Festareita Irlannissa

Tässä iässä festarit merkitsevät jotain rauhallista, aivoja kihisyttävää ja mieluiten ilmaista. En ole koskaan ollut koukussa isoihin massakonsertteihin, mutta Irlannissa olen löytänyt paljon iloa kulttuurifestivaaleilta. Ikävää on vain se, että nykyään ne kaikki tuntuvat olevan maksullisia. Se jättää ulkopuolelle paljon aiheesta kiinnostuneita ihmisiä, joilla ei ole varaa 30 - 50 euron päiväpassiin.

Palasin Suomesta Irlantiin, ja jo ensimmäisenä viikonloppuna lähdin lähisukulaisen yllyttämänä komealta kalskahtavaan Wexford Literary Festival-tapahtumaan Enniscorthyyn. Ei hetimiten paikkakunta, jonka yhdistäisi kirjallisuuteen. Tapahtuma oli pienimuotoinen, vanhassa salissa oli ehkä parikymmentä naista. Miehiä puolitusinaa, joista kaksi esiintyjiä. 

Meteli oli korviahuumaava suomalaisiin kulttuuritapahtumiin tottuneelle! Tunsin itseni jotenkin jähmeäksi, mykäksi ja melkein pelokkaaksi, kun ympärillä naiset kälättivät ventovieraille kuin sydänystäville ja verkostuivat. Suomessa saa istua tällaisissa tilaisuuksissa sanomatta sanaakaan kenellekään, eikä kukaan ihmettele. Irlantilaisten kehonkieli näytti tuulimyllyiltä ja pirueteilta suomalaiseen nököttämiseen verrattuna. Myös puhetyylissä on eroa. Irlantilaiset kiittelevät, pyytelevät anteeksi ja veistävät jatkuvalla syötöllä pientä vitsiä ja herjaa, ja nauravat kovaan ääneen. Taukoja ei tule. Olin unohtanut kaiken tuon Suomen vuoden aikana. 




Itse paneelikeskustelut paljastuivat piankin pelkästään kaupallista kirjallisuutta käsitteleviksi. Mikä myy, ja miten, ja kenelle. Yksi kirjailijanalku sanoi kirjoittavansa amerikanenglannilla, koska haluaa myydä USA:han. Verkostoitumisen merkitystä korostettiin, agenttien tärkeyttä samoin, ja tutkimustyö ei koskenut niinkään kirjan aihetta vaan sitä, mitä genreä ja kohdeyleisöä agentit edustavat, ja mitä apua heistä on. Englanninkielisessä maailmassa kirjalliset agentit tekevät paljolti sitä editointityötä, jota kustannustoimittajat pakertavat kirjailijoiden kanssa Suomessa. Toisaalta vastauksen käsikirjoitukseensa voi saada jo parissa kuukaudessa agentin avulla, kun Suomessa odotusaika voi olla vuosikin - vaikka vastaus olisi kielteinen. 


Suomessa monetkaan kirjailijat eivät elä kirjojensa tuotolla, vaan apurahojen varassa tai sivuhommilla esim. opettajana. Harvalla on varaa agenttiin. Täällä päin on etumaksu yleistä, tai trilogian myyminen vain ekan käsikirjoituksen varassa, jopa esikoiskirjailijoilla. Toisaalta maailmankielellä kirjoittavalle on koko maailma auki ja painosmäärät saattavat nousta suuriksikin. Kirjat painetaan myös pokkareina paljon yleisemmin kuin Suomessa.

Omakustanteista oli ihan oma paneelikeskustelunsa, eikä siinä näyttänyt olevan mitään stigmaa. Kindleä ja amazonia suositeltiin, samoin somen käyttöä mainostamiseen. Suosittuja genrejä kannatti etsiä ja kirjoittaa, ja uusia vilauteltiin kuin juustolaatuja. Oli domestic tai grip noir (naisten tekemiä murhia!), chick noir (nuorten naisten kirjoittamia dekkareita), ja YA eli Young Adults, nuorisoromaaneita. Kaikki nousussa.

Minulta vei hitaana hämäläisenä koko päivän hoksata ja vasta kotimatkalla tajusin, että koko tapahtuma oli vain myyntimessu, jossa vinkattiin miten markkinoida itseä ja tekstejään. Myyminen, mahdollisimman nopeasti ja laajasti oli kaikkien päämäärä. Kirjallisuudesta, saati elämästä siellä ei puhuttu. Eteisen kirjapinoista yksikään ei kiinnostanut. 

FESTARIT - osa 2

Ihan oikea kirja keskellä niittyä.

