Pages

Thursday, 31 July 2014

Hyljätyt

Eräänä aurinkoisena päivänä kävelin Dublinissa pitkin Liffey-joen vartta. Yksinkertaisin pitsiverhoin peitetyt kaupanikkunat kiinnittivät huomioni. Tyhjiin liikkeisiin tottuu Irlannin lamassa - kaatuneita bisneksiä, tyhjät näyteikkunat, laskupino näkyvissä postiluukun alla. Näissä ikkunoissa oli toistuva sana: FORSAKEN. Mietin, mitä sana tarkoitti. Hidastin askeleita ja huomasin ovessa käsinkirjoitetun lapun näyttelyn aukioloajoista. Siinä oli jotain jännittävää, ja kokeilin ovea. Se aukesi. 

Sisällä oli suuri, valkeaksi maalattu sali, valkoisia pylväitä, pitsiverhoin peitettyjä ikkunoita. Pylväisiin oli kiinnitetty ikäänkuin nukenvaatteita, joissakin oli nimi tai numero. Rukousnauhoin koristellut pienet valkoiset kaavut koristivat joitain seiniä. Valkoisella lautalattialla oli siellä täällä kumossa sinkkisiä ämpäreitä, joissa oli karkea pesuharja ja luuttu. Olin lumoutunut. Paikka oli hiljainen ja rauhallinen, kuin rukoussali, ja kuitenkin pienet asut tihkuivat surua.

Luulen, että tiesin intuitiivisesti, mistä oli kyse, ennen kuin joku tuli tuomaan esitteen käteeni: FORSAKEN

"Näyttely tekee näkyväksi ihmiselämät, joita kauan piiloteltiin Äiti ja lapsi-kodeissa ja Magdalen-pesuloissa muurien takana kaikkialla Irlannissa. Myös ne, jotka hiipuivat, myös ne, joiden viimeinen leposija oli kylmä hauta ilman mitään merkkiä, että he edes koskaan olivat olleet olemassa."

Ihmisen syntymän ja kuoleman ylös merkitseminen on ihmisoikeus, monilla uhreilla ei ollut sitäkään. Tuhansilla adoptoiduilla lapsilla ei ole vieläkään oikeutta tietää biologisista vanhemmistaan. 

Nämä asiat on painettu niin syvälle irlantilaisten tietoisuudesta, että kaikesta edelleenkin halutaan vaieta. Nunnat ottivat työkseen piilottaa irlantilaisten sosiaaliset ongelmat, aviottomat äidit, joita kohdeltiin yhteiskunnan taholta rikollisina - heidät jopa jaettiin ensikertalaisiin ja toistuvasti langenneisiin. Avioliiton ulkopuolella raskaaksi tulleet tytöt piilotettiin raskauden ajaksi, ja synnytyksen jälkeen lapsi otettiin heiltä pois. Joskus "parempiin koteihin", niinkin kauas kuin USA:han, Australiaan, Kanadaan. Ainoa adoptioparin kriteeri oli katolisuus ja varallisuus. 

Tuhannet lapset menehtyivät laitosten kurjissa oloissa, eivätkä äidit saaneet koskaan tietää heidän kohtalostaan. Äitien elämänikäistä ahdistusta ja tuskaa on vaikea kuvitella, ja lukumäärät ovat pöyristyttäviä (pelkästään 1900-luvulla heitä on arvioitu olleen 30 000), samoin se, miten hiljan instituutiot on lakkautettu, viimeisin Dublinissa vuonna 1996. 

Toinen näyttelyn tekijöistä, Maedhbh McMahon, kertoi minulle, että joskus hän itsekin tuntee tarvetta terapiaan, kun laitoksia ja tarinoita löytyy yhä enemmän julkisuuden noustua. Hän kertoi naisista, jotka ovat tulleet näyttelyyn ja halunneet nimetä jonkun, joko oman kadonneen lapsensa tai äitinsä. Sitä varten näyttelyssä on vanha kirjoituskone, jolla nimi voidaan naputella ylös ja kiinnittää nuppineulalla henkilön valitsemaan vaatteeseen. Nimeäminen voi siis tapahtua konkreettisesti. 

Kun kysyin, miksi näyttely on niin "piilossa", hän sanoi että ensimmäiset viikot ovat uhreja ja heidän omaisiaan varten, hiljainen mahdollisuus katsoa näyttelyä ja lukea asiakirjoja. Mediajulkisuutta haetaan myöhemmin, kun suusta suuhun kulkeva uutinen on tehnyt tehtävänsä. Hämmästyin tällaista vaihtoehtoa, yleensä taiteilijat hakevat julkisuutta kaikin tavoin, jotta näyttelyyn tulee paljon katsojia.

