Pages

torstai 30. heinäkuuta 2020

Ystävä tositarkoituksella

Törmäsin ulkosuomalaisryhmässä keskusteluun ystävien hankkimisen vaikeudesta. Yleisesti aikuisiällä, vieraassa maassa ja erityisesti Irlannissa. Jäin pohtimaan, mistä syystä ilahduin koko keskustelusta niin kovin. 

Joskus tunsin syyllisyyttä, etten jaksanut pulista ja heittää herjaa irlantilaisten tapaan, että olin synkkä ja totinen korpisuomalainen, että eristyin. Sitten taas piti rehellisesti todeta, että pulina ei vaan ole se antoisin kommunikointitapa minulle. Rakastan miettimistä ja pohtimista, asian tarkastelua eri kanteilta, syiden ja seurauksien etsimistä, laajempia yhteyksiä.

Muistan irlantilaisten katseen kesken keskustelua, kun puuskahdin: mutta miksiköhän näin on? Voin kuvitella niitä katseita myös selkäni takana. Miksi miksi, ketä kiinnostaa, kuka tietää, mitä väliä. Kerro joku hauska juttu. Keskustelu lentää jo seuraavaan aiheeseen, kun minä vielä kynnän syvällä miettien edellistä lausetta. Oh, that's too deep for me, he kuittaavat, tippaakaan häpeämättä.

Onhan minussakin se hulluttelupuoli, herjanheittäjä, sutkauttelija, se ei vain toiminut sillä nopeudella ja keveydellä jota Irlannissa vaadittiin. Gift of the gab eli puhelahjat ovatkin irlantilaisten erityisominaisuus. Joskus kaipaan sitä helppoutta, millä voi Irlannissa rupatella täysin tuntemattomien kanssa, laskea leikkiä ja kertoa tarinoita. Huumori on kuin sosiaalista konerasvaa, joka tekee ihmisten kommunikoinnista sutjakampaa. Sen varjolla voi myös huomauttaa jostain, mikä muuten saattaa aiheuttaa konfliktia.

Ongelmaksi tuleekin se seuraava aste, small talkista seuraava Big Talk (lainaan keskustelijaa facebookissa). Suomessa ystävyys tarkoittaa avautumista, luottamista ja  kaiken jakamista. Myös niitten surujen ja vaikeiden asioiden jakamista. Irlantilaisten on ehkä vaikea käsitellä isoja suruja, ikävistä asioista mieluummin vaietaan. Vaitonaisuus taas on se kaikkein suurin sosiaalinen peikko: tauot pitää täyttää pulinalla. Kun suomalainen tuijottaa maahan hississä tai kassajonossa, irkku alkaa vähintään viheltää tai höpöttää joutavia. Lähiomainen mukaanluettuna. Saan vaivoin pidettyä sisälläni torumisen: älä nyt taas viheltele ja hyräile! Ihmiset tuijottaa!

Kasvoin hämäläisessä pikkukaupungissa ja kaupungin reunamilla, joita nykyään kai sanottaisiin lähiöiksi. Kaikki tunsivat toisensa, naapureille piti tiellä sanoa päivää. Naapureitten kanssa oltiin hyvissä väleissä, mutta pidettiin julkisivua yllä. Oli monia asioita, joitten takia piti pitää pienempää ääntä tai vetää verhot ikkunaan. Tieltä näkyy tai naapurikki kuulee oli niukkasanainen toru, jos innostui tanssimaan tai peilailemaan itseään. Tämä sisäinen toppuuttelija kai tukkii suuni tai jähmettää käyntini edelleenkin. 

Ystäviä en irlantilaisista saanut. Siis sydänystäviä kuten vanhat suomalaiset kaverini, joihin pidin aina yhteyttä. Mietin, onko tämä kuitenkin vain maahanmuuttajien yleismaailmallinen ongelma: asetut maahan, jossa kaikilla jo on omat ystäväpiirinsä ja lapsuudenkaverinsa. On kulttuurierot, ehkä kielimuuri, erilaiset tavat ja asenteet. Vanhemmiten, kun menneisyys alkaa kiinnostaa ja omat juuret alkavat syyhytä, ei olekaan ketään, jonka kanssa muistella ja nauraa menneitä aikoja. 

Jäin aikoinaan kiinni irlantilaisen pikkukyläni historiasivuille facebookiin. Sitten tajusin, etten koskaan voisi samastua mihinkään. Halusin tietää omasta menneisyydestäni ja oman maani historiasta. 

Ahti Isomäki: Ehdotus kansalaissodan muistomerkiksi

Onnellisia ne, jotka solahtavat toiseen maahan ja kulttuuriin ongelmitta ja tuntevat olonsa kotoisaksi. Kun vanhemmiten on jo työura ja kenties lapset ja lapsenlapset ja puoliso sukuineen sitomassa toiseen maahan, ei lähtö olekaan niin helppoa. Maahanmuuttaja voi myös löytää ystäviä maanmiehistä tai muista ulkomaalaisista, joiden kanssa on yhteistä. Tai puolison suku ja perhe riittää. Tai oikeasti löytyy se sydänystävä.

Akseli Gallen-Kallela: Mäntymaisema n. 1895

Olen tänä kesänä, koronaeristyksen jälkeen viettänyt useammankin päivän ystävien kanssa. Puheesta ei ole tullut loppua. Kun eroamme, olen läkähtymisen partaalla ja lähiomainen vitsailee leukojen kangistumisesta, mutta saan hengenravintoa pitkäksi aikaa. Nautin suuresti myös yksinolosta, mutta tarvitsen näitä kiinnittymisiä toisiin ihmsiiin. Olen kuin avaruusalus, joka kiinnittyy toiseen ja saa tankatuksi ja  jatkaa sitten omalla radallaan. Joka kerran, kun avaruus ei tunnukaan enää niin yksinäiseltä, tiedän, että paluumuutto oli oikea ratkaisu minulle.




1 kommentti:

  1. Olen usein ajatellut tuota eroa itseni usein muuttaneena ja sisareni välillä, joka vielä asu kotikylässä. Ystäviä on molemmilla, mutta erilaisia. Hyvin kirjoitit aiheesta, ajatusta antavaa.

    VastaaPoista