Pages

Saturday, 18 July 2015

Veitsenterällä



Näin viime yönä upean unen. Lähdin kävelylle lomahuvilalta jossain vuoristoisessa välimerenmaassa. Näin ihmeellisiä uusia eläimiä: mustankiiltävän, käyränokkaisen linnun, papukaijoja, liskoja. Löysin lapsen, joka oli eksynyt kotoaan. Kanniskelin häntä, mutta maaston jyrkkyyden takia jouduin laskemaan hänet alas. Otin kiinni jonkun huvilan parvekkeesta, jossa oli kukkalaatikoita, ja koko parveke romahti alas. Lapsi hävisi jonnekin. Minua se ei surettanut. Jatkoin kiipeilyäni ja tajusin eksyneeni, alkoi näkyä kerrostaloja. Kaukana siinti turkoosi meri, jonne halusin uimaan. Tiesin, minne piti suunnata, ja lähdin harppomaan laakson poikki takaisin. Laakson pohja oli kullankeltaista sokerikakkua, niin pehmeää, että pelkäsin putoavani siitä läpi. Ihana vastaleivotun kakun tuoksu leijaili jokaisella upottavalla askeleella. Palasin takaisin huvilaan, ja huomasin, että siellä oli paljon enemmän huoneita kuin olin luullut. Availin uteliaana ovia uusiin huoneisiin, portaikkoihin ja käytäviin.



Mistä nämä värikkäät tarinat tulevat? Olin hyvin onnellinen herättyäni. Toivon, että uni on enne tulevalle vuodelle.

Olen ottamassa vuorotteluvapaata vakituisesta virastani, palkatonta vapaata, ja muuttamassa yksin Suomeen muutaman viikon päästä. God willing, tai please God, kuten Irlannissa sanotaan: jos Luoja suo. Eli jos kaikki menee kuten minä olen suunnitellut. Luojalla tai kohtalolla voi olla muita suunnitelmia.

En ole viipynyt Suomessa paria viikkoa pitempään kolmeenkymmeneen vuoteen. Sitä ennen yritin yhden ainoan kerran paluumuuttoa, mutta luovuin, kun silloinen mieheni ei saanut töitä eikä asuntoakaan löytynyt 1980-luvun Helsingistä. Joskus mietin, luovutinko silloin liian helposti. Matkalla ollaan edelleen, enkä olisi sama, jos olisin silloin jäänyt Suomeen.

Nyt on kuitenkin tilaisuus kokeilla, miltä Suomessa asuminen tuntuu, näin monen vuosikymmenen poissaolon jälkeen. Lähdin vuonna 1978. Jännitän paniikinomaisesti, ja toisaalta alan jo uneksia seikkailuista ihmemaassa. Pelottaa, jos tulee suunnaton perheen ja miehen ikävä. Pelottaa, jos ei tulekaan. Ensimmäistä kertaa eläissäni, sitten opiskeluvuosien, saan tehdä juuri sitä mitä haluan: lukea ja kirjoittaa. Unelmoin suomalaisesta kirjastosta, syksyisestä metsästä, tutusta ruuasta, saunasta, äidinkielestä, kulttuurista, ystävistä, sukulaisista, maisemista...!
Olen pyrkinyt ja päässyt kirjoittajalinjalle Orivedelle, ja tämä on viimeinen blogini Irlannin kamaralla.

Olen suunnitellut tätä jo monta vuotta. Toissakesänä kesäkurssilla lampea ympäri kävellessäni se jymähti: tänne on pakko päästä. Kokoaikaisesti. Tätä haluan tehdä.

Mieheni viimevuotinen vakava sairastelu, josta hän onneksi täysin toipui, pelästytti minut tajuamaan, että aika on rajallista. Jos haluan tehdä unelmistani totta, se on tehtävä tänään eikä sitten joskus. Sitten joskus ei kenties koskaan tulekaan. Arki kyllä tulee, tasapaksut työpäivät ja kuolettavat rutiinit, elämä soljuu sormien läpi kuin lapsi avantoon, ja yhtäkkiä kaikki on ohi. Tai lojuu avuttomana osastolla lopun ikäänsä.



Joskus tunnen suunnatonta, raastavaa kateutta ja vihaa kun katselen nuoria ihmisiä, tuhlaamassa aikaa, elämänsä voimissa, suremassa ja turhautuneina siitä ja tuosta, kauniina kuin nuket, virheitänsä etsien. Heillä on todennäköisesti - God willing - ainakin viisikymmentä vuotta aikaa miettiä, vaihtaa ja toteuttaa unelmiaan, kun taas minulla, noh, viittäkymmentä nyt ei ainakaan, ellei Guinnes'in ennätysten kirjaan päästä. Aika loppuu kesken. Mihin viisi-kuusikymppinen vielä ehtii? Ehtiikö vaihtaa alaa? Maata? Opiskelemaan uutta? Kannattaako enää? Elääkö sillä? Jaksaako matkustaa, sopeutua uuteen, oppia kieliä? Riittääkö kunto ja terveys, vaikka vuosia siunaantuisikin?

Vai pitääkö ostaa mittatilaustyönä arkku ja käydä jo valmiiksi siihen makaamaan joka yö. Siltä on arjen ahdistus viime vuosina tuntunut.

Onneksi minulla on kannustava mies ja lapsia, jotka kehottivat lähtemään. Juuri silloin on mentävä, kun eniten pelottaa, sanoi vuorikiipeilyä harrastava poikani. Muna neuvoo kanaa.

---
 


Olimme viime viikonloppuna lähisukulaisen kanssa retkellä mieliseudullamme, Wexfordin maakunnassa kaakkoisrannikolla. Turisteille tuputetaan Kerryä ja Länsi-Irlantia, minua viehättävät Wexfordin lempeät, laakeat maisemat, hiekkarannat ja dyynit, vehreät tiet, rauhalliset vanhat kylät. Virallisestikin tämä on The Sunny Southeast, eli Irlannin aurinkoisin kolkka. Vallitseva ilmavirtaus on lounaasta, joten Wexford on tuulensuojassa.

Pysähdyimme tapamme mukaan kurkkimaan vanhoja kirkkomaita. Lähisukulaisen valokuvatessa hylättyä kirkkoa, minä kuljeskelin pienellä hautausmaalla. Yksi hauta oli ennennäkemättömän kaunis, täynnä villikukkia. Hautakivi näytti kumman tutulta, sitten tajusin että vainajien kuolinajat oli kirjoitettu suomalaiseen tapaan: tähti * syntymäpäivälle, risti kuolinpäivälle. Irlantilaisissa hautakivissä yleensä kerrotaan vain henkilön kuolinpäivä ja minkä ikäinen hän oli kuollessaan.  Kirkko oli suljettu jo 1990-luvulla, protestanttisille kirkoille ei enää riitä seurakuntalaisia kaikkialla, vaan monet niistä ovat pysyvästi suljettuja.

 

Otin kuvan erikoisista saksalaisista nimistä. Uteliaisuuteni heräsi, miksi ulkomaalainen pariskunta päätyi pienen Saltmills'in kylän hautuumaalle. Googlasin nimet kotiin päästyäni. Helga ja Gert olivat Latviasta ja Puolasta kotoisin ja asettuivat sodan jälkeen maanviljelijöiksi Irlantiin. Heidän tyttärensä on luonnonsuojelun puolesta taistelun aloittanut Karin Dubsky. Varsinainen ekosoturi ennen aikojaan! Voin kuvitella, millaista närästystä hän on aiheuttanut, läksyttäessään irlantilaisia saastuttamisesta, jätteiden kierrättämisestä, rannikon kasvi-ja eläinkunnan hauraudesta, jo 1990-luvulla! Toivottavasti törmään häneen joku päivä. Löysin hänestä vuonna 2000 kirjoitetun lehtijutun joka löytyy tästä.


Karin'in äiti oli palannut Saksaan vanhoilla päivillään, leskeydyttyään, mutta ikävöi Wexfordia niin paljon, että tahtoi takaisin Irlantiin. Pariskunta lepää nyt rauhassa, kivenheiton päässä merestä, kukkien peitossa.





Tässä maassa on niin paljon viehättävää, että minullekin tulee varmasti Irlantia ikävä. Toivon, että Suomen vuosi on kuitenkin tilaisuus kokeilla, millaista olisi asua Suomessa tänä päivänä. Olenko ikävöinyt sitä turhaan, ovatko juureni kuitenkin enemmän Irlannissa? Vai tunnenko palanneeni kotiin, pitkän matkan jälkeen. Koti on käsite, jota tulen punnitsemaan. Kotimaa samoin.


Blogit jatkuvat, tosin väliaikaisesti Suomenmaasta käsin. Toivottavasti sokerikakusta toiselle hyppien.


Lopuksi kuvakooste kaikista ihanista paikoista, joista en ehtinyt kirjoittaa, kuvatekstit riittäkööt.
Pistää miettimään.

Hook Head'in  majakka Wexfordissa, toimii samalla paikalla jo 800 vuotta. Nykyään turistiunähtävyys, jossa kahvila, lasten leikkipaikka, ja museo. Majakkaan pääsee ylös asti maksulliselle kierrokselle. Upea näköala!
Todella tärkeä varoitus. En veisi pieniä lapsia näille kallioille kuin valjaissa.
Meri on tehnyt syviä kuiluja kallioihin, joissa vesi kumahtelee kuin elävässä kaivossa.
Ei heikkohermoisille. Kun pysyttelee aivan muurin vieressä, ei tarvitse kurkkia näihin kuiluihin. Minun piti.

Lisää kuvia kesältä:
Tämä oli Carlowin taidefestareitten ehdoton elämys. Digitaalinen "Haamu"-installaatio, jota saattoi katsella lattiatasosta.
Sveitsissä teetetty digitaalinen lumimyrsky, jota jäimme tuijottamaan ajan unohtaen, avaruusmusiikkia kuunnellen. Vasta ohikulkeva lapsi, joka alkoi heiluttaa käsiään ruudun edessä, sai meidät oivaltamaan, että esitys oli interaktiivinen. Aikaisempien katsojien "haamueleet" tallentoituivat filmille, ja mekin saatoimme tallentaa oman haamumme kuvaan. Pompimme ja huidoimme kuin mielipuolet kameran edessä. Sinne ne jäivät uppeluksiin kahlaamaan lumessa, meidän varjomme. Monenlaisia filosofisia ajatuksia tuli. Tässäkö elämä?
Foam-kahvila Strand-kadulla Dublinissa. Mieletön sisustus, kuin Liisa Ihmemaassa.
Lisää sisäkuvia Foam-kahvilasta. Sijaitsee aika epämääräisen näköisellä kadulla, mutta käynti kannattaa.

Täältäköhän minun unieni hahmot tulevat? Myös joulukuusi löytyy ympäri vuoden.




Cartoon Inn Rathdrumin peräkylässä Wicklowissa. Käynnin arvoinen pelkästään käsinpiirrettyjen sarjakuvatapettien takia.
Kilmacurraghin metsäpuisto Wicklowissa on osa Irlannin Kasvitieteellistä Puutarhaa. Se oli ennen meidän salaisuutemme, mutta Irish Times löysi sen, ja siellä on nykyään kahvilakin. Harmi. Varsinainen Salainen Puutarha.
Löysimme vihdoinkin tämän suojellun tammimetsän Carlowin maakunnasta. Sinne oli niin vaikea löytää, että en voi antaa tarkempia ajo-ohjeita. Oak Park Forest Park. Pettymys, koska kaikki vesialueet oli aidattu. Turvallisuussyistä?
Salaisen puutarhan lampi. Kilmacurrgh Arboretum.

Irlannissa on linna kullekin asukkaalle. Melkein. Tämä löytyi Slade'sta, 1400-luvulta peräisin.







Carlowin Taidemuseo. Hieno paikka, vaikka joskus liikaa videoita ja tyhjiä seiniä. Taidefestareittena aikaan koko kaupunki on täynnä taidetta. Rauhallisempi kuin Kilkennyn taidefestarit.












2 comments:

  1. Onnea elämänmuutokseen! Toivottavasti kirjoitat, miltä tuntuu Suomessa vuosikymmenten jälkeen. Ehdottomasti samaa mieltä, että rohkeasti uutta kohti kun virtaa riittää. Jos ei nyt, niin milloin?

    Amatööriunitulkkina ja aiheesta lukeneena tuosta unestasi tuli mieleen, että:
    maisema = mielentila, miltä sinusta pohjimmiltaan tuntuu eli mitä alitajunta viestittää (kauniit maisemat = hyvä mieli, vapauden ja tasapainon tunne; lapsen jättäminen = tarpeettomasta taakasta tai vanhasta luopuminen -> kaikenkaikkiaan, hyvin menee :) )
    talo ja huoneet = oma mielesi -> uusia odottamattomia huoneita = uusia ulottuvuuksia itsestäsi tutkittavaksi.

    Ehkä näin, ehkä jotenkin toisin :)

    ReplyDelete
  2. Kiitos, kannustusta tarvitaan! Blogi jatkuu, tavalla tai toisella. Olen aivan samaa mieltä unestani, lapsi oli se tarpeeton taakka, joka oli liian hankala matkalleni ; ). Yleensä tuntemattomat talot voivat olla pelottavia, tässä unessa olin vain utelias, mitä oven takana odottaa. Ylipäänsäkin onnellinen, värikylläinen, aistivoimainen uni, jollaisia harvoin näen. Olen pohjimmaltani murehtija ja jännittäjätyyppi, joten oli ihanaa vapautua edes yhdeksi yöksi! Unet olisivat aihe, jota haluaisin tutkia enemmänkin, ainakin muistaa niitä paremmin. Siihenkin voi harjoitella!

    ReplyDelete