itsetuho on. Jäin pitkäksi aikaa mietteisiini leffan loputtua.

Tuntuu nurinkuriselta, kun nykyään uutisoidaan, että nuoriso on se kansanosa, joka kärsii masennuksesta. Heillähän on kaikkea! Katson kateellisena heidän täydellisen terveitä kehojaan, voimaa ja energiaa, joka heissä vielä piilee, ja sitten sairas pää sumentaa kaikki mahdollisuudet käyttää voimavaroja.

Itse varoo joka askelta jäällä, yrittää syödä ruokaa joka ei kuormita sydäntä, käy urheasti Pilateksessa venyttelemässä jäseniä, jotka käyvät yhä kankeammiksi ja heikoiksi, tuskailee aikaa, kun saattoi vain tarttua lapioon ja kaivaa kuopan kasvimaalle. Aamulla kuulostelee ensimmäiseksi, missä kunnossa kroppa on. 

Vanhenemisessa oppii olemaan itselleen armollinen, ei tarvitse enää olla mitään kenellekään. Vanhoina olemme kaikki ryppyisiä raukkoja, niin professorit, filmitähdet kuin olympiavoittajatkin. Näillä nuorilla on vielä vimma olla joku, tehdä jotain mahtavaa, näyttää mihin pystyy. Knausgård löpisee filosofiasta ja kirjallisuudesta ja tuskailee, kun joutuu hoitamaan omia lapsiaan eikä pääse kirjoittamaan. Kuuskymppisen näkökantilta ei ole suurtakaan epäilystä, kumpi puuha on oikeasti antoisampaa ja tärkeämpää. Niin kuin itsekin oman ajan puutetta tuskailin. Varmaan molempi parempi.

Saattaa olla, että nuoret eivät niinkään kärsi masennuksesta, vaan ahdistuksesta tämän kummallisen nykymaailman edessä. 

Oliko oma nuoruuteni parempaa aikaa maailmassa? 1970-luvulla peloteltiin öljyn loppumisella, järvien lopullisella saastumisella, ydinaseilla, kolmannella maailmansodalla joka tuhoaisi kaiken. Tieto ei kuitenkaan tulvinut joka paikasta kuten nykyään. Joukkovoima nousi ja taisteli luonnon puolesta, työläisten puolesta, opiskelijoiden puolesta. En muista ahdistuneeni kuin ohimennen maailman ongelmista, oma elämä oli niin täynnä. Ystäviä, rakastettuja, exiä ja tulevia, taidetta, kulttuuria, liftausreissuja, istumisia aamuun asti viinipullojen tyhjentyessä. Kaikki tietysti muuttui, kun lähdin ulkomaille, opin tuntemaan yksinäisyyden.

Ehkä se näissä autofiktiivisissä kirjallisissa angsteissa ärsyttää, että yhteiskunnallinen osallistuminen ja vaikuttaminen, edes poliittisten ja taloudellisten voimasuhteiden tajuaminen puuttuu kokonaan, kaikki on vain yksilöllistä minäminäminää. Virkistävänä poikkeuksena Emilia Männynväli, jonka Toiste en suostu katoamaan luin innolla. Äitiyden voimasta kertoi upea lause: Lapsi pyyhki pois kaikki pelkoni, jotka eivät koske häntä. Ilmankos hänen bloginsa ja kirjansa ovat herättäneet vihapuhetta ja uhkauksia, hänhän on suorastaan vaarallinen!

Oikeastaan on ihan turha yrittää vertailla omaa nuoruuttaan nykypäivään, maailmassa kaikki on toisin. Paitsi ihmisten merkitys, hyvien ystävien, perheen ja parisuhteen merkitys. Se on kai ainoa turva, joka meillä on.

Sen vielä haluan sanoa, että masennuksesta ja itsetuhoisuudesta pääsee pois, ihminen ei ole yksin, apua on olemassa, lääkkeitä jotka auttavat jaksamaan päivästä toiseen ja terapiaa, jossa voi kohdata pahimmat pelkonsa. Ehkä se Aftersunissa jäi niin viiltämään, teki mieli huutaa: sinä et ole yksin! Hae apua! Tyttäresi tarvitsee sinua. Elämällä on paljon vielä takataskussa.

Niin että nuhaflunssassakin on hopeareunuksensa, ehtii lukea ja ajatella.

Maaliskuussa asetan uusimpia töitäni näytteille Hämeenlinnan Willa Vaskin  käsityökaupan kahvilaan. Näyttelyn nimenä Siis kauneutta on. 

