Pages

Monday, 29 June 2020

Jälki jonka jätät

Jos viime kuukaudet ovat opettaneet jotain, niin ainakin sen, että emme todellakaan kontrolloi yhtään mitään. Emme yksilöinä, emme kansakuntina, emme varsinkaan tätä planeettaa. Mikä tahansa on mahdollista, sekin mitä ei voi kuvitella.

Osallistuin viitisen vuotta sitten dystopia-seminaariin, joka kesti viikonlopun verran. Kirjailijat ja tutkijat esittelivät mitä ihmeellisempiä fiktionaalisia dystopioita. Alkoi itse asiassa olla jo pulaa uusista tavoista tuhota maailma, ja ikävästä toistosta varoitettiin. Kuuntelin näitä ilmeettömiä tai väliin  humoristisia esityksiä erilaisista malleista, joilla ihmiskunta tulee tuhoutumaan. Sehän oli pelkkää fiktiota, mukava genre jossa rellestää. Dystopioilla oli sitäpaitsi paremmat mahdollisuudet myydä elokuvaoikeuksia kuin ihmissuhdedraamoilla. Äksöniä nyt halutaan. On vain yhä vaikeampi shokeerata ihmisiä, kun väkivalta on niin tavallista viihdettä, ettei siihen kukaan enää reagoi.

Tunsin kasvavaa pahoinvointia ja turhautumista seminaarin aikana, ja päätin yrittää kirjoittaa jotain ihan muuta, termi jota käytetään luovan kirjoituksen kurssilla kun joku väistää tahallaan ohjeistuksen ja kirjoittaa ihan omiaan. Ajattelin, että täytyy olla mahdollista kirjoittaa utopiasta, maailmasta jossa on ongelmia ja ristiriitoja mutta ne voidaan ratkaista ei-väkivaltaisesti, demokraattisesti.  

En ole koskaan ollut sci-fin fanittaja, ja kun sci-fi jakso tuli eteen kirjoittajakurssilla, lupasin kyllä tulla kuuntelemaan, mutta en osallistuisi, ei ole minun juttuni. Oppitunnin päätteeksi tuli kotitehtävä:  Tulevaisuuden kaupunki. Kun pääsin huoneeseeni, kaikki jotenkin purskahti yli laidan ja aloin vain kirjoittaa. Paikka, aika ja henkilöt tulivat kuin annettuna, ja mitä enemmän kirjoitin, sitä enemmän halusin elää siinä maailmassa. Kirjailijat kutsuvat kai tilaa sanalla  flow, virta. Kuljin pitkin kylää muistikirja taskussa ja pysähtelin vähän väliä kirjoittamaan, kun henkilöhahmot alkoivat puhua. Voisin vannoa, että koko teksti tuli saneltuna jostain ylempää, kirjoitin sitä vain muistiin. Viikonlopun tuomat mietteet lennättivät minut utopiaan, josta olen aina haaveillut. Jonkin aikaa mietin, ketä siellä voisi asustaa, minkälaisia ihmisiä, ja mitä enemmän ajattelin valtaapitävien miesten pelejä ja asenteita, sitä varmemmin tajusin, ettei maailmassani voisi olla yhtä ainutta miestä. Utopiasta tulikin dystopia, maailmaani tuli idästä virus joka tuhosi miessukupuolen ja jätti naiset selviytymään pieninä saarekkeina, toisistaan tietämättä. Muistan ajatelleeni, että hengittämällä leviävä virus oli täysin yliampuvaa, mutta tarvitsi vain googlata biologisia aseita ja dystopiasta tuli melko realistista. Vähänpä tiesin! 

Käsikirjoitus jatkoi kasvamistaan, henkilökirjo vakiintui, yhteisöstä tuli toimiva ja hengittävä, ja aloin vuoden alussa jo työstää romaanin loppua, kun....varmaan arvaattekin. Syyllisyys ja pahoinvointi valitsemastani aiheesta lamautti kaiken kirjoittamisen. Seurasin pakkomielteenomaisesti uutisia koronaviruksen leviämisestä ja kauhistuin: minäkö tämän kuvittelin ja kuvitin sitä jo viisi vuotta sitten? Miten kevyesti sivuutin koko pandemian ja siirryin kauniiseen utopiaan, virus oli vain sivujuonne itse aiheeseen pääsemiseksi. Miten vähän tiesin sellaisesta taudista ja miten siihen kuollaan, oikeasti. 