Kirjallisuusfestareilla on eroa. Borris House Festival of Writing & Ideas antoi, mitä lupasi. 

Borris House, County Carlow.

Myyntiteltta. Enimmäkseen pokkareita täälläkin.

Tämä on järeän panosluokan tapahtuma, jossa on kansainvälisiä nimiä ja paneelikeskusteluja ja joiden kysymys- ja vastaussessiot muistuttavat pressitilaisuuksia. Kansainväliset kriisit, sotien dokumentointi, pakolaiskysymys, Venäjä, Pohjois-Korea...kirjat, jotka olivat myynnissä isossa kirjateltassa mainittiin sivuhuomautuksena. 

Giovanni ja McCue ennen tilaisuuden alkua Borris Housen kappelissa. Eturivissä sattumoisin Don McCullin, kuuluisa sotavalokuvaaja.

Olin ostanut liput (13e kpl) kolmeen non-fiction keskusteluun: ensin sotatantereilla liikkuva naisjournalisti Janinedi Giovanni joka haastatteli ihmisoikeuslakimiestä Jason McCue'ta, sitten kaksi Moskovan ex-kirjeenvaihtajaa, ja kolmanneksi Hyeonseo Lee, Pohjois-Koreasta paennut nainen jota haastatteli Irlannin pätevin journalisti Olivia O'Leary. Kolme maailman kipupisteitä käsittelevää jännittävää keskustelua, joista voisi kirjoittaa kustakin oman blogin. Oliko niillä jotain yhteistä?

Pysyvää rauhaa ei synny ilman oikeudenmukaisuutta. Mitä on oikeudenmukaisuus, se on sitten eri asia ja millä keinoin se voidaan saavuttaa. Afrikkalaiselle kylänmiehelle, jonka puoli sukua lojuu kaivossa murhattuna ja silvottuna, ei syyllisille langetettava kansainvälinen oikeustuomio merkitse mitään, hän tarvitsee vuohia. Vuohien avulla hän voi jatkaa elämäänsä. Toisaalta suuret korvausvaatimukset purevat diktatuureihin, koska heille vain raha ja valta merkitsee jotain. Tavalliset ihmiset harvoin saavat mitään oikeutta.  

Se, että kansalta viedään ajattelemisen ja päätöksenteon mahdollisuus, näkyi olevan yhteinen ongelma. Kun kaikki päätetään puolestasi, ja pelottelulla viedään sananvapaus, se lamaannuttaa ihmiset. Lopulta "Dear Leader" saa sinut uskomaan, ettei mitään ole tehtävissä eikä mikään itse asiassa ole edes huonosti. Kykenemättömys tehdä päätöksiä ja avuttomuus ovat ihmisen traumoja, kun itsekontrolli viedään. Näin käy mikrotasolla sairaassa perhesuhteessa, ja valtiotasolla kansan keskuudessa. 

Tuntui, kuin minua olisi viety maapallon kolkalta toiselle päivän aikana, vaikka oltiin Irlannin kauneimmassa maisemassa, entisen maanomistajan kartanon mailla, taustalla upeat siniset vuoret. 

Kotimatkalla ei puhuttu itsensä myymisestä vaan parannettiin maailmaa. Hengähdystauolla kaiken maailman kauheuden jälkeen (ja kotona televisiosta odotti lisää, Orlandon verilöyly!) tuntui uskomattomalta saada kävellä vapaasti kesäillassa, poiketa kurkkimaan autiotaloa hienon kivisillan kupeessa ja nauttia harvinaisesta ilta-auringosta. Vapaus tuntui kerrankin ihmeelliseltä asialta. Olimme vapaita puhumaan, matkustamaan, vaihtamaan maata, kieltä ja uskontoa, kirjoittamaan ja julkaisemaan. Meitä ei kukaan jahdannut, salakuunnellut, sensuroinut, tai uhkaillut.

Samastuin Hyeonseo Lee'n vierauden tunteisiin ja koti-ikävään ulkomailla, mutta hän ei todennäköisesti koskaan pääse takaisin synnyinmaahansa. Meillä, joiden pitää vain tehdä päätös muuttamisesta ja toteuttaa se, ei ole todellisuudessa mitään aavistusta maanpakolaisuudesta. 

Rohkea ja kekseliäs nuori nainen:, pohjoiskorealainen Hyeonseo Lee (oikealla), kirja "The Girl with  seven names" ilmestyi v. 2015, linkki: http://www.goodreads.com/book/show/25362017-the-girl-with-seven-names