Eeva Kilven runoa kannattaa siteerata tässäkin:

Siis kauneutta on.

Iloa on.

Rakkautta on.

Kaikki maailman kurjuudesta kärsivät,

puolustakaa niitä!

Eeva Kilpi: Laulu rakkaudesta ja muita runoja (1972).

Tiimityötä

 Tammikuu on pimeää, harmaata ja hiljaista Suomessa. Mitä mainiointa aikaa taiteentekoon ja lukemiseen. Kun ulkona hämärtää jo neljältä ja teillä liikkuminen vaatii luistimia - tai piikkareita - on hyvä tilaisuus kaivaa kankaat ja värit esille ja ryhtyä luomaan. Minulla sentään on viitekuvia ja mielikuvitus apunani kun luon kuvia, lähiomainen puolestaan suree (lue: nurisee), kun ei ole VALOA jolla valokuvata ulkosalla. Onneksi hän voi käyttää vanhoja töitä uuteen: tehdä vuoden kuvakirjaa ja suunnitella näyttelyjä.

Latu, kuivapastelli.

Joskus ihmettelen oikeasti, mitä olen tehnyt, jotta meillä menee näin hyvin tiiminä. Ei nimittäin ole helppoa sovittaa kahden taiteilijan luomisvimmaa ja siihen liittyvää materiaalivuorta yhteen. Ehtona talon ostolle oli minun puoleltani se, että saan vierashuoneen työtilaksi, sillä olen koko elämäni kaivannut tilaa, jonka oven saa kiinni. Sen jälkeen, kun jätin neitsytkammioni vanhempieni talossa, olen aina joutunut pistämään muiden tarpeet omieni eteen, ensin kumppanien, sitten jälkikasvun. Niin aikaa kuin tilaakaan ei riittänyt luovuudelle. Kirjoitin olohuoneen nurkassa ja maalasin keittiön pöydän ääressä, kun aikaa vihdoin sai litistetyksi itselle. Varmaan aika tavallinen naisen tarina.

Uusi aamu, öljy

Nyt minulla on iso kirjahylly, kaappeja, hyllyjä, iso kirjoituspöytä ja maalausalusta. Ja se ovi. Se ilmoittaa, milloin minua ei saa häiritä. Kun maalaan, sovitan taustalle etnomusiikkia YLE Areenasta (suosikkini on Keinuva talo ja Keidas). Maalauksen aloittaminen jännittää aina vähän, epäonnistumisen mahdollisuus on vaanimassa, etnomusiikki antaa rohkeutta ja rentouttaa. Olen usein hämmästynyt, mitä kaikkea ihmiset saavat aikaan instrumenteilla ja äänijänteillä. Etnomuusikoilla ei ole helppoa tässä maailmassa, monessa kulttuurissa juuriin perustuvaa työtä vaanitaan ja hyljeksitään, heidän elämäntarinansa ovat selviytymisiä. 

Lähestyvä ukkonen, öljy

Kirjoittamiseen taas tarvitsen hiljaisuutta ja keskittymistä, kuten nyt. Lähiomainen puolestaan joutuu keskeyttämään työnsä ruudun ääressä usein, kun minä kyselen milloin mitäkin olohuoneessa, jossa hän työskentelee. Televisiota päädymme usein katsomaan selin toisiimme, kuulokkeet päässä, kumpikin omaa ohjelmaamme seuraten, hän netistä, minä suomalaisilta kanavilta.

Sain tyttäreltä joululahjaksi 365 runon kokoelman, ja olemme ottaneet tavaksi aloittaa aamut runolla. Joko olen kertonut, että lähiomainen valmistaa meille puuron ja kahvin ja tuo sänkyyn? Joka aamu. Sen jälkeen hän lukee ääneen päivän runon. Jos se on vaikea, lukee hän sen uudestaan ja tarkistamme sanoja ja runoilijan taustaa avuksi. Joskus runo nappaa, joskus ei. En tiedä, mitä tekisimme jos aamulla olisimme vielä riidoissa. Pitkän liiton salaisuus voi olla se, että jos eli kun riidellään tai väitellään, sen yli pääsee aika nopeasti. En kestäisi jatkuvaa vihamielisyyden ja kaunan ilmapiiriä, siitä on riittävästi kokemusta aiemmassa elämässä. Kaikesta ei voi olla samaa mieltä ja jotkut asiat hankaavat aina vaan, yli 25 vuoden jälkeenkin. Juju piilee siinä, ettei loukkaa toista henkilökohtaisuuksilla eikä käytä yli-ilmaisuja kuten sinä aina, silloinkin kun, ei koskaan, joka asia, mikään, koskaan, missään, tyypillistä. Uusperheessä ei myöskään kannata arvostella toisen jälkikasvua tai vanhemmuutta, saati sukulaisia. 

