Kuka minä olen?

Syntyperäinen suomalainen


           PV - kuuluu poissaolevaan väestöön

    Ulkosuomalainen

                                                                          Siirtolainen

                                                          Maahanmuuttaja


Other White - irlantilaisen väestölaskennan rotumääre


            Protestantti - syntymäkasteen perusteella




                   ALIEN - määreeni Irlannin äänestysrekisterissä

     
Paluumuuttaja - tulevaisuuden toiverooli

Viime aikojen tapahtumat maailmalla ja Suomessa ovat saaneet minut miettimään ihmisyyttä. Vaikka jättäisin jatkuvasti pohtimani sukupuoliroolin vaikutuksen pois laskuista (suurin osa raakuuksista on tehty miesten toimesta), ihmetyttää silti, mikä saa ihmisen kykenemään äärimmäiseen raakuuteen toista kohtaan. Muu kuin mielisairaus.


Ihminen on helppo piilottaa nimikkeen alle. Toista ihmistä on paljon helpompi kohdella huonosti, kun hänelle antaa määreen, kuten siirtolainen tai maahanmuuttaja  - tai eriuskoinen. Ihmisestä tulee erilainen ja poikkeava, ja siitä luistutaan eriarvoisuuteen, sortamiseen ja lopulta tappamiseen. Omiaan on vaikea tappaa, ellei heitä etäännytetä.

Jo eri ihonväri voi johtaa toiseuden käsitteeseen. Mietin joskus, olisinko sulautunut yhtä helposti Lontoosta irlantilaiseen tuppukylään lapsineni, jos he olisivat olleet muuta kuin vaaleaihoisia. Suomalaiset geenit tekivät heistä pellavapäitä, joiden iho ruskettui helposti. Irlantilaiset ovat pääosin tummatukkaisia, eikä ruskettuminen käy heiltä. Lapseni näyttivät toki eksoottisilta, mutta puhuivat äidinkielenään englantia, eikä heitä koskaan käsketty painumaan sinne mistä he olivat kotoisin. Minä itse oli 'väärää' uskontoa, mutta lapseni kastettiin katolisiksi. Me sulauduimme, sopeuduimme, integroiduimme Irlantiin, kuten nykyään sanotaan. Onnistunutta integroitumista vaaditaan kaikilta maahanmuuttajilta. Mukisematonta sulautumista vallitsevaan yhteiskuntaan. Ei-poikkeavuutta. 

Innoissani minusta tuli more Irish than the Irish. Esikoinen pantiin iirinkieliseen leikkikouluun ja Pyhän Patrickin päivän paraateja seurattiin uskollisena. Halloweenina yritin oppia paikallisia ruokia ja naamiaistraditioita. Suurin kompastuskivi oli katolisuus, joka saumattomasti liittyi kouluun, etenkin, kun Irish Mammy tiesi ja hoiti kaiken, ja minä en. 

Epäonnistuin jatkuvasti, myös suomalaisena äitinä. Lapseni ovat identiteetiltään irlantilaisia, eivätkä puhu tai ymmärrä suomea, kiitos toisen kasvattajansa, joka niin halusi. Tai niin siinä ainakin kävi. Oman suomalaisen identiteettini mureneminen kävi psyykelle jatkuvan painostuksen alla. 

Olen elänyt suurimman osan aikuiselämästäni muukalaisena vieraalla maalla, kotimaatani ja kieltäni ikävöiden. Puolalaisten kokemaa siirtolaisyhteisöä minulla ei koskaan ole ollut, koska suomalaisia on niin harvassa maailmalla. Kansallisuuteni on hävinnyt, identiteettini rajat hämärtyneet. Jonkinlaista heimoveljeyttä - tai -sisaruutta olen löytänyt ulkosuomalaisista nettiryhmistä. Kansoille, joille suku ja perhe on itseäkin tärkeämpää, on varmaan tuskallista joutua eroon omistaan. Suomalaiset kompensoivat verkostoitumalla netissä. Monille äidinkieli on palautunut nettiryhmien myötä.

Yksityisestä yleiseen piti pääsemäni. Ihmisen voi etäännyttää millä tahansa määreellä. Ne ovat kuitenkin vain rooleja, joista jokaisen takana on lihaa ja verta oleva, hengittävä ihminen. 

Jos minusta tulisi joskus jotenkin vammainen (iän myötä yhä mahdollisempi skenario), en haluaisi tulla kohdelluksi pyörätuolipotilaana, näkövammaisena, MS-tautisena tai jonkin syndrooman edustajana, muulloin kuin silloin kun tarvitsen erikoispalveluja vammani takia. Kaikkina muina aikoina haluaisin olla edelleen vain minä itse.

Katsoin juuri hyvän dokkarin BBC:ltä Tove Janssonista. Poikkeavan naisen erikoinen elämänkulku heijastui hänen tarinoihinsa muumimaailmaan. Yksi yhdistävä säie erikoisten olentojen yhteiskunnassa oli suvaitsevaisuus. Vain pahuutta ei suvaittu, ja sitäkin yritettiin tutkia, jotta siitä päästäisiin eroon. Harmonia muumilaaksossa ei perustunut samankaltaisuuteen tai tasapäisyyteen, vaan nimenomaan erilaisuuden suvaitsemiseen. 

Mitä enemmän ikää tulee, sitä vähemmän siedän mitään rooleja. Edes naiseuden rooleja. Turhaan olen yrittänyt mukautua vaimoksi, äidiksi, isoäidiksi...ja tuntenut olevani valepuvussa, feikki. En ole koskaan ylittänyt muitten asettamaa rimaa. Nykyään yritän vain olla oma itseni, ihminen. 

Kauan aikaa sitten, teini-ikäisenä, näin erään elämänmyönteisen elokuvan, joka helpotti suuresti angstiani. Sen nimi oli Aika hyvä ihmiseksi.

Siihen voi tähdätä.