Tiedämme paljon enemmän korronaviruksesta nyt kuin helmi-maaliskuussa, kun taivas tuntui pimenevän ja henkeä ahdisti nähdäkin muita ihmisiä. Suomessa ollaan toimittu vastuullisesti ja viisaasti ja tilannne on normalisoitumassa, mutta ainoastaan sen takia, että pidämme rajat suht kiinni. Pandemia jatkaa kiertokulkuaan maailmassa ja on vaikea nähdä sen katoavan koskaan kokonaan. En tiedä, pystynkö jatkamaan käsikirjoitustani.




Kun kirjoittaminen uupuu, maalaaminen herää. Innostuin taas maalaamaan uudella etäkurssilla.


Kontrollin käsite on kirjoittajalle mielenkiintoinen, varsinkin kun kontrolli katoaa. Irlantilainen Sally Rooney, menestysromaanin Normal People kirjoittaja ja siitä tehdyn vielä menestyksekkäämmän tv-sarjan yksi käsikirjoittaja, keskusteli kontrollin menettämisestä eräässä haastattelussaan. Hän ei usko yksilön autonomiaan ja pitää mukavana myyttinä ajatusta siitä, että ohjaamme omaa kohtaloamme. Pienet ja isot asiat elämässä saattavat muuttaa sen suuntaa perinpohjaisesti. Sairaudet, taloudellinen ahdinko tai vammat vetävät maton jalkojen alta. Elämäämme voi ilmaantua ihmisiä, jotka ovat tuhoisia ja muuttavat kaiken. 

Yksilön kaikkivoipaisuus on self-help-oppaiden perusta; kaikki on mahdollista kun vain tahtoo tarpeeksi paljon. Kukaan ei kuitenkaan elä eristyksissä muista, muilla ihmisillä on suuri vaikutus, JÄLKI elämämme valintoihin. Ei tarvitse kuin ajatella opettajien koskaan unohtumattomia kommentteja, lannistavia vanhempia, epäluotettavia ystäviä, pettäviä rakastettuja. 

Tätä voi myös katsoa postitiiviselta kantilta. Tarvitaan vain yksi kannustava ope, hyvä sisarus, uskollinen ystävä, maailmaasyleilevä rakkaus. Ne pienet säikeet, jotka pitävät meidän itsetuntomme kiinni elämässä pimeinä hetkinä. 

Syy, miksi Normal People on ollut niin suosittu ympäri maailmaa, on upeiden näyttelijöiden ja ohjauksen lisäksi varmaan se, että niin moni muistaa SEN ihmisen, joka jätti pysyvän jäljen.  Usein nimenomaan nuoruudessa, kun oli vielä orvaskesi ja kaikki sattui. Pienet tapaukset, sattumat, väärinkäsitykset ja virhevalinnat aiheuttivat jotain peruuttamatonta. 

Normal People-sarjassa oli henkeäsalpaavaa seurata kuin kärpäsenä katossa kahden nuoren kipuilua, tajuta laajemmat syyt ja seuraukset, elää pieni matka toisten ihmisten suurta draamaa. Harvoin olen koukuttunut mihinkään tv-sarjaan yhtä paljon. Se vei myös aivan toiseen maailmaan, unohdukseen tästä epävarmuudesta ja kaaoksesta, johon meidät sysättiin. Oli myös ihanaa nähdä upeita Irlannin maisemia ja kuulla rakasta aksenttia. 

Mikä outo kevät tämä on ollut! Kesä tuntuu taas tutulta ja turvalliselta ja antaa tilaa hengittää ja miettiä, mikä elämässä on tärkeää. Meillä on vain tämä päivä. Minkälaisen jäljen jätät tänään? 

Sama maisema, kokeilin pystysuoraa muotoa. Armollisempi valo.

2 comments:

  1. Kauniita maalauksia. Toivottavasti kirjoitat romaanin valmiiksi. Mukavaa kesää teille! 😊

    ReplyDelete
  2. Kiitos! Syksyllä aloitan taas työstämisen kirjoittajapiirissä. Saa nähdä miltä se tuntuu.

    ReplyDelete