Hopeareunus

Nuhaflunssa antoi tavallista enemmän aikaa lukea ja katsoa leffoja. Kahlasin läpi pinoiksi kasvaneita lukurästejä, kun en muutakaan jaksanut. 

Luin vihdoin Klaus Ove Knausgårdin mammuttiteoksen Taisteluni (Toinen kirja), silkkaa autofiktiota 638 sivua hänen elämästään, ihmisten oikeilla nimillä, nuoren miehen kasvamista parisuhteeseen ja isyyteen. Sitten katsoin isä ja tytär -suhteesta kertovan elokuvan Aftersun, paljolti lempinäyttelijäni Paul Mescalin takia (hän debytoi korona-aikaan irlantilaisessa hittisarjassa Normaaleja ihmisiä). Aiemmin olin ahminut Sally Rooneyn Intermezzon, joka myös kertoo ahdistuneista urbaaneista kolmekymppisistä, tällä kertaa Dublinissa. Lukupiirissä meillä oli ollut Oksana Vasjakinan Haava, venäläistä vastaavaa kerrontaa. Suomalaista autokfiktiota on nuorten naiskirjailijoiden kynästä tulvinut melkoisesti viime aikoina. 

Kolmekymppisen elämä tuntuu kaukaiselta, on vaikea enää samastua. Kaikissa näissä kirjoissa on yhteistä syvän masennuksen kuvaaminen. Mietin, onko se tyypillinen ikä pudota elämästä ja vajota synkkyyteen. Minä kärsin kolmikymppisenä depressiosta, mutta olen ajatellut, että siihen oli hyvät syyt. Entä jos olin muuten vain apeuteen taipuvainen? Vaikka kaikki olisi muuten ollut hyvin? En usko. Kun elämäntilanteeni parani eron myötä, sain heti elämänhalusta kiinni, innostuin kaikesta, nautin, opin taas nauramaan, suurelta osin kiitos lähiomaisen, joka jaksoi minua.

Aftersun-elokuvassa nuori isä ponnistautuu alkuun iloiseksi ja leikkisäksi, koska viettää harvinaista laatuaikaa lomalla tyttärensä kanssa, muuten tytär asuu äidillään Skotlannissa. Kovin syvässä masennuksessa ei kauan pysty tuollaiseen vitsailuun, päinvastoin, puhuminen on ponnistus ja muiden yritykset piristää tuntuvat ahdistavilta. Joinakin päivinä hengittäminenkin on raskasta, jaksaa tuskin nousta sängystä. Sisällä on vain jatkuvaa tuskaa. Elokuva muistutti järkyttävällä tavalla, miltä todella syvä depressio tuntuu, miten mustaa siellä on, miten houkuttelevaa itsetuho on. Jäin pitkäksi aikaa mietteisiini leffan loputtua.

Tuntuu nurinkuriselta, kun nykyään uutisoidaan, että nuoriso on se kansanosa, joka kärsii masennuksesta. Heillähän on kaikkea! Katson kateellisena heidän täydellisen terveitä kehojaan, voimaa ja energiaa, joka heissä vielä piilee, ja sitten sairas pää sumentaa kaikki mahdollisuudet käyttää voimavaroja.

Itse varoo joka askelta jäällä, yrittää syödä ruokaa joka ei kuormita sydäntä, käy urheasti Pilateksessa venyttelemässä jäseniä, jotka käyvät yhä kankeammiksi ja heikoiksi, tuskailee aikaa, kun saattoi vain tarttua lapioon ja kaivaa kuopan kasvimaalle. Aamulla kuulostelee ensimmäiseksi, missä kunnossa kroppa on. 

Vanhenemisessa oppii olemaan itselleen armollinen, ei tarvitse enää olla mitään kenellekään. Vanhoina olemme kaikki ryppyisiä raukkoja, niin professorit, filmitähdet kuin olympiavoittajatkin. Näillä nuorilla on vielä vimma olla joku, tehdä jotain mahtavaa, näyttää mihin pystyy. Knausgård löpisee filosofiasta ja kirjallisuudesta ja tuskailee, kun joutuu hoitamaan omia lapsiaan eikä pääse kirjoittamaan. Kuuskymppisen näkökantilta ei ole suurtakaan epäilystä, kumpi puuha on oikeasti antoisampaa ja tärkeämpää. Niin kuin itsekin oman ajan puutetta tuskailin. Varmaan molempi parempi.

Saattaa olla, että nuoret eivät niinkään kärsi masennuksesta, vaan ahdistuksesta tämän kummallisen nykymaailman edessä. 

Oliko oma nuoruuteni parempaa aikaa maailmassa? 1970-luvulla peloteltiin öljyn loppumisella, järvien lopullisella saastumisella, ydinaseilla, kolmannella maailmansodalla joka tuhoaisi kaiken. Tieto ei kuitenkaan tulvinut joka paikasta kuten nykyään. Joukkovoima nousi ja taisteli luonnon puolesta, työläisten puolesta, opiskelijoiden puolesta. En muista ahdistuneeni kuin ohimennen maailman ongelmista, oma elämä oli niin täynnä. Ystäviä, rakastettuja, exiä ja tulevia, taidetta, kulttuuria, liftausreissuja, istumisia aamuun asti viinipullojen tyhjentyessä. Kaikki tietysti muuttui, kun lähdin ulkomaille, opin tuntemaan yksinäisyyden.

Ehkä se näissä autofiktiivisissä kirjallisissa angsteissa ärsyttää, että yhteiskunnallinen osallistuminen ja vaikuttaminen, edes poliittisten ja taloudellisten voimasuhteiden tajuaminen puuttuu kokonaan, kaikki on vain yksilöllistä minäminäminää. Virkistävänä poikkeuksena Emilia Männynväli, jonka Toiste en suostu katoamaan luin innolla. Äitiyden voimasta kertoi upea lause: Lapsi pyyhki pois kaikki pelkoni, jotka eivät koske häntä. Ilmankos hänen bloginsa ja kirjansa ovat herättäneet vihapuhetta ja uhkauksia, hänhän on suorastaan vaarallinen!

Oikeastaan on ihan turha yrittää vertailla omaa nuoruuttaan nykypäivään, maailmassa kaikki on toisin. Paitsi ihmisten merkitys, hyvien ystävien, perheen ja parisuhteen merkitys. Se on kai ainoa turva, joka meillä on.

Sen vielä haluan sanoa, että masennuksesta ja itsetuhoisuudesta pääsee pois, ihminen ei ole yksin, apua on olemassa, lääkkeitä jotka auttavat jaksamaan päivästä toiseen ja terapiaa, jossa voi kohdata pahimmat pelkonsa. Ehkä se Aftersunissa jäi niin viiltämään, teki mieli huutaa: sinä et ole yksin! Hae apua! Tyttäresi tarvitsee sinua. Elämällä on paljon vielä takataskussa.

Niin että nuhaflunssassakin on hopeareunuksensa, ehtii lukea ja ajatella.

Maaliskuussa asetan uusimpia töitäni näytteille Hämeenlinnan Willa Vaskin  käsityökaupan kahvilaan. Näyttelyn nimenä Siis kauneutta on. 

Eeva Kilven runoa kannattaa siteerata tässäkin:

Siis kauneutta on.

Iloa on.

Rakkautta on.

Kaikki maailman kurjuudesta kärsivät,

puolustakaa niitä!

Eeva Kilpi: Laulu rakkaudesta ja muita runoja (1972).