Pages

Tuesday, 30 June 2015

Korpisuomalaisen ja urbaani-irkun kesämökkeilyä



Minun sukupolveni unelma kesästä liittyy aina kesämökkiin. Ulkosuomalaisella unelma tiivistyy pakkomielteeksi: se järvi, se sauna, ne valoisat yöt, soutelu tyynellä järvellä, kuikan huuto. Haavanlehtien värinä, nuotion savu, Karhu-kalja huulilla. Mustikkapiirakka ja pannukahvi! Kaivovesi. Linnunlaulu. Veden kanto pataan järvestä. Puuhuussissa istuminen, kiireettä.


Yhdessä vaiheessa elämääni en päässyt käymään Suomessa kymmeneen vuoteen. Liian pienet lapset, liian vähän rahaa, liian vaikea aviomies. Suomi tuntui kaukaiselta unelmalta; joskus epäilin ettei koko maata ollut enää olemassakaan kuin unissani. Unissani kuljin lapsuudenkodissa, jossa oli 70-luvun maalatut keittiönkaapit ja ruskeat tapetit. Siellä seikkaili myös entisiä heiloja ja nykyisiä tuttavuuksia: aika kuroutui syklisesti umpeen ja kaikki tapahtui lapsuudenmaisemissa. Ne olivat yhtä todellisia, elleivät todellisempiakin kuin nykyisyys.


Muistoissani eli myös Suomen nuoruuteni intensiivisin kesä, kun vuokrasimme kimpassa vanhan huvilan järven rannalla. Koulu päättynyt, elämä alussa. Raahasin ruohosipulitöppäitä muovikassissa pyörän perässä uuteen puutarhaan. 

Se oli kuin viidakkoa, liaaneja roikkui vanhoista puista, saunapolku piti hakata viikatteella auki. Tyhjensimme huussinaluksen kasvimaalle ja kylvimme siihen kurkkuja. Vesi oli kannettava järvestä, ruoka laitettava puuhellalla. Sänky tehtiin vanhoista ovista, kirjahyllyt olutkoreista. Puutalo oli avoin ihmisten ja eläinten kulkea sisään ja ulos. Saunassa istui orrellinen ruskettuneita nuoria harva se ilta.




Intensiivisiä elämyksiä hakee aina uudestaan. Yrittää palata, rakentaa alusta, järjestää jälleennäkemisiä ja muisteloita. Kesäiltoina, kun joskus Irlannissakin on valoista ja lämmintä, tulee outo raastava kaipuu jonnekin. Muistan tämän kaihon jo lapsuudesta. Jos tiedossa oli retki jonnekin seuraavana päivänä, kihisin jännityksestä ja kuitenkin vuodatin kyyneleitä pelosta, etten pääsisikään mukaan.

Ehkä kaiho on pohjimmiltaan mieluisa tunne, repivä ikävä tuo masokistista tyydytystä. 

Yhtenä kesänä päätin toteuttaa elämänikäisen unelman ja vuokrata kesämökin Suomesta. Kahdeksi viikoksi, kuvankauniilta paikalta. Vain meille kahdelle. Halusin näyttää, miten upea Suomen kesäinen luonto on, miten tyydyttävää yksinkertainen elämä, miten vähän ihminen lopulta tarvitsee.



Olimme hamstranneet tarpeeksi ruokaa koko ajaksi, mökillä oli kyllä nestekaasujääkaappi. Ensimmäinen järkytys oli, kun tutkimme taloa ja lähisukulainen näki saunan: Eikö täällä ole suihkua? Puhisin harmista, eihän mökillä tarvita juoksevaa vettä. Saunotaan! Sytytin tulen kiukaan alle ja aloin kantaa vettä pataan järvestä. Vahva suomalainen nainen. 

Mies lähti keittämään kahvia. Toinen järkytys: vesipannu oli ruostumatonta terästä, kahvaa myöten, josta mies otti kiinni kun vesi kiehui. Armottomat vesikellot käteen. Mikset käytä patalappua, huusin. Miksei tässä kahvassa ole eristystä, kuului huuto vastaan, muutamalla f-sanalla höystettynä. 

No, pian päästiin saunaan. Olin tehnyt vihdankin, hyräillen ja muistellen edellistä irlantilaista aviomiestä, joka aikoinaan yritti auttaa vihdanteossa: onko tämä koivua? Tyrkyttäen milloin lepän-, milloin pihlajanoksia.


Miten vanhat ihmiset suoriutuvat peseytymisestä saunassa? Täällä on niin kuumakin! Lähisukulainen valitti. Huokasin, ettei hän vielä ollut vanhus, ja näytin kuin lapselle, miten kauhalla otetaan vuoroin kylmää, vuoroin kuumaa vettä ja sekoitetaan se sitten kädellä vadissa. Löyly oli aivan liian kuumaa irlantilaiselle, joka istui alalauteilla, eikä suostunut ylemmäs, vaikka sanoin että vain pienet lapset istuvat alalauteella. Ryntäsin ulos laiturille ja sukelsin järveen. Taivaassa! 


Mitä tuo keltainen mönjä on vedessä? Mies tökki epäluuloisesti rantavettä. Koivun siitepölyä tietenkin, huusin kelluessani järvessä.

Olin tyystin unohtanut, että tämä irlantilainen ei osaa uida. Se on melko yleistä maassa, jossa sekä meri- että järvivesi on jäätävän kylmää ympäri vuoden. Mies kompuroi onnettomana rannan kivikossa ja palasi hytisten saunaan. Ensimmäinen paarma puri.


Istuskelimme jälkeenpäin kuistilla illan vaaleudessa. Järvi loisti pastellinsävyissä, uskomattoman tyynenä. Mies ärisi ja läpsi hyttysiä ja paarmoja kimpustaan ja siirtyi sovinnolla sisälle.

Yläkerran makuuhuoneessa oli tukalan kuuma nukkua. Tämän olin unohtanut. Nukahdimme lopulta, vaikka oli edelleen valoisaa. Heräsimme, kun joku tuikki taskulampulla silmiin. Tai siltä se ainakin tuntui, kun aamuaurinko paistoi suoraan sisään ikkunasta. Kello oli varmaan jo kuusi. Mies tarkisti, pikemminkin 03.00. Ei nukuttanut siinä valossa. Mies puki ylleen t-paidan ja sortsit, otti kameransa ja sanoi lähtevänsä kuvaamaan auringonnousua. Minä torkahdin.

Kun hän palasi, oli hän yltä päältä hyttysenpuremien peitossa. Ne alkoivat kutista, ja mies alkoi tuntea paniikkia. Aikaa myöten paukamat paisuivat peukalonpään kokoisiksi vesikelloiksi, jotka veivät voiton aikaisemmista palovammoista. Ne vuosivat visvaa ja ne piti sitoa sideharsolla. Yksi oli kantapään kohdalla, joten kenkiä ei voinut pitää. Kutina ja polte oli kuulemma sietämätöntä.

Otimme aurinkoa kuistilla au naturel. Hänen kimppuunsa käytiin koko riemastuneen luomakunnan voimin: vierasta verta! Paarmat, hyttyset, kusiaiset, hevoskärpäset, jopa ampiaiset halusivat maistaa irlantilaista.



Päätin, että järvellä olisi helpompaa, kun tuulikin sopivasti. Työnsin veneen vesille ja aloin soutaa. Kävimme muutamalla luodolla, ja minä uin onnellisena. Tämä se oli elämää! Mies kuului taas läpsivän.
Päätimme kiertää ulomman saaren ja palata sitten mökille. Olin älynnyt painaa mieleeni maamerkkejä paluumatkaa varten, sillä mökki oli aika piilossa järveltä katsoen. Mies ei ollut ajatellutkaan moista. Käsiini tuli rakot soutamisesta, ja mies tarjoutui auttamaan. Mies ei ollut koskaan ennen soutanut, huomasin pian. Aloimme kulkea laajaa ympyrää. Ota minusta sihti ja hae maamerkki jostain ja pidä se linja, neuvoin. Mies teki yhä isompaa siksakkia ja mutisi jotain vinosta veneestä. Lopulta minun oli tartuttava airoihin, jotta päästiin kotiin. Temmoin selittämättömästä raivosta puhkuen ja sain kahta kauheammat rakot.

Kartanon isännän huussi. Museokuva.
Huussi oli miehestäni kammottava ja alkeellinen laitos. Minusta se oli hieno ja siisti ja tyhjensin nurisematta makin kun se täyttyi. Vahva suomalainen nainen. 



Sitä en ollut huomannut, että nestejääkaapin liekki sammui vähän väliä tuulessa, jääkaappi kun oli asetettu kuistille. Viimeisellä viikolla söin jotain lihatuotetta ja sain armottoman vatsataudin, onneksi mies ei. Huussi tuli turhankin tutuksi. Ei enää ikinä, välähti mielessäni kouristusten välillä.

Olimme vihdoin älynneet, että alakerran ikkunoissa oli valoa läpäisemättömät uutiset, joilla loihdimme irlantilaisen pimeän kesäyön, jotta saatoimme nukkua.

Hyviä hetkiäkin varmasti oli. En vaan muista niitä enää. Valokuvat ovat suurenmoisia ja niitä on mukava katsella. 


Olin aivan unohtanut, yrittäessäni herättää eloon nuoruuteni kesiä, että mies, joka ei ui, sauno, kalasta tai souda, ei ehkä ole onnellisimmillaan suomalaisella perusmökillä. Se, mikä minulle oli korpisuomalaista nautintoa, oli hänelle kauhistus. Turha minun oli yrittää takoa hänestä suomalaista perusäijää.



Aina kun ajamme irlantilaisten kesämökkien ohi, minua hymyilyttää. Vieri viereen parkkeerattuja mobile homes eli asuntovaunuja. Tai valkeaksi maalattuja, siistejä taloja parturoiduilla nurmikoilla, ei pensastakaan hoidettavana, saati kukkia. En ole koskaan kuullut irlantilaisesta lomamökistä, jossa ei olisi juoksevaa vettä, suihkua ja WC:tä. Kukaan ei halua mitään niin alkeellista, saati paluuta ajassa taaksepäin, ollaanhan lomalla! Irlantilaiselle tärkeintä lomamökillä on todennäköisimmin se, onko lähellä mukavaa pubia, kenties hiekkarantaa lapsille, ja ihan varmasti hyvin varustettuja kauppoja ja huvipuistoja ja ravintoloita, joissa kuluttaa aikaa. 



Korpisuomalaisen kaiho jatkuu. Hyvää kesää! 











No comments:

Post a Comment