Pages

Saturday, 8 March 2014

Retki helvettiin

Irlannin terveydenhuollossa on mitä ilmeisemmin Bermudan kolmio. Jokainen hallitus kehuu syytävänsä sinne miljardeja, lisänneensä henkilökuntaa, uudistaneensa sairaaloita, rationalisoineensa hallintoa. Olen varma - enkä ole kuullut yhtään eriävää mielipidettä - että henkilökunta työskentelee valtavan paineen alla ja silti esiintyy aina ystävällisenä ja huolehtivana. Ei ole helppoa työskennellä alalla, jossa pienikin virhe voi johtaa potilaan tilan pahenemiseen tai jopa kuolemaan. Harvalla meistä on niin vastuullinen työ, niin tärkeätä työtä kuin itse kukin tunnemme tekevämme.

Todellisuus on kuitenkin järkyttävä, kun sen näkee omin silmin. Hiljattain lähisukulaiseni joutui sairaalaan ambulanssilla. Selvisimme matkasta vahingoitta. En ole koskaan ennen matkustanut ambulanssilla, joten vertailukohdetta ei ole. Irlannin maalaistiet ovat surullisenkuuluisia kuopistaan (pienten lasten kerrotaan hävinneen niihin), joten auton tärinään tottuu. Tässä ambulanssissa jokainen tärskäys tuntui luissa asti. Mietin, miltä kyyti olisi tuntunut täydessä vauhdissa tai jos luut olisivat olleet jo valmiiksi vaivaisia.

Perillä sukulaiseni pääsi onneksi suoraan pyöräpaareilla sisään. Tämän tiesin plussaksi, koska olen kuullut Irlannin ruuhkaisista ensiapuasemista (Accident & Emergency) ja niitten helvetillisistä odotusajoista. Minä, lähiomainen, jouduin kuitenkin odotussaliin. Vastaanottoapulainen näytti kuolemanväsyneeltä, vaikka oli vasta keskiyö. Sellainen uupumus tulee kasvoihin vain jatkuvasta vuorotyöstä ja valvomisesta. Minä en kykenisi toimimaan normaalisti univajauksella - en tiedä miten selviydyin pienten lasten kanssa valvomisesta, varmaan nukuin päivät (on onnea saada olla kotiäiti!).

Minua pyydettiin odottamaan, kutsu kuuluisi "in a few minutes". Menin istumaan viimeiseen tyhjään penkkiriviin, sali oli muuten täynnä. Katselin alta kulmain muita odottajia, joista moni näytti olevan horroksessa. Varmaan nauttineet jotain, ajattelin. Ei ihme, että vastaanottotila oli eristetty vahvalla lasilla kattoon asti. Vastapäisessä penkissä kalpea mies yski sellaisella volyymillä, että vaistomaisesti käännyin pois alta. Hän ei herännyt yskäänsä, ja vieressä istuva vanhus tuskin reagoi. Kauempana viisi urheilijanuorta laski leikkiä kuin lomaretkellä, yhdellä oli kainalosauvat. Kaksi ulkomaalaista miestä hihitteli hysteerisenä ja vitsaili omalla kielellään. Mitä ihmettä he täällä tekivät?

Yksinäisiä hahmoja näkyi tuolille jotenkin nukahtaneena. Kun tarpeeksi väsyttää, ihmisellä on ihmeellinen kyky löytää asento, jossa ei putoa tuolilta. Eräs äiti talutti sisään tyttärensä, joka piteli vatsaansa ilmeisissä kivuissa ja kävi oksentamassa vessassa vähän väliä. Tiedän, koska minun oli pakko itse lopulta käydä siellä, hirvitti kosketella samoja hanoja ja ovia. Käsigeeliä kului.

Tunnin kuluessa en nähnyt ketään kutsuttavan, en ainuttakaan sairaanhoitajaa tai lääkäriä. Valuin samaan surrealistiseen horrokseen kuin kaikki muutkin.

Yskivä mies oli nukahtanut polviensa päälle linkkuveitsiasentoon. Mietin, pitäisikö ilmoittaa jollekulle, että hän saattoi olla kuollut. Kukaan muu ei kuitenkaan reagoinut mitenkään. Vanharouva luki lehteä. Viereiset naiset hihittivät näkyä ja kertoivat, että mies oli ollut siellä ainakin klo 22 lähtien, kun he tulivat.

Kello 03 menin kysymään vastaanotosta, oliko mitään uutisia. Mielikuvissani lähisukulaiseni oli jo viety osastolle, hän nukkui, eikä kukaan ollut muistanut kertoa minulle. Virkailija tarkasti näytöltä ja ilmoitti, että potilasta tutkitaan juuri ja minut kutsutaan "any minute". Ilahtuneena palasin odottamaan.

Yskivä mies oli kohottautunut ja yski nyt pää takakenossa, silmät ummessa. Muut odottajat kaikkosivat roiskeiden alta. Yön aikana mies nukahteli vanhuksen olkapäätä vasten ja lopulta pää tämän sylissä. Tajusin, että vanhuksen täytyi olla hänen äitinsä.

Odotussalin väki vaihtui hitaasti. Koko yön naureskelleet ja vitsailleet nuoret päästivät Jihaa!-huudon, kun kainalosauvatyttö vihdoin kutsuttiin Röntgen-kuvaan. Tirskuva mies, joka tartutti muihinkin hersyvän naurunsa, palasi käsivarsi lastassa. Oksentelevan tytön äiti käveli hermot riekaleina ympäri salia. Omaisten oli vaikea hyväksyä tuntikausia jatkuvaa odotusta, kun huoli vain kasvoi.

Kello 04 kaksi siivoojaa ilmestyi kärryineen paikalle. Huokasin helpotuksesta, vihdoinkin paikka desinfioitaisiin. Siivooja vain imuroi eteismaton, toinen lipoi vessan lattiat mopilla, sitten he jatkoivat matkaansa. Itse olisin pyyhkinyt kaikki kosketuspinnat DDT:llä.




Kello 05 lääkäri äänsi ovelta vaivalloisesti etunimeni, juuri kun olin nukahtamassa syvään uneen.

Vihdoin pääsin limbosta, helvettiin kuitenkin päädyin. Päivystyksen hoito-osasto oli täynnä pyöräpaareilla makaavia potilaita, kuin kenttäsairaalassa. Jokaisessa verholla eristetyssä sängyssä oli joku. Käytävällä odotti puoli tusinaa vanhusta vieri vieressä. Ajattelin tartuntavaaraa kauhulla. Entä millaista täällä oli viikonloppuisin?

Lähiomaiseni jälleennäkeminen oli kuitenkin helpotus, diagnoosina "vain" keuhkokuume. Ambulanssissa oli otettu sydänkäyrät ja veikkailtu jotain sydäntulehdusta. Nuori, väsynyt lääkäri oli jämpti ja asiantunteva. Kun lähiomainen ihmetteli verinäytteiden määrää (hänessä oli reikiä kuin emmental-juustossa), lääkäri herjaili, että se oli aamiaisen verimakkaraa varten. Musta huumori näkyy kukoistavan sellaisissa työolosuhteissa.




Vakuutimme innokkaasti kykenevämme kotihoitoon. Ajatuskin rakkaimpani jättämisestä sinne ties kuinka moneksi tunniksi (päiväksi?) oli liikaa. Vanhukset ähkivät kovilla pyöräpaareillaan. Nurkassa joku kiroili äänekkäästi. Minkäänlaista yksityisyyttä ei ollut. Omaiset oli ilmeisesti passitettu pois, eihän sinne mahtunut enempää väkeä. Mietin, miten dementiavanhus kokisi kaiken.

Tunsimme saaneemme lottovoiton, kun viimein pääsimme pois. Odotussalissa näkyi istuvan edelleen surullinen vanhus ja tämän puolitajuton poika. 

Juhlimme automaatista ostetulla kahvilla ja kolmiovoileivällä, istuen typötyhjässä pääaulassa. Seuraavaksi ongelmaksi tuli kotiinpääsy, sillä kello oli 5.30 ja julkinen liikenne aloitti vasta 07 aikaan. Olimme lopen väsyneitä. Päätin tilata taksin koko 75 km:n matkalle. Taksikuski vitsaili pääsevänsä etelänlomalle tämän keikan jälkeen. Harvoin on 120 euroa tuntunut niin halvalta!

Jos olisimme varakkaita, meillä olisi yksityinen sairausvakuutus. Sitä kysyttiin respassa. Olisimme kenties ohittaneet paareilla kärvistelevät vanhukset ja päässeet suoraan yksityisosastolle. Yksityissairaaloissa taas jonoa ei ole. Yksityisvakuutus kannattaa Irlannissa hankkia silloin, kun on nuori ja terve, ei sitten vasta kun sitä tarvitsee, koska silloin siihen ei enää ole varaa.

Eräs tuntemani 90-vuotias, osteoporoosista kärsivä, sydäntautinen vanhus sai valtavan nenäverenvuodon ja istui ensiavun odotushuoneessa viisi tuntia kovalla tuolilla. Sitten hän rukoili poikaansa viemään hänet takaisin kotiin, koukkuselkä oli niin tulessa. Poika totteli, en tiedä miten verenvuoto hoidettiin.

Syynä potilaiden virumiseen kärryillä on se, että vuodepaikkoja ei ole, jonne heidät siirtää pois ensiavusta. Korjaus: vuodepaikkoja on, mutta osastoja on suljettu, koska henkilökunnan palkkaaminen on pantu jäihin budjettivajeen takia. (Vuoden 2011 ulkosuomalaiseksi valittu Euroopan unionin talouskomissaari Olli Rehn on yksi troikan asiantuntijoista, jotka budjettileikkauksia suosittelivat). Tätä on jatkunut niin kauan kuin muistan, myös buumin aikana. Ensiavun luulisi olevan, niin, ensiapua varten, mutta Irlannin heikon terveyshuoltosysteemin takia sinne päätyy kaikenlaisia potilaita.

En näe tilanteeseen tulevan muutosta, koska kaikilla päättäjillä ja heidän omaisillaan on varaa yksityishoitoon. Burnoutista kärsivät lääkärit ja sairaanhoitajat eivät voi mennä lakkoon, koska silloin potilaat kärsisivät entistä enemmän. Vanhukset ja vähävaraiset hukkuvat Bermudan kolmioon.

Meillä oli onnea. Slainte!

No comments:

Post a Comment