Pages

Friday, 27 November 2015

Välihousumuuttajan päiväkirjaa

Kuten arvata saattaa, ulkosuomalaisen paluumuutto ei suju kommelluksitta. Ei edes välihousumalliin, välivuodeksi. 
Yli 35 vuoden ulkomailla asutun vuoden jälkeen Suomi näyttää aika erilaiselta maalta, kuin se jonka jätti taakseen. Itsekin on aika erilainen. Silloin ei ollut ryppyjä. 

Kerran vuodessa vietetyt, hartaasti odotetut lomaviikot Suomessa kuluvat aivan eri malliin kuin maassa asuminen pitempään. Lomalla vain huokailee S-Marketin rahka- ja ruisleipähyllyjä ja kahmii ekstaasissa suomalaisia CD:tä ja DVD:tä pitkittämään kotimaan ikävää. Ostaa Marimekon pannulapun ja pienen räsymaton Anttilasta, muistuttamaan Suomesta siellä jossain kaukana. 


Kun Suomessa asuu pitempään, ekstaasi alkaa hälvetä. Eihän sellaisessa kiihtymyksen tilassa kukaan jaksaisi, adrenaliini tappaisi. Maisemiin tottuu, kieli alkaa sujua niin päässä kuin suussa. Ruokakulttuuri alkaa näyttää realistisemmalta. Huomaa epäkohtia. 

Jotta en kuulisi heti alkuun voitonvirttä niiltä, jotka ennustivat: Mitäs minä sanoin, ei Suomeen enää voi palata kun on niin pitkään asunut poissa, paljastettakoon, että olen entistä suuremmalla vimmalla alkanut suunnitella lopullista paluumuuttoa. Tämä on vain välivuosi, mutta toivon, ettei se jää sellaiseksi.


Realismi on tietenkin astunut lomailijan hehkutuksen sijaan. 

Ensi lumi 20.11.15
Kesän valo ja vehreys on vaihtunut ruskaksi ja sitten harmaudeksi, ja pimeys oli todella masentavaa viimeiset viikot. Sitten, täällä pohjoisemmassa, satoi yhdessä päivässä 30cm lunta ja maisema oli kuin satukirjasta. Lumen kuorruttamia ja sen kaarelle painamia puita. Loputonta lumista joulukuusimetsää. Lumen narskumista jalan alla. Lumihiutaleita kielellä, ihan kuin nuorena. Nyt lumi on taas sulanut, mutta avaan verhot joka aamu odotellen ihmeen toistumista. 




Suomessa on yllätys, yllätys kuitenkin paljon ikävää. Uutta sellaista on mölymystö, jota todellakaan ei kannata seurata netissä raivoamassa maahanmuuttajista ja feministeistä. Suomalaiset levittävät valheita ja suoranaista vihapuhetta, joka perustuu väärennettyyn tiedonlevitykseen, aivan kuten venäläiset trollitehtaat. Suomalaisissa miehissä asustaa paljon naisvihaajia. Jees, suomalaisissa. MV-sivusto on yksi Suomen häpeäpilkku. Onneksi on olemassa sellaisia kuin Saku Timonen, joka jaksaa taistella mölymystöä vastaan, vaikka totesikin, että he saattavat olla ihmisavun ulottumattomissa. 

Ajattelen aina, että jokaista mölykköä kohden on kaksi hiljaista, rehellistä suomalaista, jotka ovat valmiita kohtaamaan uuden ja punnitsemaan tiedon oman kokemuksensa ja järkensä valossa, eikä jonkun uusnatsin sylkiraivon kiihottamana. Monilla on sukulaisia ulkomailla, ja sen mukaista hiljaista tietoa, että ihmisiä ne taitavat olla muuallakin maailmassa, jonne mahtuu sekä hyvää ja pahaa. Moni ulkosuomalainen, joka on avioitunut ja saanut lapsia ei-arjalaisen näköisen puolison kanssa saattaa kuitenkin huomata, että kantasuomalaisten rasistiset kommentit ulottuvat nyt heihinkin. 

Tämä on ehkä ollut minulle häpeällisintä, rasismin nousu Suomessa. Mutta uskon, että he eivät edusta enemmistöä. 


Joskus suomalaisuus kaipaa ravistelua. Suomalainen ruokakulttuuri on arka aihe. Ruoka on peruselinehto, josta ei saa valittaa, jos se tarjotaan ilmaisapuna. Suomessa on monia loistavia ruokia: lohisoppa, lanttulaatikko, juustot, viljaiset leivät, vispipuuro, marjaruuat. Mutta on myös epämääräisiä "kiusauksia", vetisiä liharuokia, mauttomia raastesalaatteja ja kuivia piirakoita. Mauttomuus eniten kaivelee ulkomaalaisen makunystyröitä. Hei, yrtitkin on keksitty! Ja mausteita on  maailma täynnä, muitakin kuin suola. 

Maailman surkeimpana ja laiskimpana kokkina en saisi sanallakaan arvostella muitten tuotoksia, mutta tämä oli pakko rykäistä ulos. 

Kaikki on syötävä, joka ei edestä pakene, hoki isäni, jolle ruoka oli pyhää sodanaikaisen nälän jälkeen. Joskus ruoka ei vain maita, vaikka kuinka jauhaisi. Nälkä sillä tietysti taittuu. 

Varo vastaantulijaa! Hän saattaa tervehtiä.
Moni asia Suomessa ihmetyttää ulkosuomalaista. Olen niin tottunut irlantilaiseen vieraanvaraisuuteen ja sosiaalisuuteen, että kärsin puhumattomuudesta tai siitä, että joku juhliin tulija jätetään huomiotta, ilman istuinpaikkaa, juttuseuraa tai lasia/lautasta/kuppia käteen. Vierustoverin kanssa pitää minusta jutella pöydässä, ja emäntää/isäntää kiitellään ylenpalttisesti. Vieraskielistä ei jätetä ulkopuolelle. Näin ei aina käy Suomessa. Puhumattomuuteen en totu ehkä enää koskaan: siihen, ettei tervehditä, kun joku tulee vastaan korvessa lenkkipolulla, tai kun istutaan vierekkäin pöydässä. Toisinaan, kun on yrmy olo, helpottaa kun tietää, ettei tarvitse puhua, mutta on se silti jännitteistä. Kivempi kun kysyy jotain toiselta. 

Huumori on myös erilaista Suomessa. Irlannissa vitsailu on normi, ja jonkinmoinen venkoilu melkeinpä sosiaalinen pakko. Tässä savolaiset pärjäävät hyvin irlantilaisten kanssa. Suattaa se olla noinkin. Suattaa ettei ole. Irlantilaiset vitsit isäntäperheen pöytähopeiden kähmimisestä, tai ensimmäiseksi mieleenjuontuvat porsaanreikien metsästykset säännöstä kuin säännöstä kuulostavat Suomessa vähän oudoilta. Olen oppinut huomioimaan kuulijakunnan huumorin laadun. 

Suomalaiset ovat usein liikuttavan rehellisiä, suoria ja konstailemattomia. Asiat sanotaan niinkuin ne ovat, ja poliitikkoja, jotka kääntävät takkinsa valtaan päästyään, halveksitaan syvästi. Ihmiseen, joka kerran syö sanansa, ei luoteta. Irlannissa kiertely on osa kansanluonnetta, eikä loogisesti kukaan sitten luota kehenkään. Yksikään kukkakauppa ei jätä tavaroitaan kadulle sulkemisajan jälkeen, kuten tehdään Suomessa, ainakin pienimmissä kaupungeissa.

Olen tykästynyt uudestaan kotimaahani. Niin kovasti, että suunnittelen vakavissani paluumuuttoa. On aika palata kotiin. Täällä on minun kansani, sukuni ja historiani, täällä soi kieleni, tänne tunnen kuuluvani. Sitä tunnetta on vaikea selittää. Ihmiset, jotka kutsuvat kylään, vaikkeivat ole nähneet kolmeenkymmeneen vuoteen, lukemattomat halaukset ja tervetulotoivotukset, elämänmittaiset päivitykset kun nähdään, langanpätkien löytäminen. Niistä on minun paluumuuttoni tehty. Tunnen, että olen olemassa täällä. Yksinäisyys on myös erilaista. Irlannissa siihen liittyy jatkuva koti-ikävä, täällä tiedän, että olen vain bussi- tai junamatkan päässä hyvästä ystävästä. Ja niitä on paljon!

Ihan äkkiä ei muutto tule tapahtumaan, mutta tärkeintä on tehdä päätös. Tunnen, että tulevaisuuteni on Suomessa, vaikken koskaan voikaan jättää Irlantia sydämestäni - siellä on niin paljon elämääni. Ulkosuomalaisilla on usein tämä jakomielinen olo - kaipaus sinne, missä ei ole, omituinen juureton olo kahden maan välillä. 

Elävästä mallista piirretty.
Olen oppinut parissa kuukaudessa niin paljon suomea, terävöittänyt kirjoittajan taitojani ja boonuksena virvoittanut piirtäjää itsessäni, että joskus olen läkähtyä tähän luovuuden tsunamiin. 

Opiskelijaelämä on ihanaa, suosittelen! Nuorten kanssa nauraminen pudottaa vuosia harteilta. Jos on mahdollisuus ottaa vapaata työstä tai muuten irrottautua oravanpyörästä, vapauttaa se suunnattomasti energiaa. Entiset masennukset, päänsäryt ja letargisuus on kadonnut. Elämäni on täysin muuttunut. Televisiota en ole nähnyt kolmeen kuukauteen, sen sijaan olen lukenut ahmimalla. Shoppailun sijaan hankin elämyksiä, luon itse uutta, kuljen luonnossa. Päivääkään en ole sairastanut. Tunnen nuortuneeni ainakin kymmenen vuotta!

Tässä tämän kuun bloggaus, tämä oli ihan pakko saada kerrotuksi maailmalle!

Seuraava postaus saattaakin tulla taas Irlannista, sillä jouluksi palaan sinne toiseen kotimaahan. Saapi nähdä, minkälainen kulttuurishokki siellä odottaa!




No comments:

Post a Comment