Pages

tiistai 31. heinäkuuta 2018

Kesä ja keski-ikäinen nainen


En olisi ikinä uskonut, että heinäkuun 31. päivänä vuonna 2018 makaan mahallani rantaniityllä, kuuntelen haapojen lempeää lipitystä ja annan järviveden kuivua iholle - eikä minun täydy lähteä Suomesta - ei huomenna, ensi viikolla, ei koskaan enää! Olen nyt juurtunut takaisin kotimaahani.




Olen kerännyt punaherukoita tuolilla istuen, oksa kerrallaan, kuten äitini, ja ylikypsien marjojen rapistessa maahan muistan, että olisi pitänyt laittaa sanomalehtiä alle. Mitään ei saanut mennä hukkaan. Olen keittänyt mehua ja opetellut tekemään raparperihilloketta ja herukkahyytelöä. Olen katsonut välillä hikisenä peiliin ja kauhistunut: äitihän se siellä! Hiuksetkin samalla tavalla hiuspannalla litistettynä. Näinköhän sukupolvet jäävät perimään, pieniä hippusia tarttuu kiinni edesmenneiltä polvilta, jokin ilme, äänensävy, sananparsi tai tapa.

Pesen mustikoitten mustaamat sormeni, tartun emaliseen saippuarasiaan, jota pitelivät paljon ahkerammat ja osaavammat emännät ennen minua. Kättelyä sukupolvien yli. Aikamatkailua tämä on, ajaudun takaisin lapsuuteeni ja nuoruuteeni, aloitan elämäni alusta.







Näinköhän. En vain ole enää ihan se sama. Riittävästi löydän kuitenkin itseäni, jotta voin rakentua uudelleen, eheytyä, parantua. Päivä päivältä kasvan kokoon, muistan kuka olin. En ymmärtänytkään, miten paljon takkusin ikävissä menneissä, kun ympäristö jatkuvasti muistutti siitä.



Rosa Liksom sanoo kirjassaan Everstinna: Menheen elämän ilo on siinä, että se ei koskhan pallaa. Ja seuraavalla sivulla: Mikhään ei silti katoa pois.

Nyt naurahtelen, kun mieleen tulee muistoja lapsuudesta ja nuoruudesta. Tuo talo, tuo baari, tämä ranta. Vain hyviä muistoja.


Yllätin itseni kirjoittamasta pojalleni, ettei vanhenemista pidä koskaan pelätä. Tämä on niin hienoa! Koskaan ei ole yksin. Yksittäiset ihmiset ja tapahtumat kulkevat kuin vesi harson lävitse. Joskus ikävätkin, mutta ne voi kortistoida siististi mappiin Ö. Enää niillä ei ole voimaa nujertaa ja ahdistaa toimintakyvyttömäksi



Polkaisen pyöräni alas mäkeä, kesätuuli hiuksissa, enkä oikeasti tiedä, olenko kohta kuusikymmentä vai kuusitoista.






Aika on venyvää, sanoi eräskin runoilija. Sellaista muotoa ei ole vielä keksitty, joka kuvaisi aikaa. Jana aasta beehen se ei ole, älkää uskoko hautakivien päivämääriä. Niiden välille, edelle ja jälkeen mahtuu monta luuppia, spiraalia, siksakkia ja kaksois-lutzia. Elämä on tanssia alusta loppuun




Ja blogin otsikko on tietenkin poimittu rakkaan Eeva Kilven kirjasta. Hän muuten kirjoitti kuolemattomat sanat: Minkä yksintanssijan maailma minussa menettääkään. Monta muutakin Eevan runoa elän, joka päivä.




Kaunista kesää ja elämää lukijoille!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti