Pages

Sunday, 1 June 2014

Joka ainut hetki



Vaikuttava. Mieleenpainuva. Itkettävä. Hymyilyttävä. Ajatuksia herättävä. Ristiriitainen. Surullinen, pohjattoman surullinen, koska jo alussa tietää, miten lopussa käy. Tilinteko eletystä elämästä, ja elämättömästä. Valintoja, joita ei saa tekemättömiksi. Syyllisyyttä, jota kantaa toisten valinnoista ja kohtaloista.

Hugo Hamiltonin Every single minute-kirjaa (ei vielä suomennettu) lukee välillä hengästyen. Tarpeellinen, pysäyttävä kirja, jonka tekee ainutlaatuiseksi se, että tarina perustuu elävään elämään ja todellisiin henkilöihin, Hugo Hamiltoniin itseensä sekä Nuala O'Faolain'iin. Kirjailijoista toisen tapasin hiljattain (siitä ehkä seuraavassa blogissa). Jotkut kirjailijat tuntuvat niin tutuilta kirjojensa kautta, että heidät tekee mieli kutsua kahville, istua pöytään juttelemaan kuin vanhat tutut. Olen varma, että olisin nauttinut juttuhetkistä myös Nuala O'Faolain'in kanssa. Olisin kertonut, miten yksi sisaruksistani kaukana Suomessa luki hänen kirjansa suomeksi käännettynä ja samastui täysin hänen sankarettareensa. Elämä liippaa toista fiktiossa, yli maitten ja kulttuurien. Nuala olisi varmaan saanut minut avautumaan ja kertomaan koko elämäntarinansa, sellainen hän kuulemma Hugo Hamiltonin mukaan oli, jututti kaikkia.




Nuala menehtyi yllättävästi syöpään vuonna 2008, joten meillä on enää vain hänen kirjansa, ja Hugon vasta ilmestynyt teos hänen viimeisestä seikkailustaan, jonka hän halusi tehdä Berliiniin.

Kun ihminen sairastuu vakavasti, aikakäsitys muuttuu. Tuntuu mahdottomalta puhua tulevaisuudesta, kompastuu sellaisiinkin tavanomaisiin sanontoihin kuten ensi jouluna tai kesäloman jälkeen. Hugo kohtasi tämän silmästä silmään: mistä keskustella ihmisen kanssa, jolla on enää viikkoja jäljellä? 

Muistan järkyttyneeni jo nuorena - elämänvaiheessa, jossa ollaan kuolemattomia - elokuvasta Love Story, jossa kuoleva sankaritar haluaa väitellä rakastettunsa kanssa musiikista. Mies puuskahtaa, onko sillä nyt mitään merkitystä, mitä väliä enää, johon Jennifer: No mistä sitten haluat, että puhumme? Hautajaisista?

Hugo Hamiltonin kirjassa vauhti yllättää. Tuntuu, että Una'n ja Liam'in matka kestää viikkoja, kun lopussa paljastuu, että heillä oli vain viikonloppu. Siihen mahtuu paljon, kun matkustetaan myös molempien menneisyydessä, jota kumpikin yrittää selvittää. Kun ei voi enää sanoa, että sitten joskus tai vanhoilla päivilläni, menneisyyden valinnat on kohdattava ja tunnustettava. Nuala (siis kirjan Una) katuu katkerasti sitä, ettei nuorena pitänyt huolta traumatisoituneesta veljestään, joka sittemmin joi itsensä kuoliaaksi. Mitä hyötyä hänen kirjoittajaurastaan ja maineestaan, kuuluisuudesta ja laajasta ystäväpiiristä, kun hän petti sen, joka häntä eniten tarvitsi? Hylkäsi, jätti, ei ollut muka aikaa veljelle.


Samoin olen yllätyksekseni nähnyt lempilaulajani, Nina Simone'n itkevän yhdessä dokumentissa. Hän katui, ettei ollut viettänyt enemmän aikaa tyttärensä eikä lapsenlapsensa kanssa. Mitä järkeä kaikissa niissä konserteissa ja kiertueissa, mitä iloa levytyksistä ja palkinnoista? Onko se luovan uran kääntöpuoli, että se vie mennessään niin totaalisesti, ettei energiaa ja aikaa jää tärkeille ihmissuhteille? Miksi muistan vain naistaiteilijoita, jotka tätä katuvat?


Anteeksiannon olemusta pohditaan kirjassa myös paljon ja monelta kantilta. Nykyään anteeksiannon katsotaan olevan välttämätöntä, jotta väärinkohdeltu uhri eheytyy. On annettava anteeksi hyväksikäyttäjälle, sortajalle, kiduttajalle. Olen Unan kanssa samaa mieltä, että ei pidä antaa anteeksi. Muutenhan mikään ei muutu. Varsinkin, kun useimmat sortajista eivät edes näe teoissaan mitään väärää, eivät pyydä anteeksi, kieltävät kaiken.

Unan ja Liamin tyypillisisä irkkuperheissä ei puhuttu mistään vaikeasta, salaisuuksista vaiettiin, lapsilla ei ollut sanoja käsittelemään tapahtunutta. Vasta aikuisena, vuosikymmenien päästä, alkoi käsittää mitä perheessä tapahtui. Vaikeneminen on yksi tehokkaimpia sorron muotoja. Kun sanoja ei ole, tekojakaan ei ole. Mitään ei tapahtunut. Sanaton kipu ja hätä jää vaiti tekemään tuhoaan ihmisen mielessä kuin myyrät maanalaisissa tunneleissa.

Nuala O'Faolainia kiitettiin ja kannustettiin hänen paljastaessaan irlantilaisen perhe-elämän raadollisuuden kirjoissaan Are you somebody (suom. Tunnenko minä teidät?) ja Almost there.



Ihmiset puhdistuivat hänen kirjoittaessaan ulos kaiken sen saastan, joka hänen kotonaan rehotti. Näin ei Irlannissa ole tehty, perheongelmat on aina pidetty visusti maton alla. Korkeintaan papilla oli oikeus tietää. Katolisen kirkon perusyksikkö ja tukipilari on perhe, yhteiskunta perustuu kirkolliseen avioliittoon ja sen sisällä siitettyyn lapsilaumaan. Kaikki muu suljettiin julmasti yhteisön ulkopuolelle, joskus kirjaimellisesti haudattiin maahan. 

Karmaisevin osoitus kirkon yksinvallasta on viimeaikainen uutinen lähes 800 lapsen joukkohaudasta Tuamissa, Länsi-Irlannissa. Näillä äpäriksi luokitelluilla ei ollut edes arkkua, saati ristiä tai hautakiveä. He olivat tulosta Irlannin julmasta tavasta erottaa au-äidit yhteiskunnasta ja lapsistaan. Lapsikuolleisuus näissä orpokodeissa oli jopa 50%. Kyseessä ei ole mikään keskiaikainen joukkohauta, vaan se on ollut käytössä vuodesta 1925 vuoteen 1961 asti. Linkki tästä.

Anteeksi ei saa antaa, sillä siinä piileee unohduksen vaara. Kaikkihan on nyt muka niin hyvin, kirkko on uudistunut ja toteuttaa lastensuojelulakeja visusti. Irlannissa elää kuitenkin edelleen vaikenemisen kulttuuri. Se on hämmentävää, kun siihen törmää, kuin näkymättömään muuriin. Ihmiset vain vaikenevat, tulee kiusallinen tauko - kaikki tauot ovat irlantilaisille kiusallisia - katsotaan poispäin tai kengänkärkiin, sitten vaihdetaan lennossa kepeämpään aiheeseen, johonkin hauskaan.

Una ja Liam yrittivät matkansa aikana luopua vaikenemisesta, Berliini oli vain kulissina sisäiselle matkanteolle. Molemmilla oli kipeitä, pitkään vaiettuja salaisuuksia, nyt oli ainutlaatuinen tilaisuus tulla sinuksi menneitten kanssa. Unan kohdalla sillä oli jo kiire, sillä elämää oli enää jäljellä vähän. Unan kunniaksi on sanottava, että hän ei antanut itselleenkään anteeksi.

Sekin, että tunnustaa tekonsa ja tekemättä jättämisensä, toki helpottaa. Kieltäminen ja tukahduttaminen vie energiaa. Lukija jää väistämättä miettimään: mitähän minä kadun kuolinvuoteellani?




En tiedä, millainen lukukokemus tästä kirjasta olisi jäänyt ilman taustatietoja. Nuala O'Faolain ja Hugo Hamilton ovat ainakin Irlannin kulttuuripiireissä kuuluisia ja heidän yksityiselämänsä tunnettua. Romanttista suhdetta heillä ei ollut, vaan sen sijaan syvä ystävyys, harvinainen miehen ja naisen välillä. Hugo kärsi ankaran kaksikielisestä kodistaan: syntyperäinen saksalainen äiti puhui saksaa, iirinkieli-intoilijaisä vain iiriä. Muun Dublinin puhuma englanti oli kodissa rankaisun uhalla kiellettyä. Speckled People-kirja (ei vielä suomennettu) kuvaa tätä monikulttuurisuuden ristiriitaa. Tosin hänen lapsuutensa vaikuttaa lähes normaalilta verrattuna Nualan painajaisperheeseen: alkoholisoitunut äiti, kulttuuripiireissä keikistelevä journalisti-isä, joka ei piitannut yhdeksänlapsisesta perheestään, jatkuva rahan ja rakkauden puute, lasten laiminlyönti.

Kahden totuutta pelkäämättömän kirjalijan yhteinen matka menneisyyteen - tosin kummankin omaan, johon toisella on vain lupa kurkistaa, aina ei sitäkään - on kiehtova lukukertomus. Berliini on tälle hyvä näyttämö, tarpeeksi vieras etäännyttämiselle, tarpeeksi kiinnostava erilaisuudessaan. 

Una jaksoi suuttua vielä viimeisillä voimillaan Berliinin Kansallisoopperan Don Carlos-tulkinnasta, johon hän karvaasti pettyi. Una suuttui niin, että huuteli täysillä katsomosta, saksalaisten järkytykseksi.

Sellaisesta elämnänvoimasta minä pidän. Ei pidä koskaan luovuttaa. Viha, pettymys, raivo ovat hyviä tunteita, oikeutettuja elämässä, kun ihmistä petetään. Väkivaltaan asti niitä ei pidä päästää, mutta vaikeneminen on kuolemaksi. Niin varmaan Nualakin tunsi.

No comments:

Post a Comment