- Hetki, kun minun novelliani luettiin pienryhmässä, otsa rypyssä. Ulkona alkoi hitaasti sataa isoja, pehmeitä lumihiutaleita. Ensi lumi! Täydellisen onnen tuokio.
- Keskittynyt, hiljainen piiri ihmisiä hahmottamassa hiilellä tai musteella mallia, jokainen yksin omassa maailmassaan ja silti yhdessä. Luomisen, oppimisen ja jakamisen riemua. Tähtisilmäisiä oppijoita - kuten itsekin - ja vanhoja konkareita. Etsimässä täydellistä viivaa, varjostusta, kättä.
- Harhailu suomalaisessa metsässä, tuttujen lintujen ja kasvien tunnistamista. Istuminen mättäällä, eikä kiirettä mihinkään.
- Ne kymmenet kerrat, kun saa nauraa silmät vesissä ja lopulta mahalihakset kipeinä nuorten hulvattomia sanaleikkejä ja tilannehuumoria. Jos nauru pidentää ikää, elän satavuotiaaksi tällä kuurilla.
- Suomi on täynnä lahjakkaita kuvataiteilijoita, kirjoittajia, muusikoita, tanssijoita ja näyttelijöitä, jotka tekevät sitä työtä sen takia, että rakastavat sitä. Taide on elävää ja sisäisesti palkitsevaa. Sitä ei voi rahalla mitata, koska se ei perustu arvoihin, joita rahalla voi määritellä. Ikävää on tietysti, että taiteilijoidenkin on maksettava vuokra tai asuntovelka, elätettävä lapsia, käytävä kaupassa. Se kaikki on erittäin tarkasti rahassa määritelty. Aika, joka kuluu rahaseteleiden ansaitsemiseen, on usein pois luovasta työstä. Oli se sitten apurahojen hakemista, opetustyötä, hanttihommia tai tukiviidakossa rämpimistä.
- Tajusin, miten valtavan määrän työtä kirjan tai kokoelman tekeminen vaatii, miten vähän rahallista voittoa siitä saa, joskus myös olematonta kiitosta tai edes kritiikkiä. Ja silti, ja silti, kirjoittajat vain kirjoittavat, koska on sisäinen pakko.
- Se hetki, kun vihdoin alan ymmärtää jotain kirjoittamisen tekniikasta. Jokin perusjuttu selkiää, ja tuntee aidosti edenneensä jossain.
- Luova työ on yleensä niin yksinäistä, että on ollut upeaa jakaa se prosessi muitten samanhenkisten kanssa, kerrankin. En päässyt opiskelemaan aikoinani mitään luovaa, nyt tiedän mikä on sen alan vetovoima: löytää hengenheimolaisia, ihmisiä, jotka ilahtuvat sanasta, soinnusta tai muodosta.
- Rakastan omaa äidinkieltäni. Sen olen aina tiennyt, jo lapsesta. Vaihdoin pääkieleni englantiin liki 40 vuodeksi, elin petturina ja hurvittelin toisen kielen kanssa. Nyt olen palannut takaisin nuoruuden rakkauteni pariin ja aion pysyä sille uskollisena. Se vaatii eroa pitkäaikaisesta kanssakulkijasta, johon on jo ehtinyt tottua. Koskaan en tietenkään englannista luovu, koska se on perheeni kieli, mutta selkäytimeni puhuu ja kirjoittaa suomea. Ehkä on rikkautta olla kaksiavioinen?
- Ja siitä lopulliseen, hiekan kivulla hieromaan helmeen simpukan puristuksessa: haluan asua Suomessa. Rakastan tätä maata ja sen ihmisiä niin paljon. Olen ollut onnellinen ja levollinen täällä. Vihdoinkin kotona! Nähtäväksi jää, miten onnistun järjestämään paluumuuton. Mutta päätös on tehty.
- P.S. KIITOS kaikille ystäville ja sukulaisille, teille jotka kaivoitte esiin kahvipaketin tai viinipullon, loihditte outoja gluteenittomia herkkuja vuokseni, levititte sängyt ja puhtaat lakanat, ruokitte ja kuuntelitte. Tiedätte millaisia kultakimpaleita olette. Suomi on täynnä ihania ihmisiä!
Seuraavat blogit tulevatkin sitten taas Irlannista. Kultturishokkia odotellessa...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti