Sattuneesta syystä tulin miettineeksi nuoruuden vuotta 1975. Siitä on nyt 50 vuotta, kun sukuun syntyi ensimmäinen lapsenlapsi, joka siis vietti puolivuosisatasta eilen. Pöyristyttävää, tätä rataa he saavat meidät kohta kiinni!
Mietin, mitä tapahtui sinä vuonna. Kuulemma ETYK-kokous Helsingissä, Anne Pohtamo valittiin Miss Universumiksi, ykkösenä soi Vicky Rostin Kun Chicago kuoli, Uuno D.G. Turhapuro oli suosituin elokuva. Vietnamin sota loppui, Thatcher nousi valtaan, Watergate-skandaali tapahtui, amerikkalaiset ja venäläiset tekivät yhteistyötä avaruuden valloittamisessa.
Mikään näistä ei juuri hetkauttanut minua, vaikka näemmä kävin Turhapuron katsomassa ja varmaankin laitoin baarissa lantin jukeboksiin kuullakseni Vickyn uusimman. Minulla on nimittäin primäärisiä dokumentteja vuodelta, kuten jokaiselta teinivuodeltani. Useimmilla teinitytöillä tuohon aikaan oli Teinikalenteri, pienenpieni muistio johon saattoi hyvällä tussilla kirjoittaa kolme riviä jokaisesta päivästä. Salaisuuksien pito vaati erinäisten koodien ja salanimien käyttämistä, ja nyt lukiessa monikin muistiinpano jää hämäräksi.
Mitään onnen aikaa ei tuokaan murrosikä ollut, vaan sisälsi paljon ahdistusta ja itkua. Olen unohtanut, miten paljon siinä iässä itketti. Eikä vain ohimenevää kyynelehtimistä vaan monen tunnin kohtauksia, usein alkomahoolin laukaisemana. Riita rakastetun kanssa tai saarna kotiväeltä laukaisi illan mittaisen hysterian. Toisaalta silloin ei voinut paeta someen, vaan ahdistukset purettiin ystävän kanssa tai päiväkirjaan. Päiväkirjojakin on tusinakaupalla. Puhumattakaan kirjeistä! Niitä saatiin ja lähetettiin useita joka viikko.
Vuonna 1975 olin lukiossa kielilinjalla ja koulupaine alkoi jo nousta. Olin toivoton matikassa, mutta muut aineet menivät hyvin. Todistuksen numerot, joille oli oma sarakkeensa teinarissa, olin kirjannut tunnollisesti ylös. Kiitettäviä tippui ainekirjoituksesta, kuvaamataidosta ja englannista. Muuten koulun kokeet esiintyivät huutomerkein varustettuina marginaalissa, millä sijalla ne muutenkin elämässäni silloin olivat. Ylioppilaskokeet siintivät silloin vielä kaukana tulevaisuudessa, aikaa oli.
Kirjoitin ylös huvittavimpia merkintöjä:
2.1. Kouluun - yök... Mä en ole koulumyönteinen oppilas! Mua etoo tää kaikki heti alkuun.
4.4. Mamin syntkät 50v. HUH. Eteisen naulakko romahti, muuten.
10.1. Hlinna by night = 0.
9.2. Himassa vasta 03.30.
9.3. Tiputettiin ponua ja käytiin katsomassa James Bond = 0.
17.3. Vienon kanssa riehuttiin rokattiin riemuttiin räimittiin.
3.4. Konekirjoituskoulussa.
10.5. Leffa: Solaris. Saanko kesäduunia?
12.5. Jäätiin kii lintsauksesta. 4000 lyöntiä kokeissa.
28.5. Äänitin A:lla musaa 5 tuntia. PUUH.