Parasta on nauraminen. En tiedä, miten muut naiset käynnistyvät, mutta miehellä, joka saa naisen nauramaan on aina etulyöntiasema. Päivä pelastuu, kun saa hihitellä toisen töppäyksille ja omituisuuksille - tai omilleen. Huumorintajuton ihminen on kauhistus. Toinen ehdoton etu on kumppani, jonka kanssa voi väitellä ja keskustella mistä vain. 

Kannattaa myös kuunnella toista, silloinkin kun se ei niin kovasti kiinnosta. Tätä vastapalvelusta kannattaa harjoittaa aiheista, jotka ovat toiselle tärkeitä. Minun ihmissuhdeanalyysini vastaan hänen krikettireportaasinsa. Tosin iän karttuessa olen huomannut, että nämä syvälliset analyysit, joihin uppoan päivän päätteeksi usein harmillisesti keskeytyvät toisen kuuluvaan kuorsaukseen. Oma vika, sanoinhan kerran, että en voi olla vastuussa itsestäni, kun olen syvässä unessa. Minä tarkoitin aamua, mutta kaipa tiimissä pitää hyväksyä, että nukkuvan edesvastuuttomuus pätee ajasta riippumatta. Ihmisen iho on kuitenkin aina tervetullut, nukkui tai ei, sitä ei koskaan saa tarpeeksi.

Kodissa tiimityö jakautuu luonnollisesti: se tekee joka osaa ja jaksaa. Siksi aamiainen sänkyyn ja Manulle illallinen (nuoret: googlatkaa tämä). Olen myös kiitollinen, että lähiomainen osaa sellaistakin kuin passepartoutin leikkaus, kehystäminen ja teoksen valokuvaaminen. Hän selvittää tekniset viat, minä vastaan ruokapuolesta. Hän pyykkää, minä imuroin. Kaikki toimii. Koti on pölyinen.

Kesän viipyily

Olemme toistemme parhaat kriitikot mitä tulee kuvalliseen puoleen. Kirjoituksistani hän ei luonnollisesti voikaan antaa palautetta, kun kirjoitan suomeksi. Tämän blogin hän lukee google-kääntäjän avulla, joskus hilpein seurauksin, sillä tekoäly ei älyä pienintäkään poikkeamaa puisevasta kirjakielestä. Voin jo arvata, missä se kompastuu näitä rivejä tihrustaessaan. Vai mitä tekoäly tekee? Lukee, skannaa, seuloo? Arvaa?

Olisi mukava lukea tavallisten ihmisten tavallisista parisuhteista, mikä ne saa kestämään. Se, mikä ne rikkoo, taitaa olla sitä yleisempää kuvastoa elokuvissa ja kirjallisuudessa. Onnen siemen on siinä, että saa tehdä elämässään sitä mistä tykkää ja kumppani auttaa siinä kaikin voimin. Molemminpuolisesti.

Eläkeläiselämässä on paljon hyvää, huonoa on taloudellinen puoli ja senkin kestää. Aikaa elämiseen tarvitsee, ei rahaa. 

Kotoisan aamun tiivisti eräs runoilija englanniksi:

Ote runosta Morning (Billy Collins)

This is the best-

throwing off the light covers,

feet on the cold floor, 

and buzzing around the house on espresso-

maybe a splash of water on the face,

a palmful of vitamins-

but mostly buzzing around the house on espresso,

dictionary and atlas open on the rug,

the typewriter waiting for the key of the head,

a cello on the radio,

and, if necessary, the windows-

trees fifty, a hundred years old

out there,

heavy clouds on the way

and the lawn steaming like a horse

in the early morning.

Nopea suomennos:

Tämä on parasta-

huitaisen syrjään peitot,

jalat kylmälle lattialle, 

ja pörrään ympäri taloa espressolla-

ehkä huljautan vettä naamalle,

kourallinen vitamiineja-

mutta enimmäkseen pörrään ympäri taloa espressolla,

sanakirja ja kartasto auki matolla,

kirjoituskone odottaa aivojen näppäilyä,

radiosta selloa,

ja, tarpeen mukaan, ikkunoita-

puita jotka ovat viisikymmnetä, sata vuotta vanhoja

ulkona,

raskaita pilviä tuloillaan

ja ruoho höyryää kuin hevonen

aikaisin aamulla.