Pages

Wednesday, 28 January 2015

Syntyjä syviä



Kulttuurikorppikotkalla oli erikoiset joulunpyhät. Tuntui, että moni asia muuttui, peruuttamattomasti, maailmankaikkeus nytkähti hitusen.

Pitkän odotuksen jälkeen tulin jouluaattona isoäidiksi - maailman ensimmäinen lapsenlapsi syntyi. Muutamaa päivää myöhemmin kuulin järkyttävän suru-uutisen: lähinaapuri, ikäiseni rouva jonka olen tuntenut parikymmentä vuotta, teki itsemurhan. Englantilaisen sananparren mukaan luoja avaa yhden oven, kun toinen sulkeutuu. Minä jäin vaappumaan puoliväliin; suunnaton riemu pienestä elämästä karisi suru-uutisen myötä.


Miksi joku haluaa päättää päivänsä, kun kaikki on päällisin puolin hyvin? Talovelka maksettu, lapset aikuistuneet ja pariutuneet, yksi lapsenlapsikin, toinen tulossa? Kaikki järjestyksessä ja loppuun hoidettu. Joulunpyhätkin kunniallisesti ohi, lahjapaperit viikattu kierrätykseen, viimeiset kalkkunanjämät käytetty kastikkeeseen. Ei muuta tehtävää enää jäljellä kuin viimeinen henkäys. Naapurinrouva oli venyttänyt voimansa äärimmilleen, aina hoitanut mallikelpoisesti kodin, miehen, lapset ja lapsenlapset, vanhat sukulaiset, koskaan ajattelematta itseään tai omia tarpeitaan. Kun sitruunaa on tarpeeksi rutistettu, se on kuiva kuin korppu, hyödytön.  

Emme saa koskaan tietää, miten kauan rouva oli tekoaan harkinnut, miksi siihen päätyi. Sen verran tiedän depressiosta, että kun se ottaa kylmään kouraansa, ei halua muuta kuin sen tuskan loppumisen. Omaiset olivat yhtä ymmällään ja shokissa, kukaan ei ollut osannut odottaa tätä. Kaikista naapureista hän olisi ollut viimeinen, jonka olisin arvannut päätyvän itsemurhaan. Avunhuuto se ei ollut. Rouva meni ja ajoi enonsa luo maalle ja hirtti itsensä takapihan puuhun, sillä välin kun vanha eno oli hoidettavana sairaalassa.

Tällaiset tapaukset pysäyttävät aina totaalisesti. Yritin muistaa, milloin olin viimeksi nähnyt rouvan. Keväällä ja kesällä, etupihan istutuksia ja pensasaitoja hoitaessamme päädyimme usein juttelemaan ja nauramaan. Talven tullen naapurit vain puikahtavat etuovelta autoon ja taas takaisin, sadetta ja tuulta pakoillen. Viimeisen kerran olin nähnyt rouvan istuvan autossaan, kun ajoin pihaani, heilutin ja hymyilin kuten aina, hän vain katsoi lävitseni kuin ei olisi huomannutkaan. Muistin miten vähän ihmettelin sitä, sitten olin vain kiirehtinyt kotiin arkihuolineni. Emme olleet niin läheisiä, että olisimme enää käyneet kylässä, siitä oli jo aikaa kun lapset juoksivat pihasta toiseen. Mieleeni tulee nyt, ettei hän koskaan ollut sellainen nainen, jota olisi voinut pyytää kaveriksi kävelylle tai elokuviin. Hänellä ei koskaan olisi ollut aikaa, koska PERHE. Oli turha edes kysyä.

Näin kuljemme toistemme ohi elämässä, kuin laivat sumussa. Oletamme, että puhe ja nauru naapurin puolelta jatkuu aina, että äidit ja isoäidit jaksavat loputtomiin. Elämä jatkuu.



Hautajaiset olivat valtavat, kirkko tupaten täynnä. Ihmettelin, oliko näin moni ihminen todella tuntenut hiljaisen rouvan, mutta sitten muistin, että Irlannissa kaikki kynnelle kykenevät menevät hautajaisiin, to show respect - osoittamaan tukea ja kunnioitusta vainajan omaisille. Kutsua ei tarvita.

