Mitä merkitsee kirjailijalle paikka, johon tekstit maastoutuvat? Mitä ihmiselle ylipäänsä merkitsee juuret, kotiseutu ja ympäristö johon muistot ankkuroituvat ja joka inspiroi yhä uudestaan? Haittaako, jos lukija ei tunne kirjan seutua? Haittaako, jos tuntee?
Otin osaa Kirjallisen kartan julkistamiseen, aiheena Hämeenlinna ja sen kirjailijat. Yllätyin, miten monta kirjailijaa Hämeenlinna on poikinut - kartalle on hyväksytty 53. Suurinta osaa en edes tunne, ja jotkut on valittu mukaan esim. laulunsanoittajan ominaisuudessa. Jotain yhteistä kirjailijoilla on silti oltava, kun heitä tähän pikkukaupunkiin ja sen pitäjiin on sijoittunut noin paljon. Tutkija Juhani Niemi, kartan kokoaja pohti, että Hämeenlinnan asema vanhana koulukaupunkina on ollut osasyynä, hänen listallaan 30 prosenttia kirjailijoista on käynyt Hämeenlinnan lyseota.
Kartalla kirjailijat ovat saaneet osoittaa heille merkitsevän paikan - kuolleitten puolesta on tehty päätös. Lähes puolet on nykykirjailijoita. Juha Itkonen valitsi Hämeen Linnan Rantareitin, jossa nuorena istui pussikaljalla ja mietti tulevaisuuttaan. Onpa siinä meikäläinenkin istunut aikoinaan, vaikka meillä siihen aikaan olikin viinipullo eikä tulevaisuutta osannut edes ajatella. Riitta Jalonen valitsi suosikkijärvensä Ahveniston, joka on kyllä järvien huippu, sillä harvoin saa kellua lähdevedessä, joka on kimmeltävän turkoosia ja niin kirkasta että sitä voi huoletta juoda. Olli Jalonen puolestaan merkkasi Rinkelinmäen, kotipaikkansa, johon sijoittuu moni hänen romaaninsa. Luin juuri uudestaan hänen huikean Poikakirjansa, jossa poikalaumassa pyöritään Ahveniston harjuilla ja Poltinaholla - ja eräs kirjassa mainittu henkilö kävi apukoulua kaukana toisella puolen kaupunkia. Se apukoulu sijaitsi vastapäätä minun ensimmäistä kansakouluani, Hätilää, muistan apukoulun oppilaat (nykyään kai sanottaisiin erityisluokat) joihin tottui, kun jaettiin sama piha välitunneilla. Lapsena en koskaan edes käynyt Rinkelinmäellä, se oli niin kaukana keskustasta. Linjurilla ohitimme sen, kun käytiin serkuilla kylässä Parolassa. Silloin maailma oli todella pieni, kun rautatie ja Vanajavesi erotti kokonaisia lapsilaumoja toisistaan koko kouluajan.
Tulee olemaan mielenkiintoista kuulla kirjailijoiden kertomuksia heidän merkityksellisistä paikoistaan. Kirjoittajaharrastajana vähän epäröin liian suorasukaista yksi yhteen -vetoa kenenkään fiktiotekstistä ja todellisuudesta, sillä usein kirjoittajat etäännyttävät: yhdistelevät paikkoja, aikoja ja ihmisiä täysin mielivaltaisesti. Otetaan kasvot tuolta, eleet joltain muulta, nimi mahdollisimman kaukana oikeasta henkilöstä, ja sijoitetaan yhteen ties mitä tapahtumia ja ajoituksia. Joskus ei kerta kaikkiaan edes tiedä, mistä henkilöhahmo tuli, parhaimmillaan se syntyi flow'ssa eli alitajunnasta ja alkoi vain puhua omalla äänellään ja vaatia tilaa.
Irlannissa on sanonta don't let the truth spoil a good story, eli miksi antaa totuuden pilata hyvää tarinaa. Ainahan tarinoita sepitellään paremmiksi, totuus on usein aika tylsää. Siksi en oikein ymmärräkään autofiktiota, joka on omaelämäkerrallista, mutta jossa kai jokin raja on olemassa todellisuuden kanssa.
Ikävintä minusta on joutua patistelluksi, onko jokin kohtaus oikeasti tapahtunut. Tein itse sen virheen, kun kysyin Olli Jaloselta, tapahtuiko Poikakirjan männyn räjäytys ja opettajan uskomaton käytös todella ja hän myönsi. Hän ei onneksi näyttänyt vaivaantuneelta, aikaa tapahtumista on ihmiselämä.
Jos minun pitäisi nimetä Hämeenlinnassa yksi paikka, joka on vaikuttanut minuun enemmän kuin mikään, olisi se Katumajärvi. Sen rannalla opin uimaan, vietin kesäpäiviä, talvella luistelin ja hiihtelin jäällä. Seikkailimme myös pitkin ja poikin järveä soutuveneellämme. Vanhemmat eivät tulleet juuri koskaan mukaan ja hyvä olikin, sillä siskosporukassa yllytimme toisiamme aina hurjempiin sukellushyppyihin veneestä ja sen ali. Vieläkin tunnistan sen veden maun, kun käyn siellä uimassa. Asuin myös yhden kesän vanhassa huvilassa Katuman rannalla jonkinlaisessa kommuunissa, mikä oli ikimuistoista ja kummittelee mielessäni romaanin pohjana.
En tiedä, haittaako lukijaa, jos hän ei tunnista paikkoja, joista kirja kertoo. Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjassa liikutaan oikeilla nimetyillä kaduilla ja pihoilla ja minusta tuntuu, kuin kulkisin itsekin siellä, vaikken ole koskaan Kuopiossa käynyt. Toisaalta taas on mukava törmätä jonkun kirjailijan tarinoissa Kuivaan siltaan tai Ruutikellarintiehen, mitkä paikat hämeenlinnalaiset heti tunnistavat - olkoonkin, että Kuivaa siltaa ei enää ole ollut viiteenkymmeneen vuoteen ja siinä on nykyään Goodmanin ostoskeskus ja moottoritie.
Olen unessa useasti, sinun kaduillas, koulutie... tätä eräs opettajamme tapasi siteerata, kun joku taas kömpi myöhässä ja aamu-unisena luokkaan, erittäin usein minä. Vasta nyt olen tajunnut, mitä V.A.Koskenniemen runo tarkoittaa: lapsuuden ja nuoruuden maisemat kuvittavat uniamme lopun elämää. Ihmiset toiselta puolen maailmaa ja vuosikymmenien päästä esiintyvät unissani täysin luontevasti kotipihallani, 1970-luvun keittiössä ja Katuman rannalla. Kun asuin ulkomailla, enkä päässyt käymään kotimaassani vuosikausiin, tuli joskus ajatus, ettei niitä seutuja ollut olemassakaan kuin omassa päässäni. Siksi aina tuntuu surrealistiselta saada kävellä kotikaduilla. Minulle Hämeenlinna tuo vain hyviä muistoja, tänne on ollut hyvä palata!
Hämeenlinnan kirjallisen kartan voi löytää tästä osoitteesta.
 |
| Katumajärvi ja sen Luoto, taustalla Kantinkallio. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti