Pages

Tuesday, 13 May 2014

Sairaskertomus

--- Jättäkää väliin, jos olette allergisia sellaisille ---



Blogiini on tullut monen kuukauden mittainen tauko. Hämmästyksekseni lukijoita on riittänyt aiemmille blogeilleni viime päiviin asti, kiitos uteliaisuutenne ja sinnikkyytenne.

Elämä heitti odottamattomia kokemuksia peliin, Retki helvettiin ei jäänyt ainoaksi. Kyseinen sairaala tuli liiankin tutuksi.

Lähimmäiseni makasi pari kuukautta eri osastoilla, väliin eristyksessä, väliin huoneissa, joissa näki sen puolen elämästä, jota vältellään viimeiseen asti: sairauden ja kuoleman.

Vaikka nyt elämme pelossa, että sairaus uusiutuu, on todellista toivoa paranemisesta täysin normaaliksi. Potilas on kotona tällä hetkellä, tyhjä tila sängyssä on täyttynyt, samoin kipeä kohta sydämessäni. On aika jatkaa kirjoittamista.

On mahdotonta edes kuvitella etukäteen, miten perusteellisesti vakava sairaus muuttaa elämän, myös lähiomaisille. Millään muulla ei yhtäkkiä ole väliä, normaali arki on ulottumattomissa, tulevaisuus on harmaata sumua. Tavalliset elämää ylläpitävät toiminnot kuten nukkuminen ja syöminen muuttuvat työlääksi suorittamiseksi. Pienikin askare tuntuu ylivoimaiselta, kun ajatukset ovat muualla. Vuosien rutiini auttaa arkisia puuhia kuten kaupassa käynti tai bensan tankkaus. Minä yritin silti täyttää bensatankkia dieselillä, itkua vääntäen kun laite ei toiminut. Onneksi ei toiminut ja huomasin virheeni ajoissa. Kaupassa ostin vain tuttuja tuotteita, jotka tunnistin hyllyllä. Kassalla kädet vapisivat ja pankkikortin koodi unohtui.

Ruuanlaitto tuntui turhalta voimanponnistukselta, syöminen kyllästyttävältä jauhamiselta tyhjää keittiötä tuijottaen. Kodin hiljaisuus tuntui niin pahalta, että jätin radion soimaan lähteissäni, jotta se toivottaisi tervetulleeksi kun palaan. Öisin hamusin sohvatyynyjä vuoteen tyhjällä puolella, ahdistus herätti vähän väliä. Aloin puhua itsekseni, väitellä ja suunnitella, komennella itseäni jotta jaksan.

Elämä rytmittyi sairaalakäyntipäiviin ja välipäiviin. Ajomatkoista sairaalaan suoriuduin laulamalla karaokea: mitä kuristavampi paniikki, sen kovempaa lauloin - Kaija Koota ja Hectoria, vanhoja tuttuja. Hetkeksikään ei voinut antaa ajatusten livetä. Välipäivinä pesin potilaan vaatteita, tein ruokaa useammaksi päiväksi ja googlasin lääketieteellisiä termejä ja sairauksia. Farmakologiaankin yritin Erittäin Pienillä Aivoillani ja vitosen keskikoulun kemiallani perehtyä, kun potilas alkoi sairastua vakavammin lääkkeistä kuin alkuperäisestä taudista. Niskahiukseni nousivat kauhusta, mitä enemmän luin. Lääkäreiden yritykset parantaa ja lääkitä tuntuivat summittaiselta, hakuammunnalta uuden taudin kohdalla.

Potilaassa diagnosoitiin keuhkokuumeen lisäksi sci-fi-elokuvalta kuulostava H3N2 - upouusi mutaatio sikainfluenssaviruksesta. Sairaalassa oli ollut vain kolme vastaavaa tapausta, yksi potilaista oli kuollut.

Itse tauti käsitti pahimmillaan tuskaista kuumeilua ja kammottavia horkkakohtauksia. Lievimmillään potilas torkkui ja yski. Yhdessä vaiheessa potilas tuntui parantuneen ja pääsi kotiin, mutta oireet uusiutuivat.

Kun sikainfluenssavirus löytyi, eri osastoilla jo viikkoja yskinyt potilas siirrettiin kiireesti eristyshuoneeseen, jonne pääsi vain pukemalla kasvonaamarin, kumihanskat ja muoviessun. Siellä hän vietti kymmenen päivää.

Kun potilas pääsi tavalliselle osastolle toipumaan, kannoin huolta myös muista potilaista, joista useimmat olivat iäkkäitä ja dementoituneita. Henkilökuntaa oli aivan liian vähän, vain perustarpeet hoidettiin, aina ei niitäkään. Henkisesti järkkyneet huusivat ja valittivat tuntikaupalla kenenkään reagoimatta. Sitä, valittivatko he fyysistä vai henkistä tuskaansa, en tiedä.

Eräs dementoitunut vanha mies riisuutui kaiken päivää, kiskoi letkuja irti ja yritti päästä ylös vuoteesta. Kun hän sai molemmat jalat korkean laidan yli, kutsuin hoitajaa apuun. Kaksi vierustoveria kuoli viikon välein samassa huoneessa, pitkän taistelun jälkeen. Heitä ei viety mihinkään yksityishuoneeseen, vaan omaiset kokoontuivat sängyn ympärille neljän hengen huoneessa. Olin jotenkin naivisti kuvitellut, että ihmisen viimeisiä hetkiä varten hän ja omaiset saavat yksityisyyttä ja tilan hiljentyä ja surra. Näin ei käy kiireisessä sairaalassa. Mietin, eikö laman takia suljettuja osastoja voisi käyttää edes tähän tarkoitukseen. Saattohuoneiksi.

Tämä puoli elämästä on täysin näkymättömissä, jos pysyy terveenä eikä ole sairaita omaisia. Pääsiäisenä istuin yksin Dublinin rannalla auringossa ja katselin ympärillä kirmailevia lapsiperheitä ja käsi kädessä kulkevia pariskuntia ulkopuolisena kuin elokuvaa, häikäisevä auringonpaistekin tuntui pimeydeltä. En tule koskaan ohittamaan tuota sairaalaa - mitään sairaalaa - kuvittelematta osastoja toisensa jälkeen.

Lähiomaiseni sai kyllä ensiluokkaiset tutkimukset ja testit - sci-fi-taudinko takia? Verinäytteitä otettiin jopa 15 päivässä, häntä kuvattiin kaksi- ja kolmiulotteisesti, yhtenä päivänä hän oli niin radioaktiivinen, etten saanut edes halata häntä (halasin kumminkin!). Yksinkertaiset asiat, kuten ruoka oli kuitenkin ala-arvoista. Irkkuruokaa pahimmillaan: vanhoja ranskalaisia tai spagettia, läjä jotain leivitettyä lihaa, lammikko ruskeaa hyytynyttä kastiketta. Vihanneksia ei näkynyt. Mies oppi valitsemaan salaatin päivän toiseksi ateriaksi, kylmä kananpala salaatinlehden ja tomaatin kanssa oli edes visuaalisesti ravitsevampi. Hedelmiä kannoin hänelle kassikaupalla, samoin juomavettä, mysliä ja jogurttia. Lepoa ja hiljaisuutta en voinut loihtia, mutta vein korvatulpat ja -kuulokkeet, joilla osaston kauhuja saattoi häivyttää.




Sairaala on merkillinen ympäristö. Se on kuin suuri tehdas, joka hurisee yötä päivää, potilaita tulee sisään ja päästetään ulos, mutta se on olemassa vain itseään varten. Sairaalan ominaishaju käy kurkkuun jo eteishallissa ja ahdistus tarttuu
 väreistä: harmaata, ruskeaa, valkoista, kylmää pastellinvihreää. Mitään värioppeja ei hyödynnetä potilaiden mielentilan piristämiseksi, luontoa ja vuodenaikoja ei ole olemassa. Pysähdyin lumoutuneena tuijottamaan yhtä ainukaista kirsikkapuuta, joka kukki betonisella sisäpihalla. Tällaisessa erämaassa mukava sairaanhoitaja saattaa pelastaa päivän. Hymy, pieni huulenheitto, taputus kädelle, viiden minuutin juttuhetki saa potilaan tuntemaan, että on edelleen ihminen, eikä vain ruumis, jota pistellään, tökitään, mitataan ja kytketään laitteisiin.

Parantuminen on aina hengen ja ruumiin yhteisvoitto, potilaalla on kehon lisäksi myös mieli, jota pitää virkistää ja ruokkia, tukea ja kannustaa. Se tuntuu kaikessa tieteellisyydessä unohtuneen. 

On todellista sadismia hallitukselta leikata sairaaloiden henkilökuntaa niin tiukalle, että se ei ehdi kohtelemaan potilaita enää ihmisenä.

Eräs tuntemani sairaanhoitaja sanoi, että burn-outin ensioireita on tunne, että on ammatissaan epäonnistunut, "failure". Aikaa ja energiaa ei riitä 12-tuntisissa työvuoroissa edes perushoitotoimenpiteisiin kaikille potilaille, saati jutteluun. On tähdellisempää täyttää lomakkeita ja kirjoittaa raportteja kuin olla läsnä potilaan luona. Suurin osa tapaamastamme hoitohenkilökunnasta oli osaavia ja humaaneja, mutta silminnähden stressaantuneita. 

Kuulin vahingossa vanhemman, työelämään hiljattain palanneen hoitsun kertomusta ensiapuosastolta (A&E). Hän kertoi ennen tykänneensä siellä työskentelystä, nyt kaikki oli "kaaosta". Roskikset olivat täynnä, pyyhkeitä ei löytynyt, saati kaapuja potilaille, kellään ei ollut aikaa kysyä milloin potilas oli viimeksi syönyt tai juonut.


Toistaiseksi olemme päässeet pois tästä epänormaaliudesta, joka monelle on arkea. Nautimme keväästä, raittiista ilmasta, väreistä ja musiikista, toistemme kosketuksesta, pullosta hyvää viiniä, kävelystä käsikynkkää puistossa tai rannalla. 

Kulttuuriakin olemme harrastaneet, varovasti: kävimme katsomassa elokuvan Grand Hotel Budapest. Ei totisesti mikään viiden tähden klassikko, joksi sitä mainostettiin, mutta saimmehan nauraa ja ajatuksiin tuli muutakin kuin muistoja osastolta.

Tämän luettuanne, antakaa ylimääräinen halaus lähimmäisellenne, koskaan ei tiedä milloin kaikki nykäistään pois. Sairaana ollessa ei kaipaa suuria juhlahetkiä, vaan pieniä arjen asioita - niistä elämän onni muodostuu.

3 comments:

  1. Hyvin kirjoitat. En minä muuta osaa kommentoida, sanattomaksi vetää.

    ReplyDelete
  2. :( Rankkoja aikoja, tarkeaa tekstia! Paljon voimia ja tasta viisastuneena rutistan rakkaita ennen nukkumaanmenoa normaalia kovemmin.

    ReplyDelete
  3. Kiitoksia kommenteista. Potilaan oireet palautuivat pari viikkoa sitten, mutta hoidin häntä tutun sairaanhoitajan ohjeilla yli viikonlopun. Kumpikaan meistä ei halunnut palata sairaalaan. Tauti hellitti otteensa jälleen kerran, kuumeilu lakkasi ja keuhkot tuntuivat taas kerran parantuneen. Tuskin uskallan sanoa tätä ääneen, mutta ehkä kaikki on pikku hiljaa palaamassa normaaliin. Mitään en kuitenkaan enää ota itsestäänselvyytenä, en yhtäkään päivää enkä yötä. Jotenkin tuntuu kuin näkö olisi tarkentunut ja aistit heränneet, kun oli naamakkain niin tylyn vaihtoehdon kanssa!

    ReplyDelete