31.5. Kevätjuhla - hyvä totari.
8.6. Elämäni painajainen töissä, mä olen niin väsy että tekis mieli itkeä. Töissä 9.30 - 20.30.
21.6. Juhannuspv. Voi vittu! Poltin reiteni töissä. Tästäpä tuli mukava juhannus. 10pv sairaslomaa.
17.7. A lähtee huomenna Interrailille. No comments.
3.9. Oltiin Hesassa torilla UKK - 75v. Karmeeta!
8.11. Konsertissa: Procol Harum.
Ja seuraavan vuoden seesteisempi miete:
7.1. 1976. Kirjoittelin ja lueskelin. Hyvin käytetty ilta. Oisko kirjallisuus mun leipätyö?
Jatkoa:
8.1. Lueskelin Marxin oppeja, josta P. hieman hätääntyi. Se ei luota mun kritiikkiin oikein. Sovittiin silti...
Tästä on tietty sensuroitu kaikkein intiimein materiaali, se mikä silloin oli kaikkein tärkeintä. Tuo palovamma, jonka sain juhannuksena, tuli kylläkin töissä kahvilassa, jossa täysi kahvinkeitin kaatui päälleni ja sain pahan vamman jalkaani. Onneksi nuoruuden voimalla se parani täysin jättämättä jälkeäkään. Työturvallisuus ei ollut näköjään kummoinen kesätyöläisillä!
UKK oli tietysti kansan rakastama Urkki eli Kekkonen, joka tuli tervehtimään kansalaisia presidentinlinnan parvekkeelle, UKK -huutojen saattelemana. Eipä voisi kuvitellakaan, että yhtäkään poliitikkoa, edes presidenttiä juhlittaisiin nykyään syntymäpäivänään noin, tori oli täpösen täynnä. Minua tilaisuudessa karmi sivusta seuraamani sotaveteraani, joka sai jonkinlaisen sydänkohtauksen metelissä, ilotulitusten äänien saatellessa häntä ambulanssiin. Kirjoitin siitä novellinkin.
Ylipäätään teinaria lukiessa hämmästyttää se ihmisten määrä, joka sivuilla mainitaan. Olin ryöpsähtänyt esiteini-iän yksinäisyydestä ja ujoudesta ja päässyt porukoihin. Kaupungilla saattoi törmätä lukuisiin kavereihin ja toisten kodeissa oli luonnollista viettää aikaa. Myös hämmästyttää kirjamäärät, joita luin, elokuvat vähintään kerran viikossa, konsertit ja taidenäyttelyt. Olin varsinainen kulttuurikorppikotka jo silloin. Kaverit, joilla oli auto, laajensivat matkustamisen määrää. Jos ei muuten päässyt matkaan, liftattiin.
 |
| Kaikki tärkeät liput ja kuitit teipattiin teinariin. |
Koti oli lähinnä paikka, jossa kävi syömässä, suihkussa, luki läksyjä ja istui kuuntelemassa saarnoja. Elämä tässä iässä vie niin voimallisesti jo muualle, että vanhemmat ovat vain pieni piste horisontissa. En edes muista mitään äitini viisikymppisistä, muuta kuin että naulakko romahti vieraiden päällystakkien painosta!
Elämä on merkillinen asia ja iän myötä käy yhä merkillisemmäksi. Alkaa yhdistellä asioita ja tapahtumia ja nähdä kaaria ja risteyksiä. Viisikymppiset näyttävät puoliväliltä, vaikken satavuotiaaksi janoakaan elää. Kaikki menneisyyden valokuvat näyttävät vireämmän, rypyttömämmän, solakamman itsen, joka ei palaa. Juuri sen, jota aikoinaan tuskitteli. Mitä turhuutta!
Ensi viikolla tulee taas yksi vuosi lisää, mutta tässä vaiheessa ikä on tosiaan vain numero.
P. S. 1970-luvun lempeisiin fiiliksiin voi vaipua vaikkapa kuuntelemalla näitä raitoja:
* Pink Flyd: Wish you were here
*Procol Harum: A Whiter Shade of Pale
*Pekka Streng: Sisältäni portin löysin
*Nono Freeman: Ajetaan tandemilla
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti