Pages

Tuesday, 25 August 2020

Aika ja paikka

Ystävä kertoi minulle ajatuksesta, että kuten aika, myös paikka on muuttuva määre. 

Emme kuvittele ajan pysähtyvän missään, koskaan, vaikka se miten tuntuisi siltä. Mittaamme aikaa kelloilla ja  kalentereilla, tiedämme että jokainen sekunti on ohimenevä.  Kliseet ajan kääntämisestä takaisin ja aikamatkailusta ovat fantasiaa. Aika kulkee ja kuluu, vääjäämättä.


Ajatus, että myös paikoilla on oma kaarensa ja paralleeli muuttumisensa on uusi, ainakin minulle. Paikka tuntuu olevan pysyvä, se sijaitsee jossakin maantieteellisesti, koordinaattoreilla kirjattuna. Sinne luulisi aina voivan palata, toisin kuin aikaan.

Paluumuuttajana olen kokenut monet entiset paikat väkevästi. Vain aniharva maisema on enää se sama kuin nelisenkymmentä vuotta sitten, kun lähdin Suomesta. Haen ja haen näkymiä, kun puut ovat kasvaneet ja peittäneet kaiken, taloja on purettu, uusia noussut tilalle. Teitä on oikaistu ja siirretty toiseen paikkaan. Tuijotan maata ja hoen, että tässä se nyt on. Ei ihme, että ensimmäiset kuukaudet vanhassa kotikaupungissa kuluivat omituisessa  sumussa, kun tiesi, että jokin oli vinossa, mutta ei osannut selittää mikä. Hämmennys on tasaantunut, kun olen hyväksynyt, että kaupunki on elänyt ja muuttanut muotoaan, aivan kuten minäkin. 

Itse asiassa on vaikeampi enää uskoa, että mikään paikka on se sama, kun lapsuuden isot mäet näyttävät pieniltä kohoumilta ja polku jota etsin, on joutunut kerrostalojen alle. Talo, joka merkitsi niin paljon joskus, elää enää vain muistoissani ja ehkä valokuvissa. Ohikulkeva uusasukas ei edes tietäisi, että siinä kohdin joskus oli ihana vanha talo täynnä nuorta elämää. 

Olen huomannut, että sama todistelun tarve on muillakin. Menneen ajan kuvien Facebook-ryhmissä kinataan loputtomiin jonkun lippakioskin paikasta ja omistajuudesta, ja mikä baari oli auki milläkin vuosikymmenellä. Ymmärrän nuorempien silmienpyörityksen: mitä väliä? Kohta ei meitäkään ole täällä kinastelemassa mistään. Minua ilahduttaa kuitenkin suuresti, kun joku julkaisee kuvan lapsuuteni kauppareissujen E-osuusliikkeestä, siitä missä oli peräti kaksi sisäänkäyntiä ja palvelu tiskin takana. Se ei siis ollut vain mielikuvituksieni ja unieni tuotetta. Muutkin ovat nähneet sen ja joku älynnyt ottaa kuvankin. Muistojen vertaistuki toimii.

En ole varma, mihin tämä filosofinen oivallus paikan muuntumisesta johtaa. Ehkä se vain tukee hämäriä pohdiskelujani, miksi paluu vanhoihin maisemiin aina jotenkin nyrjäyttää perusteellisesti. 

Tiedän, että kaukaiset paikat, joissa olen joskus asunut, ovat edelleen olemassa, sillä nykyään on ihme nimeltä Google-kartta, jonka Streetview-toiminnolla voi kulkea kolmiulotteisena ja virtuaalisesti missä tahansa maailmassa, ainakin urbaaneilla seuduilla. Hytkäytti tosissaan, kun löysin sen talokompleksin Keniassa, jossa asuimme vuoden verran kolmen pienen lapsen kanssa. Torikaupat olivat entisellään, paitsi että joka toisella kulkijalla oli kännykkä kädessä tai korvalla. Elämä jatkaa sielläkin kulkuaan, meidän ex-pat kokemuksemme oli vain ohut viiru ajanlaskussa. Olen myös liitänyt kuin haamu Lontoon asuntojemme kaduilla, eipä paljon ole muuttunut sielläkään, muistot palaavat niistä ankeista ajoista. Toki pitää huomioida, että nämäkin virtuaaliset maisemat ovat kuvakaappauksia tietyltä päivältä ja vuodelta, teknologian pysäyttämiä otoksia ajasta, joka on jo takana päin.

Vain unissamme kuljemme vapaina maisemissa, joita kukaan ei enää näe. Haistan siankärsämön kulkiessani uimaan kesällä, kuulen ohimennessäni muuntajakopin surinan kun paljaat jalat läpsyvät kuivalla savisella oikopolulla, jota suuret nukkaiset leskenlehdet reunustavat.  Käsi silittää vanhaa valkoista puusiltaa Kutala-joen yli, kiirehdin soratietä pitkin Katumajärveä kohti. Oikaisen lehmihaan poikki ja astun liukumiinaan. Pesen jalat heti kun pääsen rantaan. Uinnin jälkeen istun polvet koukussa ja tärisen kylmästä pyyhkeeseen kääriytyneenä, isolla laakealla kivellä. En tiedä vielä, että tulen näkemään tästä unta lopun elämääni. 


 

Siinä se on, ajan ja paikan vapaus, unissamme! 

Aika ei pysähdy, ennen kuin oma aikamme päättyy. Läheisen kuoltua on aina vaikea taas jatkaa, tuntuu että pitäisi itsekin pysähtyä. Aika on kuitenkin armoton, on jatkettava eteenpäin. On elettävä ja koettava heidänkin edestään, niin sen ajattelen. Vanheneminen ei ole surullista, se on lahja.

Lähetän hyviä ajatuksia ja kiitoksia juttuhetkistä sukuhistorian äärellä serkulleni, joka nukkui pois aivan liian aikaisin.


 

No comments:

Post a comment