Maedhbh kertoi myös, että haluaisi viedä näyttelyn seuraavaksi Limerickiin, koska Limerickin taidekoulu sijaitsee entisessä Magdalen-instituutissa. Paikkakunnalla on edelleen laitoksen asukkeja, jotka eivät koskaan ole lähteneet pois. Kun kysyin innostuneena, mitäköhän he mahtavat ajatella näyttelystä jos se sinne saadaan, Maedhbh katsoi minua pitkään ja sanoi, että naiset ovat niin vanhoja ja laitostuneita, että heitä ei voi lähestyä. Se oli ehkä surullisinta. Hätkähdän nytkin ajatellessani, että jotkut nunnien kanssa kadulla käsikynkkää kulkevat vanhukset saattavatkin olla Magdaleenoja, jotka eivät koskaan päässeet pois.

Yhtäkään isää ei Magdalen-laitosten yhteydessä ole nimetty, raskauksien alkuunpanijat ovat kasvottomia ja nimettömiä ja sellaisina pysyvät. Mitään korvauksia ei ole annettu valtion tai kirkon taholta.

Annan viimeisen sanan kuitenkin näyttelyesitteelle (oma käännökseni):

"FORSAKEN toivoo palauttavansa ihmisarvon ja yksilöllisyyden ihmisille, jotka joutuivat raa'an ja armottoman instituution uhreiksi. Teos puoltaa sitä, että ihmiset eivät uhriutuisi. Oli koettu miten rankkaa tahansa, ihmiset voivat päästä eteenpäin elämässä: heistä voi tulla oman sielunsa ja henkensä herroja. Sillä naiset eivät pesseet omaa likapyykkiään, vaan meidän kaikkien, ja kysymys kuuluukin, miksi Irlannin valtio ja katolinen kirkko jatkavat hylkäämisen traditiota."

Näyttely avattiin 16.7. ja se on auki 20.8. saakka. Paikka sijaitsee Wellington Quay-kadulla aivan Temple Bar'in kupeessa. Aukioloajat alla.

Opening Hours - 11am-5pm Monday to Saturday
                                                       1pm- 5pm  Sunday
Dollard House, Wellington Quay, Dublin (next to the Clarence Hotel, Temple Bar) 
Opens July 16th for a limited period


Linkki näyttelysivulle tässä. 


2 comments:

  1. Surullista ja samalla hienoa, että tälläinen näyttely on pystytetty. Näitä lapsensa menettäneitä naisia oli uskomattoman paljon. Jaksankin ihmetellä, että miten miehet pääsivät kuin koirat veräjästä. Ja sitten vielä päälle ne, jotka eivät olleet raskaana, vaan laitettiin muista syistä näihin kamaliin laitoksiin. Riitti kun olit liian kaunis tai ruma, liian vilkas tai sulkeutunut. Kirkolla on vastuu paljosta, mutta kyllä minä ihmettelen niitä perheitäkin, jotka tyttärensä noihin laitoksiin laittoivat. Perheen maine oli tärkeämpää kuin tyttären elämä. Jos vain suinkin ehdin Dubliniin, niin käyn katsomassa tämän näyttelyn. Kiitos, kun siitä kirjoitit.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Tämä näyttely sai minut surffaamaan netissä tuntikausia, kun aloin oikein tutkia historiaa. Tuli niin paljon mietittävää, että siitä syntyy takuulla toinen blogi! Syyllisyys on varmaan ollut omaisillekin kova, vaikka olisivat painaneet muistot unohduksiin, nythän vasta on saatu julkisuudessa tietää, mitä elämää laitoksissa jouduttiin viettämään. Lähisukulaiseni mainitsi, että jotkut tiesivät siitä, mutteivat kertoneet, koska kirkon valta oli niin suuri. Jos perhettä alettiin kirkon eli paikallisen papin taholta vainota, kukaan ei halunnut olla perheen takia tekemisissä, kukaan ei antanut töitä, joskus sai kuulla kunniansa sunnuntaimessussa. Aika samanlaista on Suomessa edelleen esim. lestadiolaisuuspiireissä, suljetaan yhteisön ulkopuolelle jos rikkoo moraalisääntöjä. Kapinoi siinä sitten. Tuota lasten pois ottamista minun on vaikein antaa anteeksi, äitinä tajuaa miten hirveää sen on täytynyt olla, miten peruuttamatonta!

      Delete