Katoliseen hautaustoimitukseen kuuluu monta erikoisuutta, jota ei luterilaisessa tilaisuudessa näe. Hautajaiset, jotka pidetään heti parin päivän sisällä pääkirkossa, ovat samalla messu ehtoollisineen. Edellisenä iltana arkku tuodaan kirkkoon hautaustoimistosta, ellei ruumiinvalvojaisia, wake, pidetä vainajan kotona.  Seppeleitä ja kukkia ei kirkossa lasketa arkulle. Omaiset saattavat pitää puheita, kirkossa voi olla musiikkia tai laulua. Pappi pitää muistopuheen vainajalle. Tässä tilaisuudessa hän ylisti rouvaa ahkeraksi ja työteliääksi ihmiseksi. Pidin siitä, että hän sanoi: kenenkään meistä ei auta tuomita, jätetään se Jumalalle. Ennen vanhaan itsemurha oli suuri synti, eikä sen tehnyttä voinut edes haudata siunattuun kirkkomaahan. Nykyään tätä ylimääräistä tuskaa ei enää aiheuteta omaisille. 

Pappi kuitenkin joutui kuvailemaan henkilöä, jota hän ei sen kummemmin tuntenut, ja painotti naapurini vaatimatonta uraa lomamökkien siivoojana, vanhustenhoitajana ja poimijana herkkusieniviljelmillä. Minusta kummallisin tapa Irlannissa on viedä alttarille lahjoja, gifts. Tässä tapauksessa vietiin alttarille pieni kennollinen herkkusieniä. Rouva oli myös kirjoittanut riimillisiä runoja, ja yksi luettiinkin. Mietin, siinäkö oli hänen elämänsä summa. Hiljattain kuulin toisista hautajaisista, joissa alttarille vietiin kupillinen teetä. Pienet ovat irlantilaisäitien elämän kohokohdat.

Messuun sisältyy myös paljon rukouksia, joiden aikana joko noustaan seisomaan tai polvistutaan. Kunnioituksesta nousin kyllä ylös, mutta en polvistunut. 

Messun jälkeen arkku kannettiin kuuden kantajan olalla ulos odottavaan ruumisautoon, ja kirkkoväki aloitti hiljaisen ja hitaan kävelyn hautausmaalle. Suomessa siunauskappeli ja hautausmaa ovat samassa, Irlannissa saatetaan kävellä kulkueessa parinkin kilometrin matka pääkirkosta hautausmaalle. (Dublinissa ja isommissa kaupungeissa kulkue etenee autosaattueessa, ei kävellen.)
Kaikki liikenne pysähtyy, kadunvarren liikkeet sammuttavat valonsa ja vetävät uutimensa. Kadulla kulkijat pysähtyvät ja tekevät ristinmerkin, autot sammuttavat moottorin. Jos ohitetaan vainajan kotitalo tai entinen työpaikka matkalla, sen kohdalle pysähdytään pariksi minuutiksi. Jos vainaja on tuttu paikallisille kouluille, joiden ohi kuljetaan, vaikkapa vahtimestarin tai oppilaan äiti, lähetetään koulusta guard of honour eli yksi luokka reunustamaan katua, henkilökunnastakin menevät ne jotka pääsevät. 



Kun matka on niin pitkä hautausmaalle, saattoväki alkaa jo rupatella. Tämä on minusta sietämätöntä, ja yritän aina päästä mahdollisimman etupäähän kulkuetta, jotta saan rauhassa surra ja hiljentyä. Minusta on loukkaavaa omaisia kohtaan jutella kovaäänisesti niitä näitä ja jopa nauraa, kuten irlantilaiset usein tekevät. Heidän on vaikea pysyä hiljaa edes hautajaisissa. Monet eivät tunne kovin hyvin edesmennyttä, ja osallistuminen on muodollisuus. Joillekin se on tilaisuus tavata tuttuja, joita ei ole pitkään aikaan nähnyt. 

