Pages

Monday, 21 May 2018

Be happy

Ärsyttää. Luin taas kerran hehkutusta hymyilevistä natiiveista jossakin ei-länsimaassa, jossa suomalainen haastateltu epäili, ettei länsimainen tehokkuus ja edistys tuokaan onnea. Miten irtiotto oravanpyörästä ja ensimmäisen maailman ongelmista syventää sisäistä onnellisuutta. Miten ihmeellistä on, että niinkin alhaisen elintason omaavat ihmiset osaavat hetkessä elämisen taidon ja nauttivat elämästä. Ja hymyilevät!

Ikään kuin länsimaisella kehityksellä olisi vastuu yksilön onnentunteesta! 

Meillä on Suomessa korkea koulutustaso, huipputeknologia, tiukka ympäristönsuojelu, kattava terveydenhoito ja sosiaaliturva, tasa-arvoa eri sukupuolten ja eri ihmisryhmien välillä. Noin niin kuin suhteessa muuhun maailmaan. 

Miksi suomalaiset sitten muuttavat köyhempiin maihin onnea etsimään? Miksi korkea elintaso ei automaattisesti tuo sisäistä onnea? Siksi, koska onni tai onnellisuus on yksilön vastuulla. Ei ilmainen kouluruokailu tee ketään onnelliseksi, tai toimiva julkinen liikenne. Ympärivuorokautiseen turvallisuuteen tottuu, ja siistit kadut ovat itsestäänselvyys, jota ei edes näe. Kun ketään ei vangita, kiduteta ja teloiteta homoseksuaalisuuden, etnisen ryhmän tai uskonnon takia, ei asianlaitaa edes ajattele. Se ei silti tarkoita, etteivätkö nämä olisi tavoittelemisen arvoisia asioita kaikkialla maailmassa, ja ettei Suomi voisi olla ylpeä saavutuksistaan. 

Muualla asuneena - myös kehitysmaissa, joita nykyään kai kutsutaan enemmistömaiksi - tiedän, miltä auringossa hautuneet jätteet tienvarsilla ja ulosteet rannalla haisevat. Hanavedessä piili useita taudinaiheuttajia, ja malaria tappoi lapsia kuten ripulikin. Poliisi oli arvaamaton ja korruptoitunut, ei mikään Facebook-friend. Rodulla, heimolla ja uskonnolla oli elämää määrääviä seurauksia. Rahalla sai mitä tahansa, ja ilman rahaa olit tosi pulassa. Naisen asemasta puhumattakaan. Aurinko tosin paistoi lämpimästi ja maisemat olivat viehättäviä - jos rajasi pois jätekasat ja kulkukoirat.

Suomi pääsi kärkeen jossain onnellisuuskyselyssä. En nähnyt, miten 'onnellisuus' määriteltiin, enkä sitä, miten kysymys aseteltiin. (Esim. englannin 'happy' on aika eri käsite kuin suomen 'onnellinen'!) Tyytyväisyys on minusta tässä aika lähellä onnellisuutta - olen tyydytetty, tyydyn tähän, olen tyytyväinen maahani, en tyytymätön. Onnellisuus on taas jotain muuta, yksilöllistä, sisäsyntyistä. Kun ulkoiset puitteet on tyydytetty, kukin on vastuussa omasta onnellisuudestaan. 'Jokainen on oman onnensa seppä' kuten isäni tapasi puuskahtaa. Tarkoitti kai kunkin omia elämänvalintoja - meidän kirjavassa suurperheessämme aika erilaisia kuin mitä hän olisi toivonut. Omani mukaanlukien.

Pohjimmaltaan teemme omat valintamme elämässä, ainakin länsimaissa. Terveyden menetys on ainoa tasapäistävä tekijä, se ei ole kontrolloitavissa vaikka miten yrittäisi. Lasten hankkiminen rajoittaa elämänvalintoja, samoin omaishoitajaksi päätyminen. Näitten rajoitusten ulkopuolella olemme oikeasti vapaita etsimään sitä, mikä tekee meidät onnelliseksi. Olemmeko edes Suomessa ensimmäinen suuri ikäluokka, jolla on tämä etuoikeus?

 

Sitten. Vuoden 1918 uusi sotatutkimus on avannut silmäni monelle asialle isänmaassani. Niin paljon olen lukenut fiktiota ja asiatietoa aiheesta, että pelko, teloitukset ja nälkä on tullut uniinkin. Naisten ja lasten kokemus sodasta on ollut uusi näkökulma kaiken militarismin rinnalla, siitä on tullut validi tutkimuskohde. 

Vertailimme lähiomaisen kanssa naisten osallistumista sisällissotaan Irlannissa ja Suomessa. Irlannissa naiset salakuljettivat aseita pitkien hameidensa alla. Naisia ei siveyssyistä voitu tarkastaa heidän kulkiessaan kaupungilla. Suomessa naisia joukkoteloitettiin, jos heillä oli housut hameen sijaan. Naisia häväistiin ennen ja jälkeen kuoleman. Hieman eroa!

Olen myös miettinyt, mikä on ollut vaikenemisen hinta. Parantaako aika haavat? Pitääkö antaa anteeksi? Onko aika unohtaa vääryydet? Ei, ei ja ei. Voisiko tämä kaikki tapahtua uudestaan Suomessa?Toivon, että ei, mutta pelkään pahoin.




Yhä syvemmälle käyvät tuntemukseni. Joskus kerroin blogissani unesta ennen välivuosikokeiluani, miten uneksin kulkevani tuoksuvassa laaksossa kuin aalloilla, kevyenä kuin höyhen. Olen nyt istunut keväistä valoa tulvivassa laaksossa, jossa on joukkohautoja, ja uinut järvessä, jonka rannoilla taisteltiin sata vuotta sitten. Olen kuullut suvun miehistä, joiden luut maatuvat joissain näistä haudoista ja yrittänyt asettautua isoäitini tuntemuksiin. Sodan hirveyksistä on tarkalleen sata vuotta, ja jokaiseen uhkeaan kevätpäivään liittyy tumma rantu menneisyydestä. Istun museon kahvilassa ja hätkähtäen tajuan, että sata vuotta sitten isoenoni ehkä istui täsmälleen saman kasarminkaton alla, nälkiintyneenä ja sairaana, toivonsa menettäneenä. Seinät elävät. Juurilleen on hyvä palata, mutta pitää myös varautua yllätyksiin. 

Onnellisuus - tai onni - on ehkä kaiken suhteellisuuden tajuamista. Kiitollisuutta siitä, miten hyvä on nyt. Miten paljon on elämältä saanut. Miten ihmiset Suomessa joskus taistelivat, että olot paranisivat. Meidän elintasomme huikaisisi heitä, kuten se huikaisee edelleen monia muualla asuvia. 

Olen onnellinen paluumuuttaja. Kaikki on järjestynyt, pääni sisälle on tullut rauha. En voi tietää, mitä tulevaisuus tuo tullessaan, mutta olen kiitollinen jokaisesta päivästä.

Lopuksi runoni Onni:



Tällaista on
täydellinen onni
uinti viileässä vedessä
pitkin, vahvoin vedoin

lokin huuto kaukana
kaislan hipaisu

vain muutama sekunti
                             kerrallaan
on meille annettu

enempää
emme kestäisi.



P.s. Monien hienojen kulttuuriretkien helmi oli Iittalan Sunday Shopin avaus. Taidetta ulkona ja sisällä, ihana puutarha, pieni kahvila ja romanttinen pappilamiljöö. Vain kilsa, pari Iittalan keskustasta! Ks. aukioloajat:

Vanha pappila ja sen romanttinen puutarha.

Olli Isomäen veistoksia pappilan puutarhassa, Vanha Väentupa kahviloineen ja puoteineen taustalla.

Ahti Isomäen 'Kadotettu paratiisi' seinällä.

Isomäen veljesten puuveistoksia.

Mervi Pyylammen herkkiä akryylille painettuja valokuvia.

Saksofonisti Yte Hauskala viihdytti avajaisissa.
Afrikkalaista rummunsoittoa ja tanssia avajaisissa.
Christian Jutte, veikeiden hahmojen isä  (sori huono kuva!)

No comments:

Post a Comment