Nämä hautajaiset olivat todella synkät, jäätävä tuuli ja sade piiskasi saattoväkeä aukealla uudella hautausmaalla. Pappi siunasi jälleen kerran. Joku vainajan mielilaulu soitettiin cd-soittimella, lähiomaiset laskivat kukin yhden ruusun hautaan jäähyväisiksi. Pieni tyttärentytär sai tehtäväkseen avata valkoisen niinikorin kannen, ja sieltä lehahti lentoon kolme valkoista kyyhkystä. Tyttö oli niin pieni, ettei jaksanut enää seistä, vaan istui hautaa peittävälle korokkeelle. Muistaako hän mitään koko hautajaisista, kolme-nelivuotias? Entä isoäidistään?

Minkäänlaista muodollista muistotilaisuutta suomalaiseen tapaan ei messun lisäksi yleensä järjestetä, jälkeenpäin saatetaan mennä pubiin syömään kolmiovoileipiä ja keittoa, ehkä juomaan lasi viskiä. Tässä tapauksessa väki vain lähti hiljaa kotiinsa.

Koko episodi järkytti minua perinpohjin, itkin avoimesti, onneksi minulla oli tytär ja poika vierelläni. Tapaus pani minut myös miettimään syntyjä syviä. Miten voi käydä, jos antaa kaikensa. Kirjaimellisesti, niin ettei ole enää voimia itselle, ei kelleen lopulta.

Päätin, että tämä on oleva minun vuoteni. Olen uhrannut henkilökohtaisesti paljon perheeni eteen, ehkä nyt olisi minun haaveideni vuoro? Päätös viettää sapattivuosi kypsyi, kun katselin sateen piiskaamaa hautuumaata. Vaikka elämä jatkuu uusien lastenlapsien kautta, minun aikani on rajallinen, ei ole kuin tämä päivä.



Siperialaisella Tuvan-kansalla on jännittävä kielikuva tulevaisuudesta puhuttaessa. Menneisyys on edessä, tulevaisuus levittäytyy takanamme. Se on niin totta: me emme kulje tulevaisuuteen eteenpäin pälyillen, vaan takaperin, olkamme yli kurkistellen. Vaikka kuinka haluaisimme, emme näe tulevaisuuteen, vaan vain sen mikä on jo mennyttä. Koskaan ei tiedä, mitä seuraava askel tuo tullessaan.



 
Copyright: Markku Verkasalo



3 comments:

  1. Tekstisi herätti niin paljon ajatuksia. Kiitos.

    ReplyDelete
  2. Hienosti kirjoitettu ja postaus sisälsi paljon ajateltavaa. Olen muuten sanonut perheelleni, että en halua hautajaisiini ketään vain velvollisuuden tunnosta. Olen itsekkin joskus melkein suuttunut tuosta ainaisesta hälinästä ja nauramisesta. Olipa hautajaiset sitten kenen tahansa ne - ainakin minut - saavat surulliseksi. Haluan hiljentyä ja voin olla puhumatta sen lyhyen hetken. Kuulumiset voi vaihtaa muualla ja myöhemmin. Se naurun rätkätys, kun toisen läheistä kannetaan hautausmaalle... Emme taida koskaan oppia ymmärtämään näitä irlantilaisia.

    ReplyDelete
  3. Kiitos, tämä blogi tuli sydämestä. Olen sanonut aivan samaa omalle perheelleni, ei mitään "rent-a-mourners"! Itse asiassa, kun kerran tullaan "kunnioittamaan" ja osoittamaan solidaarisuutta omaisille, miksi sitten hölistään ja nauretaan korvakuulolla ruumisauton saattajista? Luulen, että tässä voi olla kyse irlantilaisten oudosta tavasta kaihtaa tunteitten näyttämistä. Nauraa saa, muttei itkeä. Kaiken pitää olla silosta, kun taas suomalainen vaipuu ajatuksiinsa ja näyttää tunteensa. Ei, ei näitä ymmärrä vaikka eläisi täällä lopun elämäänsä!

    ReplyDelete